Kulttuuri
Apu

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 9

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 9

Neljän jälkeen komisario Sundmanilla oli kiire torinvarren kukkakauppaan. Hän osti sieltä komean punaisen ruusukimpun ja ripusti sen polkupyörän ohjaustankoon
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Neljän jälkeen komisario Sundmanilla oli kiire torinvarren kukkakauppaan. Hän osti sieltä komean punaisen ruusukimpun ja ripusti sen polkupyörän ohjaustankoon.  Viimeisessä mäessä ennen kotikatua tuulenpuuska viskasi kimpun pinnojen väliin. Kun Sundman kotiovella ojensi puketin Elinalle, se oli vain kaukainen muisto siitä, mitä se oli ollut kaupassa. – Tarkoitus oli kyllä hyvä, hän sanoi. – Niinhän sulla aina, Elina huokasi. Päästi kuitenkin sisään. Keittiöstä tulvahti vastaan lihakeiton tuoksu. Se tuntui olevan päivän teema, Johanssoneilta tänne. Tässäkin oli varmaan vähän pakastimesta otettua hirveä seassa. – Mä pidän lihakeitosta, Sundman tunnusti. – Varsinkin sun lihakeitostas. – Niinhän sä nyt sanot. Sundman istuutui pöytään ja katseli, kun Elina kattoi toisenkin lautasen. Elina tuskin olisi keittänyt lihakeittoa pelkästään itselleen. Hän oli odottanut Sundmania kotiin. Elinaa katseli muutenkin mielikseen. Hän oli hieman pyöristynyt nuoruutensa mallinmitoista ja blondannut ruskeat hiuksensa, mutta se sopi Sundmanille. – Andersilta terveisiä, Sundman sanoi, kun sai höyryävän keittolautasen eteensä. – Kävin siellä päivällä. – Taasko se valitti vaivojaan ja haikaili kerrostaloon? – Onhan se jo kohta kahdeksankymppinen. – Myisi sen talonsa. – Ei se halua myydä muille kuin mulle. – Mitä me sillä tehtäis? Hirvee puutarha hoidettavana eikä talossa ole kunnon kylpyhuonettakaan. Saunaan pitää kantaa vesi. – Letkulla sen saa seinästä. Ainakin kesällä. – Sisätilat ja sauna vaatis täyden remontin. Me jouduttais ottamaan lisälainaa. Tällä iällä se ei enää oikein innosta. Ja sit asuttais jossain jumalan selän takana. – Ei sieltä ole kuin muutama kilsa keskustaan. Ja millä iällä? Mehän ollaan nuoria! – Puhu vaan omasta puolestas – vaikka ootkin vuoden vanhempi… Sundman vaikeni. Nyt mentiin vaaralliselle alueelle.  Oli paras keskittyä keitonsyöntiin.

Vanhempi  rikoskonstaapeli Jane Korhonen oli tuonut maasturinsa YK-keikaltaan. Hän oli tottunut Afganistanissa maastureihin, tosin panssaroituihin. Suomessa ei panssareille kuitenkaan juuri ollut käyttöä. Vähemmän tienvarsimiinoja. Maaseudun hiekkateillä maasturi oli silti hyvä, varsinkin kelirikon aikaan, ja talvella. Ei juuttunut niin helposti mutaan tai jäänyt sutimaan jäiseen mäkeen. Nyt oli vain kevyt nousu Myllyharjulle, Johanssonien pihaan. Äiti Johansson näkyi keittiön ikkunassa. Pihaverstaassa paloi valo ja sieltä kuului kirveeniskuja.  Kun Jane nousi autosta, talon ovelle ilmestyi ehkä kuusivuotias pikkutyttö. Utelias, vaalea.   – Hei, mä oon poliisi, Jane sanoi.  – Mä oon Ulla, tyttö sanoi ja katsoi ujosti sivuun. – Hei, Ulla. Onko sun isäs tuolla verstaassa? Ulla nyökkäsi vakavana.  – Isi on tehnyt töitä siitä asti, kun se tuli kotiin. Ei suostunut edes syömään. Jane katsoi verstasta. Kun hän kääntyi takaisin talon ovelle päin, pikkutyttö oli kadonnut. Pihan kukkaistutuksissa riitti väriä vielä näin syksylläkin. Aurinko paistoi kohtalaisen korkealta, mutta puutarha oli täynnä syviä varjoja.

Verstaan ovi oli kiinni. Jane koputti ja kokeili ovea. Se ei ollut lukossa. Kirveeniskut katkesivat, ja Johansson laski veistämänsä ovenkarmin osan höyläpenkkiä vasten nojalleen. Farkkuineen ja flanellipaitoineen hän toi mieleen entisajan tamperelaisrokkarin, paitsi että hänellä oli valkoinen parta ja lihaksia. Mies ei sanonut mitään, mulkoili vain kirves kädessä. Jane astui sisään poliisikortti kädessään. – Korhonen rikospoliisista, iltaa. Anteeksi häiriö, mutta olis vähän kysyttävää. Johansson urahti jotakin epäselvää ja tuijotti Janea. Kirves yhä kädessä. Ehkä hän halusi, että Jane puhuisi ruotsia. – Korhonen rikospoliisista, iltaa, Jane sanoi ruotsiksi. Häneltä se kyllä sujui. – Anteeksi häiriö, mutta olis vähän kysyttävää. Johanssonin mutisi jotakin aivan käsittämätöntä ja puristi kirveenvartta niin, että rystyset valkenivat. Jane jatkoi: – Te lähetitte tyttärellenne Annalle tekstiviestin eilisiltana kello 20.24 ja hän soitti teille, ilmeisesti treenien loputtua. Mistä te puhuitte? Johansson murahti entistä kiihtyneempänä. Ohimosuoni sykki, käsivarret nytkähtelivät. – Saanko pyytää teitä näyttämään käsivartenne? Anna raapi hyökkääjäänsä, ja… Johansson nykäisi kirveen korkealle ja hyökkäsi Janen kimppuun. Ensimmäisen iskun Jane ehti väistää. Kirveen terä upposi verhoilemattomaan pystyhirteen. Jane tarttui kirveskäteen kaksin käsin, sai sen yllättävän helposti irti kirveestä ja selän taakse, painoi miehen lastujen ja sahanpurun keskelle lattiaan ja pani hänet rautoihin. Mies valahti veltoksi, ei yrittänyt enää vastarintaa. Seuraavaksi Jane veti miehen flanellipaidan hihoja ylöspäin. Ensin vasenta, sitten oikeaa. Käsivarret olivat syvillä naarmuilla.  Verstaan ovi oli jäänyt auki. Ulla ilmestyi ovelle vakavana.  – Päästä isi vapaaksi! Ei isi ole tehnyt mitään pahaa! – Isäsi saa itse selittää tekonsa poliisiasemalla. – Mutta Anna sanoi, että toiset tytöt kiusas sitä. Nea ja Janita… Jane kiskaisi Johanssonin pystyyn. Johansson ei sanonut mitään eikä enää yrittänytkään mitään. Katsoi vain apaattisena eteensä. – Teidät on pidätetty, Jane sanoi. Samassa hän muisti Sundmanin varoituksen. Heidän pitäisi pyytää pomon lupa, ennen kuin pidättäisivät ketään muuten, paitsi verekseltään. Ja niinhän se meni esitutkintalainkin mukaan. Tutkinnanjohtaja eli rikoskomisario päätti pidätyksistä. Piti soittaa Sundmanille. – Mitä nyt, Korhonen? Sundman vastasi. – Mä tulin kyselemään Johanssonilta. Se hyökkäsi kirveen kanssa, muttei osunut. Mä pidätin sen. – Mulla on just lihakeitto lautasella. Elina on tehnyt hyvää keittoa. Mun lempiruokaani. – Johanssonin käsivarret on ihan raapaleilla. Sundman huokasi. – Vie mies asemalle. Mä tuun heti.

Elina huusi ovelta Sundmanin perään: – Turha pyrkiä yöksi kotiin! Mee vaan taas sinne veneelles! Ja pysy siellä!  Sanat kaikuivat Sundmanin korvissa vielä poliisiaseman kuulusteluhuoneessa, kun Johansson tuotiin hänen eteensä. Mies näytti jo rauhoittuneen. – Voit ottaa käsiraudat pois ja mennä, Sundman sanoi vartiokonstaapelille.  – Tossa on kahvia, Arvid. Johansson ei tarttunut pahvimukiin. Hän tunnusteli käsirautojen jälkiä ranteissaan ja kohautti olkapäitään. – Pistä vaan nauhuri päälle. Mä tunnustan. – Mitä sä tunnustat? Sundman kysyi ja käynnisti sanelimen.  – Sä muistat sen emännän, joka tarjos sullekin kahvia tänä aamuna? Jennyn? – Muistan kyllä. – Mä petin Maritaa sen kanssa. Mä olin heikko ja hairahdin… – Sellaista sattuu. – Mä en haluis, että tää paljastuu kotona. Marita on hyvä vaimo, me on oltu yksissä kouluajoista lähtien, enkä mä oo koskaan ennen pettänyt sitä. Mutta Marita on raskaana, ja seksi tuntuu musta silloin pahalta, kun sikiö voi nähdä ja saada vaikka mitä traumoja.  Sundman nyökkäsi, vaikkei ollut varma, ymmärsikö. – Ja kun se emäntä… Jenny… se oikein tarjos itteensä. Nuori kaunis nainen… Kuljeskeli vähissä vaatteissa ympäri kämppää ja tuli joskus suihkusta pelkkä pyyhe ympärillään, pudotti senkin just mun kohdallani ja kumartui nostamaan sitä… – Mä ymmärrän. Sä oot vaan ihminen. – Just. Olis sääli heittää yli kahdenkymmenen vuoden liitto hukkaan yhden hairahduksen takia, vaikka mä lopulta varmaan joudunkin helvettiin. Miten lasten kävis? – Kuka mä oon kivittämään ketään, Sundman sanoi. – Vahvistaako Jenny sun alibis? – Eiköhän, jos sen miehelle ei tartte kertoo. Mä olin siellä sinä iltana kymmeneen saakka. Sen mies oli ainakin yhteentoista asti jossain kokouksessa. – Okei, katotaan, mitä mä voin tehdä. Mikä se sun tekstaris Annalle oli? Johansson näytti jo huojentuneelta ja tarttui kahvimukiin. – Se oli vaan se tavallinen, tarviiko Anna kyytiä treeneistä. Anna soitti, ettei tarvii.  – Voiko Jenny vahvistaa tekstarin tai puhelun sisällön? – Se oli kyllä ihan vieressä, tai mun allani, kun Anna soitti. Ja se viesti on varmaan vieläkin mun kännykässä, lähetetyissä. – No hyvä, Sundman kuittasi. – Eiköhän tää tästä. Johansson hörppäsi kahvia, laski mukin pöydälle ja vaihtoi aihetta. – Tekis mieli hakata Hyvönen. – En suosittele, Sundman sanoi. – Pahoinpitelystä sä voit saada vankeutta. – Vain jos mä jään kiinni. Siihen ei Sundman sanonut mitään.

– Meidän täytyy kertoa Johanssonin vaimolle, Jane sanoi.  He istuivat kaksin Sundmanin huoneessa. Kummallakin oli kahvimuki edessä, ja Sundman tuijotti omaansa mietteliäänä. Janesta tuntui, ettei hän halunnut ottaa kantaa asiaan. Niinpä Jane jatkoi:  – Mä ainakin haluisin tietää, mitä mun mieheni puuhaa. – Kyllä Marita sen tietää kertomattakin, Sundman sanoi ja nosti katseensa Janeen. – Vaimot tietää kaiken. Miehensä ajatuksetkin. – No, jos sä oot sitä mieltä. – Mä tiedän, Sundman vakuutti. – Kohta kolkyt vuotta naimisissa.  – Onnellisestiko? Jane tarkisti. Hän muisti puhelimesta kuulemansa kylmän naisäänen. – Totta kai. Miten niin? – Muuten vaan. Jane arveli saaneensa vastauksensa. Sundman oli väistänyt hänen katsettaan. Janella oli muutakin asiaa, mutta hän halusi pitkittää tätä hetkeä. Kerrankin hän oli kaksin pomon kanssa tämän huoneessa. Poliisiasema eli alkuillan hiljaiseloa. Lupaosasto oli suljettu, rikospuoli hiljentynyt. Järjestyspuoli odotti hälytyksiä. Kaupungilla lyhyt töistäpaluuruuhka oli jo ohi. Ihmiset istuivat kotona tai lähtivät harrastuksiinsa. – Jutun kanssa ollaan taas lähtöruudussa, Sundman huokasi synkkänä. – Ei olla, Jane sanoi. – Mä kävin äsken läpi kaikkien epäiltyjen eiliset tukiasematiedot. Janitan kännykkä on ollut Annan surmapaikan tienoilla heti treenien jälkeen. – Eli surma-aikaan, Sundman innostui. – Haetaan tyttö tänne!

Janita Juntusen kotitalo Sarvilahdessa oli vaikuttava näky: uusi iso valkoiseksi rapattu kivitalo metsän keskellä ja meren rannalla. Kahden auton tallin edessä seisoi iso Mersu ja sportti-Audi. – Mitähän autoja tuolla tallissa on, kun nää on jätetty pihalle? Sundman pohti. – Juntusilla ei oo rahasta kiinni, Jane sanoi samalla kun pysäköi Audin viereen. – Tiedätkö sä, mitä vanhemmat tekee työkseen? Sundman irvisti. – Jalostaa arvokiinteistöjä. – Eli ostaa tontteja halvalla, hankkii niille kaavat ja myy ne kalliilla, Jane suomensi. – Lahjuksistakin on ollut puhetta, mutta mitään ei ole pystytty todistamaan. Enimmäkseen Juntuset tekee sen vielä lainarahalla; niin, että riski on pankin. Jos hanke ei onnistu, ne tekee konkan ja perustaa uuden firman Viroon tai jonkun bulvaanin avulla naapurikuntaan. Tai ostaa sen lakimieheltä, jolla on niitä pöytälaatikko täynnä. – Toivottavasti vanhemmat ei oo opettaneet Janitalle omaa moraaliaan. – Ne jutut opitaan kyllä ihan opettamattakin. Pihakäytäville oli vedetty asvaltti, jolla ei kuolleita lehtiä näkynyt. Komeita istutuksia oli runsaasti, mutta niistä varmaan huolehti puutarhuri. Jane seurasi Sundmania jyhkeälle jalopuiselle ulko-ovelle, ja Sundman soitti ovikelloa. Nelikymppinen ruskeahiuksinen rouva avasi oven tyylikkäässä mustassa iltapuvussa, täydessä meikissä ja monen tuhannen euron riipus kaulallaan. Naamalla oli valmiiksi hapan ilme. Kun Sundman näytti poliisikorttiaan ja toivotti hyvää iltaa, rouva sanoi: – Ei mulla nyt ole aikaa, mä olen menossa mieheni kanssa raatihuoneelle hyväntekeväisyysgaalaan. Tulkaa huomenna uudestaan! Herra Juntunen tuli vaimonsa taakse smokki yllään, solmuke auki. – Voisitko sitoa tämän, Salla? Mä soitan asianajajan paikalle. Nummelin saa lukea lakia näille dekkareille. – Me haluaisimme puhuttaa tytärtänne Janitaa, Sundman sanoi. Janita tuli juuri alas yläkerran portaita. Hän otti iPhonen toisen kuulokkeen pois korvaltaan ja katsoi Sundmaniin kiinnostuneena. – Joko te löysitte Annan murhaajan? – Siitäkö tässä olikin kyse? rouva sanoi. – Minä jo luulin… – Emme vielä löytäneet murhaajaa, Sundman sanoi tytölle, – mutta haluaisimme jututtaa sinua asemalla. Tuletko mukaan? – Ihan sama. – Älä puhu mitään ennen kuin Nummelin tulee, isä Juntunen muistutti. – Mä käsken sen suoraan poliisiasemalle. Sillä on oikeus… – …oikeus osallistua päämiehensä kuulusteluihin esitutkinnassa, Sundman täydensi. – Satun tietämään. Janita tuli, otti eteisestä tennarit jalkaansa. Kun hän oli menossa Janen ohi, Jane tarttui hänen iPhone-kaulakotelonsa hihnaan, veti sen pään yli ja irrotti nappikuulokkeet tytön korvilta. – Mä otan tämän.  Janita näytti järkyttyneeltä. – Pankaa saman tien käsiraudat! Jane otti käsiraudat vyöltään, mutta ei tyttö halunnutkaan niitä. Kun he lähtivät menemään maasturia kohti, vanhemmat huutelivat vielä perään: – Me tullaan sit gaalan jälkeen hakemaan sut. Moi! – Hyvin se menee, pidät vaan suus kiinni! Janita ei ollut kuulevinaan heitä.

Paluumatkalla Tom Waits ja hiljaisuus jatkuivat. Janita istui takapenkillä ja katseli ikkunasta ulos. Maisema pimeni, valot syttyivät talojen ikkunoihin ja katulamppuihin. Alkumatkasta Jane soitti päivystävän sosiaalivirkailijan mukaan kuulusteluihin, koska tyttö oli nuori rikoksentekijä eli 17-vuotias. Kun he tulivat keskustaan, Janita kääntyi äkkiä katsomaan eteenpäin. – Mulla on oikeus yhteen puheluun. Mä haluun soittaa Nealle… – Mutta et soita, Jane sanoi. – Nyt ollaan Suomessa eikä Amerikassa. Me voidaan heittää sut häkkiin ja pitää siellä erityisistä syistä kolme vuorokautta ilman, että sä saat ottaa yhteyttä kehenkään.  Sundman nyökkäsi. – Totta. Janita vaikeni ja katsoi taas ikkunasta ulos.

Jatkuu..

Teksti Tapani Bagge, kuvitus Esa-Pekka Niemi

Julkaistu: 25.8.2017