Apu

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 8

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 8

Murhajutun pääepäilty on räjäyttänyt itsensä taivaan tuuliin, mutta silminnäkijällä on kerrottavaa poliisipäällikön pojasta.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Vähän ennen puoli neljää komisario Sundman palasi poliisiasemalle. Ala-aulassa Rauhalan Nelli viittasi tiskin takaa tuttuun nuoreen mieheen, joka istui vuoroaan odottavien joukossa.  – Sulle on vieras. Raittilan Juho nousi jo tuolilta ja tervehti Sundmania. – Mä ajattelin tulla kertomaan yhden jutun…  – Terve, Juho, Sundman sanoi. – Mennään minun huoneeseeni. He nousivat yläkertaan, Sundman edellä. Sundman viittasi Juhoa istuutumaan tuolille työpöytänsä eteen ja meni itse paperipinojen taakse. Poika näytti epäröivän. – No niin, mitä sä halusit kertoa? Sundman rohkaisi. – Sitä mä vaan… Kun netissä oli juttua, että Anna oli raapinut hyökkääjää. – Niin? – Niinku mä… mä näin pukuhuoneessa, että Antilla oli käsivarret täynnä kynnenjälkiä. – Kivimäen Antilla? Sundman tarkisti, vaikka samassa muistikin: Antti oli istunut koko ajan hikinen pitkähihainen paita päällään. – Niin. Mä ajattelin, että tuun kertomaan. Vaikka se onkin mun kaveri ja poliisipäällikön poika… – Kiitos kun tulit. Meidän täytyy jututtaa Anttia…

Sundman tavoitti Kivimäen vielä työhuoneestaan. Hän sanoi asian suoraan, ja Kivimäki istahti järkyttyneenä pöytänsä kulmalle. – Ei kai meidän Antti…? – Helander lähti jo hakemaan poikaa. Kysytään Antilta. Ehkä tälle löytyy ihan viaton selitys. – Toivotaan… – Ai niin, Anders lähetti terveisiä. – Eikä lähettänyt, Kivimäki sanoi. – Isäs ei ikinä pitänyt minusta. –  Ei niin. Mutta hyvällä se sua muistaa. Näytti siltä, ettei Kivimäki ihan uskonut.

Sundman ja Helander olivat käytävällä menossa kuulusteluhuoneeseen, kun Korhonen ravasi vauhdilla portaat ylös. – Venatkaa! Mulla on uutisia! – Kerro, Sundman sanoi. Korhonen oli selvästi juossut jonkin matkaa jo kadullakin, mutta hänen ei tarvinnut pysähtyä huohottamaan ennen kuin alkoi kertoa. – Nea paljasti, että Hyvösellä on tapana antaa kultainen enkelikoru tytölle, jolta on saanut viedä neitsyyden. – Ja mitä sitten? Helander kysyi.  Sundman oli huomannut, että Helanderin oli vaikea innostua Korhosen löydöistä. Kai se oli luonnollista kilpailuhenkeä. – Annan surmapaikaltahan löytyi samanlainen enkeli, ja Annan niskassa oli naarmuja, jotka viittas siihen, että kaulasta on kiskaistu koru. Mä selitin tän sulle jo ainakin kaksi kertaa, Sundmanillekin kerran. – Toi todistaa, että Hyvönen on paskiainen, Sundman tunnusti, – mutta sehän me jo tiedettiin. Se ei se vielä tee Hyvösestä murhaajaa.  – No… ei kyllä. – Ja mitä syytä Hyvösellä olis ollut kiskoa Annalta korua pois?  – Jos ei se halunnut, että se yhdistetään sitä kautta Annaan? Korhonen yritti. – Ei riitä, Sundman sanoi. – Sitä paitsi meillä on jo hyvä epäilty, Helander jatkoi. – Hyvöstä ei enää tarvita. Me mennään just puristamaan tunnustus. – Mutta… Korhonen jäi käytävälle kiehumaan, kun Sundman ja Helander jatkoivat matkaansa kuulusteluhuoneeseen.

Kivimäen Antti istui jo kuulusteltavan paikalla, hänen isänsä seinustalla. Sundman asettui poikaa vastapäätä, Helander meni päällikön seuraksi. Antti vaikutti aivan rauhalliselta. Hän oli jo käärinyt collegepuseronsa hihat. Niiden alta oli paljastunut tuoreet punaiset raapimisjäljet. – Nää on kissan jälkiä, Antti selitti.  Hän katsoi Sundmania suoraan silmiin.  – Mä yritin silittää vierasta kissaa. Se näytti kiltiltä, mutta alkoi yhtäkkiä raapia ja sähistä. – Mullekin on käynyt joskus niin, Helander tunnusti. – Mutta en mä oo hukuttanut sitä kissaa. – Mitä sä Helander vihjailet? Kivimäki kiivastui.  – Antti puhui oikeesta kissasta eikä mistään tytöstä! – Niinhän mäkin, Helander sanoi. Sundman nojautui eteenpäin ja kysyi: – Voisitko Antti nyt kertoa, missä olit eilisiltana kahdeksan ja kymmenen välillä? – Lenkillä. – Ja missä sä lenkkeilit? – Mettässä, Antti sanoi ja väisti Sundmanin katsetta. – Siellä mä just näin sen kissan. Se oli iso ja harmaa… – Voiko joku todistaa, missä sä lenkkeilit? – Ei kai… En mä usko. – Okei. Me tarvitaan sulta dna-näyte, sillä on helppo… Kivimäki alkoi käydä kuumana. – Oletko sä tosissas, Sundman? Dna-näyte mun pojaltani? Antti selvästi vaivautui isänsä käytöksestä. – Voin mä sen antaa, hän vakuutti. – Okei, Helander ottaa sulta näytteen. – Mulla on niitä lastoja tuolla tutkijoitten huoneessa, Helander sanoi ja nousi.  Kivimäkikin oli vähällä nousta, mutta Sundman sai hänet katseellaan pysymään aisoissa. – Pääsenkö mä sit menee? Antti kysyi noustessaan.  – Mulla on huomenna matikan kokeet. – Olisit miettinyt sitä eilen, Helander sanoi ovelta.  – Anna ei pääse niihin kokeisiin. – Hei! Kivimäki huudahti. – Nyt riittää, Helander, Sundman lujeni.  – Ei hutkita ennen kuin tutkitaan. Antti saa lähteä isänsä kyydissä kotiin odottamaan dna-tutkimuksen tuloksia. Niitä tuskin saadaan ennen kuin joskus loppuviikosta. Kivimäki seurasi Helanderia ja Anttia tutkijoiden huoneeseen. Sundman oli menossa omaansa, kun Korhonen pysäytti hänet huikkaamalla ja juoksi luokse. – Mä tsekkailin vielä teletietoja Helanderin jäljiltä ja huomasin, että Arvid Johansson on lähettänyt Annalle tekstarin 20.24, eli vaan viitisen minuuttia ennen treenien loppua.  – Millasen tekstarin? – Viesti on pyyhitty puhelimesta pois. Mutta sen jälkeen tyttö on soittanut isälleen.  – Mitä sitten? – Mä haluun vielä käydä kysymässä Johanssonilta asiasta, jos sopii. Kun te ette saaneetkaan Antilta tunnustusta. – Käy vaan, jos haluut, Sundman lupasi. – Mutta kello lähenee jo neljää ja mulla on kiireellisiä asioita. Ja Korhonen… – Niin? – Älä painosta Johanssonia liikaa. Se on hyvä kirvesmies, ja niitä tässä maailmassa tarvitaan.

Rikosylikonstaapeli Töltti ei vielä kuullut mitään, mutta hän huomasi kännykän värisevän vyöllään. Hän kierähti lakoontuneessa pihaheinikossa selälleen, kohottautui oikean kyynärpäänsä varaan ja nosti vasemmalla kädellä luurin korvalleen. Korvissa soi yhä niin lujaa, ettei hän kuullut muuta. Hän katsoi kännykän näyttöä. Taina Repo. – Mä en kuule mitään, Töltti sanoi puhelimeen.  – Täällä pamahti, Erkkeri räjäytti mökkinsä ja ittensä siinä samalla. Repo taisi sanoa jotain, aika lujaakin. Töltti oli kuulevinaan kaukaista huutoa. Hän ei ollut varma, tuliko se puhelimesta vai muualta. – Tänne tarvitaan Tekniikka, palokunta ja varmuuden vuoksi ambulanssi. Erkkeri ei varmasti tarvii enää muuta kuin säkin ja ruumisvankkurit, mutta mä en tiedä, missä Martta on. Lisää huutoa, entistä lujempaa. Nyt Töltti erotti siitä Martan nimen ja ei-sanan. – Mä tiedän, hän sanoi. – Hoida sä hälyt. Mä meen ettimään Marttaa. Hän lopetti puhelun ja pani kännykän vyölleen, nousi maasta. Se sujui kankeasti. Talon rauniot loimusivat, musta savu uhkasi pimentää taivaan. Katto ja vintti olivat sortuneet alakertaan, osin kellariin. Liekit nuolivat viimeisiä runkopuita, jotka törröttivät nokisina pystyssä. Kivijalka ja ulkoportaat olivat halkeilleet lisää.  Oliko Martta jossakin tuolla? Töltti tunsi voimatonta raivoa. Teki mieli hyökätä repimään raunioita auki paljain käsin. Hän otti pari juoksuaskelta siihen suuntaan, mutta pysähtyi, kun uusi räjähdys vapisutti raunioita. Se näytti tulevan maan alta, kellarista. Erkkerin panostajaisän varastosta. Martta…  Miksei tyttö ollut totellut isäänsä ja pysynyt autossa? Mutta olisiko Töltti itse pysynyt siinä iässä autossa, jos isä olisi määrännyt? Tuskin. Töltin silmät sumenivat. Hän pyyhkäisi kuraista kättään poplarin helmaan, kuivasi silmänurkkaansa ja tunsi kosketuksen olkapäällään.  Oli siinä ja siinä, ettei hän kiepahtanut ympäri ja lyönyt. Onneksi se jäi tekemättä. Hän kiepahti kyllä ja puristi kätensä nyrkkiin, mutta käsi pysähtyi itsestään. Martta seisoi Töltin ja auton välissä ja veti kätensä takaisin sivulle. – Ootko sä kunnossa? Töltti luki sen huulilta ja tytön silmistä. Vieläkään hän ei kuullut kunnolla. Martta melkein säikähti, kun hän harppasi eteenpäin ja halasi tyttöä pitkään ja hartaasti, upotti kostean poskensa tytön kosteisiin hiuksiin. Luotiliivit pusertuivat heidän väliinsä. Kun Töltti lopulta irrottautui Martasta, tytär katsoi häntä hieman ihmeissään. – Mikä sulle tuli? Vieläkään Töltti ei kuullut sanoja, mutta hän vaistosi ne. – Missä sä olit? – Kävin tuolla huussissa, Martta sanoi ja viittasi piharakennuksen päätyä kohti. Nyt hän näytti helpottuneelta. – Se ei ollut ihan siisti, mutta hätä ei lue hygieniaohjeita. Sit mä en nähnyt, missä sä olit. Kun pamahti, mä luulin… Mä luulin että sä olit tuolla talossa. Säikähdin kauheesti… – Niin mäkin, Töltti sanoi. – Kun en mä nähnyt sua autossa. Kumpikin naurahti, kumpikin pyyhki salaa silmiään. Tyttö oli tullut isäänsä, kuten tytön äiti aina jaksoi valittaa. Helena. Jostain kaukaa kuulu maijan valitus, jostain vielä kauempaa soi paloauton ja ambulanssin sirra. Töltti juuri ja juuri erotti ne korviensa soinnilta. – Ootko sä kunnossa? Töltti kysyi. Martta nyökkäsi ja tuli vielä halaamaan, vetäytyi sitten parin askeleen päähän. Ei sentään liioiteltu.

Martta istui kiltisti autossa, kun Taina Repo tuli Amazonillaan. Repo oli ensimmäinen. Töltti oli ajanut Focuksen sivuun tiensuulta ja taluttanut skootterin auton viereen. Repo pysäköi samaan riviin, ja pian tuli palomestarin auto ja sammutusauto. Säiliöautokin tarvittiin, koska kaivo oli kuivunut.  Ambulanssin Töltti oli perunut. Töltin kuulo oli jo suurimmaksi osaksi palannut, vähän vain sirisi. Hän kuuli oikein hyvin Revon moitteet. – Sundman haukkui mut, kun sä et tilannut apujoukkoja ja sait pääepäillyn räjäyttämään ittensä. Vaaransit omankin henkes. – Mä olin ulkona, en mä ollut missään vaarassa. Ja olihan mulla Martta taustatukena. – Alaikänen tyttö! – Sitä paitsi mä tulin vaan kuulemaan Erkkeriä. Mistä mä arvasin, että se räjäyttää ittensä ja talonsa? – Ehkä siitä, että se oli jo kerran karannut sulta, Repo sanoi.  – Mikset sä hälyttänyt apua edes silloin, kun se uhkas räjäytyksellä? – Mä en oikein ehtinyt. Oli tilanne päällä. Sitä paitsi pommi laukes sun soittoos! Valkyyrit ratsasti talon matalaks… Repo huokasi. Palokunta keskittyi suihkuttamaan pihaheinikkoa, jottei tuli tarttuisi siihen. He pysyivät kunnioittavan etäisyyden päässä raunioista, joista silloin tällöin kuului vielä pieni pamaus.  Liekit olivat kyllä enää vain varjo siitä, mitä ne olivat olleet. – No, onneks se ehti tunnustaa sulle. Jos raunioista löytyy samaa räjähdettä, jota lehtitalon sähkökaapin pamauksessa oli käytetty, ja varsinkin jos siltä saadaan vielä sormenjäljet ja ne löytyy lehtitalon valeräjähteestä tai sähkökaapin jäännöksistä, juttu on selvä.  – On vai? Repo katsoi Tölttiin huolestuneen näköisenä. – Pitäiskö sun käydä terkkarissa tarkistuttamassa ittes? Sulle on voinut jäädä siitä pamauksesta klappia päähän… – Klapilla päähän, Töltti sanoi ja katsoi lähellä seisovaa maijaa. – Menisköhän skootteri tonne perälle? Alm ja Beck olivat partiovuorossa. Alm avasi peräovet, Repo ja Töltti nostivat skootterin kyytiin. Tai oikeastaan Repo nosti, Töltti vain piti ohjaustankoa suorassa ja oli nostavinaan. Oma tytär sentään katseli. Focuksen perältä Töltti haki pari kuormaliinaa ja sitoi skootterin lujasti paikoilleen, jottei se kolhiutuisi enää automatkalla lisää. Kun hän hyppäsi alas maijan perältä, Alm heitti takaovet kiinni, ja Töltille tuli mieleen kysymys. Hän esitti sen saman tien Revolle:. – Mutta entäs se Oikeus voittaa -lappu? Miten se liittyy Erkkeriin? Eikös sen pitänyt olla Wigrenin tekosia? – Eihän se voinut, kun Wigren oli kuollut, Repo sanoi. – Ehkä Erkkeri oli kuullut Wigrenin kirjeistä ja yritti hämätä. Ehkä se jopa käytti jotain Wigrenin lappua mallina. – Näkyikö Wigrenin jäämistössä kirjoituskonetta? – Joo, musta 50-luvun Remington. Mä otin sen talteen. Tytär vähän ihmetteli, mutta myönsi, että isällä oli taipumusta sekapäisiin vihakirjoituksiin lehdissä ja huuteluun kadulla ja pihalla. Tyttärenpoika Jannea ei vanha Kusti ollut halunnut nähdä, tämä kun on muka vääränvärinen. Ei ollut tullut edes ristiäisiin. Isän ja tyttären välit oli siitä vähän viilenneet, eikä ne tavanneet toisiaan kolmeen vuoteen. Wigrenin pappa ehti lojua keittiönsä lattialla neljä viikkoa, ennen kuin naapurit valittivat hajusta isännöitsijälle. Tämä soitti tyttärelle, joka meni katsomaan isäänsä ja löysi ruumiin. – Sitä saa mitä tilaa, Töltti sanoi. Repo nyökkäsi. – Kirjoituskone menee Vantaalle analyysiin ja vertailuun. Sitten nähdään, onko laput kirjoitettu samalla koneella. – Mä haluisin silti jatkaa Lahden ja Juntusten osuuden selvittelyä. – Meillä on huomenna jo muuta tutkittavaa, mutta vapaa-ajallas sä saat tehdä, mitä haluut. Valtio vaan ei maksa siitä. Töltti nyökkäsi. Hän oli tiennyt Revon mielipiteen kysymättäkin, ja oikeassahan ylikonstaapeli oli. Ylityömäärärahoja ei ollut, ja huomiseksi heillä olisi monta keskeneräistä juttua, jotka olivat tänään jääneet väliin. Uusia tulisi koko ajan. Töltti meni Focukseen ja sanoi Martalle: – Alm ja Beck heittää sun pyöräs asemalle. Mä vien sut sinne, saat lähtee siitä skootterilla kotiin. Ei siinä pahoja kolhuja ole. Mutta parempi kun et sano… – …äidille mitään, Martta jatkoi lauseen loppuun ja irvisti.  – En tietenkään sano. En mä oo idiootti. – Et niin, Töltti myönsi. – Eikä äitikään ole. Se tajuaa kyllä, missä mennään, vaikken mä sano sille mitään. Naapurit puhuu. Voit varautua siihen, että se soittaa sulle. Töltti huokasi raskaasti. Hän tiesi, että Martta oli oikeassa. Helena soittaisi kyllä.

Jatkuu...

Teksti Tapani Bagge, kuvitus Esa-Pekka Niemi

Julkaistu: 18.8.2017