Erkkerin ääni kuulosti hätääntyneeltä ja ahdistuneelta. Juuri sellaiselta, että hän voisi hyvinkin räjäyttää talon, jos vanhempi rikoskonstaapeli Töltti avaisi oven. – Ei sitten avata, Töltti sanoi. Hän yritti pitää äänensä niin normaalina kuin mahdollista. – Jutellaan oven läpi. – Olis pitänyt räjäyttää heti ne Lahden Mersut, Erkkeri sanoi oven takaa. Hän se varmasti oli. – Olis sekin pohatta saanut vähän kärsiä.  – Miksi Lahden olisi pitänyt kärsiä? – Miksi ei? Se tienaa miljoonia joka vuosi, mutta lehdenkin voitto pitää maksimoida. Kohtuullinen voitto ei riitä! – Ihan totta, Töltti sanoi. – Odota vähän, mä työnnän ton skootterin kauemmaksi. Erkkeri sanoi vielä jotain, mutta Töltti ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän laskeutui portaat alas ja nosti skootterin pystyyn. Se näytti ehjältä. Avain oli virtalukossa. Hän työnsi pyörän Focuksen luo, ja Martta näytti peukkua ja hymyili. Töltti nosti pyörän seisontajalan varaan ja lähti palaamaan taloa kohti. Hän pääsi vasta puoliväliin, kun keittiön ikkuna talon sivulla narahti auki ja Erkkeri näyttäytyi. Keittiön pöydälle oli nostettu tummansininen peltirasia, jonka yläpinnasta erottuvalla punaisella nappulalla Erkkeri piti etusormeaan. – Seis! Askelkin vielä, niin talo räjähtää!

Rikosylikonstaapeli Taina Repo lähti mielellään lehtitalosta. Se oli säästynyt räjähdykseltä, mutta henkirikos siellä oli tapahtunut, ja muutenkin talo vaikutti varsinaiselta käärmeenpesältä. Amazon oli vielä vastapäisen rengasliikkeen parkkipaikalla. Hän käveli kadun yli kirkkaassa auringonpaisteessa. Vanha pienteollisuusalue eli omaa elämäänsä ympärillä. Autoja tuli ja meni.  Repo oli käynyt Siiri Nordqvistin kanssa läpi koko törkykirjekasan ja löytänyt parikymmentä viestiä, joiden painokelvottomat mielipiteet oli allekirjoittanut sama OIKEUS VOITTAA -nimimerkki. Vanhin oli kolmen vuoden takaa, tuorein kolmen viikon. Ensimmäisessä sävy oli vielä melko neutraali, ”maahanmuuttokriittinen”. Tyyli oli pikkuhiljaa terävöitynyt ja tahti kiihtynyt. Selvä käännekohta oli loppukesästä. Viime aikoina viestejä oli tullut viikoittain ja ne olivat olleet suoranaista haistattelua ja uhkailua, mutta kolme viikkoa sitten kirjetulva oli katkennut. Oliko kirjoittaja päättänyt siirtyä sanoista tekoihin? Punainen Amazon oli paahtunut auringossa. Puhaltimen sai panna viileälle. Repo ajoi Insinööritietä pitkin Helsingintien risteykseen, kääntyi oikealle kohti keskustaa. Kirjeissä tai kuorissa ei ollut ollut mitään, mistä olisi voinut päätellä lähettäjän. Repo sulki ne labraa varten muovipusseihin ja kyseli toimitukselta sekä muulta talon väeltä. Aiemmin mainittujen toimittajien lisäksi tuli esiin kuusikymppinen vahtimestari Gustaf Wigren, joka myös oli saanut lähteä edellisten yt-neuvottelujen jälkeen reilut kolme vuotta sitten. – Gustaf kävi talossa toisinaan tapaamassa tuttuja ja jakamassa mielipiteitään, joista kukaan ei tainnut olla kovin innoissaan, päätoimittaja Ryhänen muisteli.  – Kesän lopulla se lakkasi käymästä. – Mitä kesän lopulla sitten tapahtui? – Ei minusta mitään ihmeellistä. Kukaan muukaan ei muistanut Wigrenin viimeisestä vierailusta mitään ihmeellistä. Katja Haavistoinen muisti, että hän ja Eino Lahti olivat törmänneet humalaiseen Wigreniin Laivasillan terassilla joskus elokuussa, ja tämä oli alkanut haukkua heitä kovaan ääneen. – Saatiin suut ja silmät täyteen. Eino oli riistokapitalisti ja minä riistokapitalistin huora, ja sitä paitsi me hyysäsimme pakolaisia ja muita neekereitä. Aika lailla samoja sanoja kuin uhkauksissakin. Ravintolasta Wigrenille oli tullut lähtö, mutta hän oli jäänyt parkkipaikalle väijymään. – Kävikö Wigren ihan päälle, kun lähditte? Repo kysyi. – Ei sentään. Eino on iso mies, ja Wigrenin parhaat päivät on jo takanapäin. Hän vain pui nyrkkiä ja uhkaili, että joku päivä Mersu vielä pamahtaa, kun Eino käynnistää sen. Me ei jääty kuuntelemaan enempää. Vasta tässä vaiheessa Haavistoisen katse kirkastui. – Voisikohan Wigren… Ei kai…? – En tiedä, Repo tunnusti. Lehtitalosta Repo oli saanut Wigrenin osoitteen: Pohjoistullitie 11. Pihatie ja parkkipaikka olivat hiekalla. Neljä 70-luvun alun taloa muodosti kulmista avoimen pihapiirin. Talojen päädyt olivat punatiilisiä, pitkät sivut lasi- ja muovipäällysteisiä. Parvekkeet oli lasitettu ja muoviosat uusittu joskus lähivuosina.  Kaupungin vuokrataloja. Pihalla pyöri kaikenväristä pikkulasta sulassa sovussa. Miten Wigren pystyi asumaan täällä, jos hänellä oli sellaiset mielipiteet? D-portaan eteen oli pysäköity pieni valkoinen paketti-Mazda, johon nuori nainen kantoi juuri banaanilaatikkoa. Siinä oli kirjoja. Repo sivuutti naisen ja auton, työntyi auki viritetystä ovesta rappuun ja katsoi lasin alta, että Wigren asui kolmosessa ja lähti kiipeämään portaita.  Ulkona pamahtivat autonovet, kuului lukon rapsahdus, sitten kevyet askeleet seurasivat Repoa portaisiin. Kolmannessa kerroksessa oli kaksi ovea. Wigrenin ovi oli auki, kämppä melkein tyhjä. Repo jäi ovensuuhun odottamaan poliisikortti kädessä. – Päivää, olen rikosylikonstaapeli Repo. Onkohan Gustaf Wigren… Nuori nainen oli siihen saakka ollut melko ilmeetön. Nyt hän pyyhki silmiään paperinenäliinalla ja sanoi: – Isä… isä sai kolme viikkoa sitten sydänkohtauksen ja kuoli. Häneltä jäi vuokria rästiin jo ennenkin sitä, ja minun pitää nyt tyhjentää asunto ennen kuunvaihdetta. Vuokrasin pakettiauton ja… – Otan osaa, Repo sanoi. – Mitäs… Mitäs asiaa teillä oli isälle? – Ei mitään enää, Repo sanoi. – Voinko mä auttaa kantamisessa? – Mielellään! nainen ilahtui ja ojensi kätensä. – Mä oon Tiina Wigren.  Repo tarttui Tiinan käteen. Se oli työtätekevän naisen käsi, karheaksi kulunut. Nainen oli ehkä kolmevitonen, pyöreäposkinen mutta normaalivartaloinen. Hänen sinivalkoisen tuulipukunsa rintapielessä oli Elviiran Uutisten logo. Tiina Wigren huomasi Revon katseen. – Mäkin olin aikoinaan Uutisissa töissä, kirjapainon puolella. Kun painatus viis vuotta sitten siirrettiin Porvooseen, mä jäin työttömäksi, mutta pääsin kohta Siwan kassalle. Nyt mä oon myymälävastaava. Repo nyökkäsi. Wigrenin yksiössä oli jäljellä omissa liemissään kitkeröityneen vanhan miehen haju ja jonkin verran kolhuisia huonekaluja. Painavammat huonekalut Repo kantoi mielellään autoon. Pientä verryttelyä ennen salia.  Kun kämppä oli tyhjä, Tiina Wigren otti pihalta syliinsä arviolta kolmevuotiaan tummapintaisen pikkupojan, nosti hänet Mazdan apumiehen paikalle ja esitteli Revolle Janneksi. – Jannen isä on jamaikalainen basisti. Kävi reggae-bändin kanssa keikalla Haarikassa, asuu nykyään Hesassa. En ole vaatinut mitään. Kiva kun sain pojan.  Repo nyökkäsi. Hän lähti vielä ajamaan Tiina Wigrenin perässä vuokravarastolle Valkoon. Saisi lisää verryttelyä, ja samalla voisi katsoa läpi ne tavarat, jotka oli jo viety autoon. Matkalla Valkoon Repo päätti soittaa Töltille.

– Jutellaan ihan kaikessa rauhassa, rikosylikonstaapeli Töltti sanoi Erkkerille, joka huojui vasemmalta oikealle avoimessa keittiön ikkunassa ja piti sormeaan laukaisimen nappulalla.  – Mun piti vaan tulla kysymään, tiedätkö sä mitään siitä muovailuvahapommista, joka löytyi Eino Lahden vanhan siipiovimersun pohjasta? – Kai mä nyt tiedän, kun mä ite panin sen sinne! – Miksi? – Johan mä sanoin! Kun se on niin ahne paska! – Siitä on jo kolme vuotta, kun sä sait potkut. Miksi sä nyt innostuit leikkimään pommien kanssa? Erkkerin huojunta lakkasi. Hän nosti vasemman kätensä leualleen kuin Rodinin Ajattelija-patsas ja sanoi: – En mä tiedä… Kai mä kypsyin pikkuhiljaa tähän kaikkeen. – Mihin kaikkeen? – Koko nykymenoon. Ennen sitä vähän sentään piiloteltiin, mutta nyt isot kihot kiertää veroja ja tekee muutenkin mitä lystää ihan häpeemättä, julkisesti. Ylpeilee oikein sillä. Ja hallitus on mukana siinä touhussa. Miltä tuntuu olla poliisina ja puolustaa tommosta hallitusta? – En mä sitä puolusta, mä puolustan demokratiaa. Kansa on äänestänyt niinku on äänestänyt. Minkä mä sille mahdan.  Erkkeri nyökkäsi synkkänä. – Jos säkin oot tota mieltä, mä taidan häippästä. – Älä! Töltti hätääntyi. – Sulla on varmasti monta hyvää syytä elää. – Sano yks. Erkkeri jäi odottamaan kulmakarvat koholla ja sormi laukaisunappulalla. Huojunta ei ollut palannut, mutta kovin vakaalta hän ei silti vaikuttanut. – Tota… Töltti pelasi aikaa. – Sulla on tää mökki. – Tää on mun kotitalo. Se meni jo kesällä ulosottoon. Mä otin potkujen jälkeen tosissani ne työkkärin yrityspuheet ja perustin juna- ja asemabongareille matkatoimiston, olisin kierrättänyt ihmisiä ympäri Suomea ja Eurooppaa nykyisillä ja entisillä asemilla, juna- ja veturimuseoissa sun muilla museoradoilla ja -varikoilla. Mutta arvaa mitä? – No mitä? – Juna- ja asemabongarit on omatoimista sakkia. Ei ne lähde järjestetyille kiertomatkoille. – Niin joo… Töltti sanoi.  Olisi pitänyt soittaa apuvoimia. Mutta mistä hän etukäteen tiesi, mitä täällä tapahtuisi?  – Nyt mä tiedän sen. Vähän turhan myöhään. Samaan aikaan Lahtari rikastuu entisestään potkimalla lehdestä lisää porukkaa pellolle ja tekemällä hämäriä tonttikauppoja Juntusten kanssa. – Mitä hämäriä tonttikauppoja? Töltti kysyi.  Hän huomasi, ettei Erkkeri enää katsonut häneen, vaan johonkin peremmälle taloon. Sormi pysyi silti nappulalla. – Mikä tutkiva journalisti mä oon? Mä vaan kuvasin. Hietala ne jutut teki. Ja Puumalainen julkas, kun Ryhänen oli lomalla, vaikka Puumis muuten olikin sellanen hissukka. Kaikki me saatiin kenkää. Tuotannollis-taloudelliset syyt muka. Paskanmarjat! – Mitkä jutut? Töltti vilkaisi taakseen. Hänen sydämensä pysähtyi. Marttaa ei näkynyt autossa. Kuskinpuoleinen ovi oli raollaan. Oliko tyttö lähtenyt hiipimään Erkkerin selustaan tai saanut päähänsä jotakin muuta typerää?  – Kato vanhoista lehdistä kolmen vuoden takaa, Erkkeri puuskahti.  – Tai kysy muilta. Kysy vaikka pomoltas! Töltin sydän alkoi taas lyödä. Nyt se takoi hurjana. Hän onnistui silti pitämään äänensä melkein normaalina, kun kysyi:  – Sundmanilta? Mitä se muka tietää? – Ei mitään, ja siitä sille on maksettu. – Mitä sä tiedät kuolleesta vartijasta? – Mistä kuolleesta vartijasta? – Topi Kolehmaisesta. – Outo nimi.  – Ihan tavallinen. – Tarkotin, että en mä tunne sitä. Missä se on kuollut? Kuulosti siltä kuin Erkkeri olisi ollut aidosti ihmeissään. Eikö hän todellakaan tiennyt mitään Topi Kolehmaisen kuolemasta? – Kolehmainen työnnettiin viime yönä kuolemaan Elviiran Uutisten lehtitalon toisen kerroksen tasanteen kaiteen yli. – Jaa se. Mun piti vielä asentaa toinen pommi yläkertaan, ihan oikee pommi, mutta se vartija tuli häiriköimään. Mä huitasin sitä sorkkaraudalla, ja se horjahti kaiteen yli. Ihan vahingossa. – Vahingossa? Töltti ihmetteli.  Vahvan nuoren miehen työntäminen vyötärön yläpuolelle yltävän kaiteen yli ei taatusti ollut onnistunut vahingossa, ei vaikka nuori mies olisi sorkkaraudasta saadun iskun jäljiltä vähän huterassa kunnossa. Töltti ei kuitenkaan halunnut juuttua siihen, vaan kysyi:  – Mitä sä teit sille toiselle pommille? Sille oikeelle? – Mä muutin mieltäni. Se on nyt mulla täällä. Töltti keksi nopeasti uutta kysyttävää: – Säkö pimensit kulunvalvonnan ja valvontakamerat? – Totta kai. Mä en halunnut jäädä kiinni. – Miks niissä oli puolen tunnin väli? – Kulunvalvonnan sai pois päältä, kun tiesi salasanan. Mä olin aikoinani väestönsuojeluvastaava eikä tunnusta ollut muutettu. Kameroita mä en osannut sammuttaa enkä varsinkaan pyyhkiä nauhoituksia. Ajattelin, että parempi räjäyttää koko paska. – Mistä sä sait räjähteet? – Isäukko oli panostaja. Täällä on kellarissa sen vanha varasto, ja mä olin aikoinani sen keikoilla mukana. Paitsi sillä viimesellä. – Millä viimesellä? – Kun se räjäytti äitin ja ittensä rantasaunan mukana. Jätti tähän keittiön pöydälle kirjeen, että äiti oli varmaan käynyt vieraissa. Vitut oli, äijä vaan kuvitteli kaikenlaista kännipäissään. Joka tapauksessa mä ajattelin, että mä en ota turhia riskejä. – Miten mä sitten löysin sut? – Joku varmaan vasikoi mut. Saitte nimettömän vinkin. – Eikä saatu. Mä olin vaan tulossa puhuttamaan sua. Mä oon jututtanut kaikkia muitakin, jotka sai kolme vuotta sitten kenkää. – Kirjapainosta ja jakelustakin? – Toistaiseksi vaan toimituksesta. Mutta en mä tosiaan epäillyt sua vielä mistään… Erkkeri alkoi taas hermostua ja ylävartalo huojua. Ääni räsähti kuin huonosta kaiuttimesta: – Tulitko sä vittuilemaan mulle? Sitä mä en kyllä ala kuunteleen.  – Enhän mä… – Jos et sä tosiaan keksi mitään, niin mä tästä… – Odota! Töltti huusi. – Ajattele… Ajattele vaikka kevättä… Miten kaikki taas kasvaa ja vihertyy… – Vitun viherrykset… Samassa kännykkä alkoi pauhata Valkyyrien hyökkäystä Töltin vyökotelossa. Hän näki Erkkerin silmistä, että mies painaisi nappulaa. Töltti heittäytyi poispäin talosta ja suojasi päänsä käsillään. Hirvittävä pamaus. Töltiltä meni korvat lukkoon. Paineaalto yritti riipiä vaatteet päältä ja hiukset päästä. Se kaatoi skootterin autoa päin. Kattopellin, laudan ja hirren kappaleita satoi pitkin pihaa ja lähimetsää. Marttaa ei näkynyt autossa. Missä tyttö oli? 

Jatkuu...