Kuulusteluhuone oli ikkunaton koppi, alun perin kai siivouskomero. Eevert Kohtaranta ja komisario Sundman istuivat vastatusten pöydän ääressä. Kohtaranta nojasi kyynärpäillään pöytälevyyn ja odotti malttamattomana vuoroaan. Välillä hän hieraisi varovasti kaulaansa, jossa oli sähköjohdon jättämä punainen juomu. Omien vaatteidensa tilalle hän oli saanut mustat ylijäämäverkkarit ja sinisen collegepuseron. Konstaapeli Beck istui tuolilla seinustalla ja näytti nyt jo tylsistyneeltä. Kun Sundman oli sanellut aloituslitanian mikkiin, Kohtaranta kysyi: – Joko nyt on mun vuoro? – Kyllä, nyt voit tehdä sen tunnustuksen. Miksi sä halusit hirttäytyä? – Mä oon huono ihminen. Mun kuuluis kuolla pois. Mun olis pitänyt kuolla eikä Annan. – Mitä sä sitten teit Anna Johanssonille? Kohtaranta veti syvään henkeä ja antoi sitten tulla: – Yhtenä iltana pari viikkoa sitten Anna oli lenkillä, se juoksi siinä mettikössä mun lähellä. Mä olin siellä keräämässä pulloja ja tölkkejä, ja mulle vaan tuli mieleen, että mun on pakko esitellä Annalle miehuuttani… – Förbannade unge! Beck kirosi ruotsiksi. – Mitä sä puhut? Miehuuttas? – Pää kiinni, Beck, tai mä heitän sut ulos, Sundman ärähti ruotsiksi. Kohtarannalle hän sanoi suomeksi: – Anteeksi, jatka vaan. – Niin, silloin pari viikkoa sitten, kun mä tulin lenkkipolulle pensaan takaa ja avasin takkini… Anna nauroi vaan ja juoksi mun ohi. – Mitä eilen sitten tapahtui? Menitkö sä taas lenkkipolun varteen? – En, kun mä olin kotona kattomassa Tohtori Piliä, vai mikä se oli. Ihan tuli lapsuus mieleen, mutsi oli psykologi. – Asiaan. – No tänään mulle juolahti mieleen, että mitä jos Anna järkyttyi mun melastani vasta jälkikäteen, kun se oli eilen pyöräilemässä kotiin, ja järkytyksissään se ajoi ojaan ja hukkui. Sillon se oli mun syytäni. Sundman puhkesi nauruun. Kohtaranta katsoi häntä ihmeissään. Katsoi sitten kysyvästi Beckiin. Beck kohautti olkapäitään. Kun Sundman lopulta sai naurunsa hillittyä, hän saneli mikkiin: – Kuulustelu päättyy kello 12.58. Sitten hän näytti Kohtarannalle ovea. – Mee nyt äläkä enää syntiä tee. Ja jätä ne kattokiikut, ne on vaarallisia. Helanderilta meni toinenkin polvi, kun se pelasti sua. Kohtaranta ei tahtonut uskoa korviaan. – Oliks tää nyt sit tässä? – Oli, Sundman vahvisti. Kohtaranta nousi ja lähti ovea kohti, vieläkin ihmeissään. Beck meni saattamaan häntä. Sundman hörppäsi vissyä. Hänhän oli vauhdissa. Suorastaan liekeissä. Hän nousi, meni ovelle ja huikkasi käytävään: – Seuraava potilas! Kohta Beck palasi Hyvösen kanssa. Valmentaja oli itsevarma, suorastaan rehvakas. Itse asiasta kuultuna hän kertoi: – Mä tykkään tytöistä ja naisista, en mä sitä kiellä. Ja mä oon välitön ihminen, mä halaan vähän kaikkia. – Miehiäkin? Sundman tarkisti. – Oon mä niitäkin joskus halannut, kännissä tai futismatseissa. Mutta en mä mikään hookkani oo. – Mihin menit eilisiltana lentistreenien jälkeen? – Mä heitin pari pimua himaan, Nean ja Janitan. Ne asuu tuolla Liljendalin puolella. Ja sit mä jäin vielä neuvoo Neaa läksyissä, kun sen mutsi ja faija on matkoilla. – Vai läksyissä? Beck kiihtyi. Ja Sundman kysyi: – Mitähän mieltä tytön vanhemmat olis olleet? Hyvönen ei edes hätkähtänyt. – Nea on jo kuustoista, ei enää mitään sakkolihaa. Ja mä oon poikamies. Ei mun tartte selvittää menemisiäni kellekään. – Me tarkistetaan sun alibis, Sundman lupasi. – Vau, Hyvönen ivasi. – Sä kuulostat ihan oikeelta dekkarilta. Sano vielä motiivi! – Kuulustelu päättyy 13.23, Sundman sanoi ja sammutti sanelimen.
Sundman poimi Korhosen ja Helanderin mukaansa tutkijoiden huoneesta ja käveli sateen läpi Kemalin kebab-pizzeriaan torin kulmalle. Korhonen otti vegen ja Sundman kinkkuananasauran. Helander tyytyi kanasalaattiin. – Ootsä ihan varma, että sä pärjäät tolla? Sundman tarkisti. – Tää dieetti pitää. Helander vakuutti. – Mä en syö työaikana muuta kuin salaattia. Korhonen irvisti. – Entäs neljän jälkeen? – Se on Helanderin oma asia, Sundman sanoi. – Kun on syöty, sä Korhonen meet jututtamaan niitä tyttöjä, Neaa ja Janitaa, ja Helander tsekkaa Annan puhelimen ja teletiedot. Pyydä saman tien muidenkin epäiltyjen tiedot. – Mitäs sä teet? Helander tivasi. – Ei kuulu teille, Sundman sanoi ja kävi käsiksi pitsaansa.
– En mä voi ampua skootterivarasta, vanhempi rikoskonstaapeli Töltti sanoi vastauksena tyttärensä toivomukseen. – Muuten mä joudun linnaan. Martta käännähti ympäri. Hänen kasvoilleen levisi hymy, ja se valaisi Töltin päivän. Ruskeat silmät hehkuivat, käsi pyyhkäisi tummat kiharat sivuun. Tyttö oli onneksi tullut ulkonäön suhteen äitiinsä. – Isä! Mitä sä täällä? – Ajan takaa skootterivarasta, Töltti sanoi ja lähti juoksemaan kohti risteystä. Kun hän oli Martan kohdalla, tyttö kysyi: – Kai sä muistat, että mä tuun ensi viikoksi sulle? – Totta kai muistan, Töltti valehteli sujuvasti eikä edes kompastunut. – Pistä skootterin rekkari mulle tekstarina! – Voidaanko me sit taas varjostaa konnia? – Joo, mutta älä kerro äidilles! – En en! Martta jäi kulman taakse, kun Töltti kääntyi Petäjätieltä Saaristotien jalkakäytävälle. Skootteria ei enää näkynyt eikä kuulunut. Hän hölkkäsi vielä vähän aikaa, pysähtyi sitten nojaamaan polviinsa. Pitäisi taas aloittaa lenkkeily. Äkkiä Töltti kuuli juoksuaskelia takaansa. Hän kääntyi nopeasti ja oikaisi samalla selkänsä. – Voitsä heittää mut koululle? Martta oli seurannut häntä. Nyt tytöllä oli olkalaukku mukana. – Okei, Töltti sanoi. – Skootterivaras sai liikaa etumatkaa. Mä vaan teen ilmotuksen hätäkeskukseen. Kun he lähtivät oikaisemaan nurmikon poikki kohti parkkipaikkaa ja Focusta, Töltti huomasi kysyä: – Mites sä oot poissa koulusta kesken päivän? – Mulla oli hyppytunti, muilla on uskontoa. Jätin avaimen skootteriin… – No ilmankos Erkkeri pääsi niin nopeesti liikkeelle. Vakuutuskaan ei korvaa… – Onneks sä löydät sen nopeesti, Martta sanoi ja työntyi autoon. – Toivotaan, Töltti sanoi itsekseen ja tajusi lukinneensa vain kuskin oven. Focuksen keskuslukitus ei ollut toiminut aikoihin. Sillä aikaa kun Töltti teki skootterista ilmoitusta ja pani Erkkerinkin hakuun, ylhäältä E-talosta lähti laskeutumaan rinnettä punaruskeapäinen nainen violetissa tuulipuvussa. Pyöreä kampaus oli kuin 60-luvun lopun muotilehdestä. Siinä oli otsonikerros ohentunut, kun tuohon oli suihkutettu lakkaa. Kulmakarvat oli nypitty ja maalattu. Naama oli piukeana ”luonnon botoksista”, kuten äiti sanoi, eli läskistä. – Mummi tulee, Martta sanoi ja avasi auton oven. – Hei mummi! Martta meni halaamaan Töltin äitiä. Tölttikin nousi autosta. – Sitä Erkkeriäkö sä jahtasit? äiti kysyi Töltiltä. – Piti vain puhuttaa yhdestä jutusta, mutta jätkä lähti livohkaan. – Se vei mun skootterin, Martta sanoi. – Onko sulla hajua, mihin Erkkeri vois mennä varastetulla skootterilla? Töltti kysyi äidiltään. Äiti mietti. – Sillä on mökki jossain… Strömforsin tienoilla. – Ei sulla oo tarkempaa osoitetta? – Ei, mutta löytyiskö Erkkerin kämpiltä? Ovi jäi auki… Töltin sormenpäihin sattui, kun hän muisti miten ovi oli jäänyt auki. Hän kääntyi Marttaan päin. – Joko sulla on kiire kouluun? – Ei. Meillä on matikkaa, mä osaan kyllä. Todistuksista päätellen tyttö puhui totta. Hän lukitsi Focuksen ovet ja käski Martan mennä mummon luo siksi aikaa, kun hän tutkisi Erkkerin kämppää. – Enkö mä voi tulla sinne kans? Kai sulla on yhdet ylimääräiset muovihanskat? – Tai kahdet? äiti jatkoi. – Ettehän te voi… Töltti jätti lauseen kesken. Hän tiesi jo hävinneensä. Hän seurasi äitiä ja Marttaa E-rappuun. Rapun edessä oli postinkantajan oranssi kärry, ja yläkerroksista kuului juoksuaskelia ja postiluukun kolahtelua. Kun he tulivat Erkkerin ovelle, nuori jakaja kiepautti itsensä portaikon mutkasta tasanteelle niin, että tennarit osuivat maahan vasta ensimmäisen oven kohdalla. Töltti oli menossa Erkkerin ovesta kolmantena sisään. Jakaja pyyhälsi hänen ohitseen ja työnsi hänen käteensä kaksi kapeaa kirjekuorta. – Olkaa hyvä! Töltti katsoi kuoria. Kummassakin oli Vattenfallin tunnus, Erkkerin nimi ja tämä osoite. Mutta olisikohan…? Töltti repi kuoret auki. Kummassakin oli sähkölasku, toinen tänne ja toinen Ruotsinpyhtäälle. Strömforsin lähelle.
Komisario Sundman pyöräili kuulaassa iltapäivässä Myllyharjun yli Antinkylään. Samalla hän saapui lapsuuteensa. Oikeastaan vähän vanhemmallekin ajalle. Täällä ei juuri mikään ollut muuttunut sitten 50-luvun lopun, kun isä nuorena konstaapelina oli vapaa-aikoinaan rakentanut pienen keltaisen rintamamiestalon tasaiselle kulmatontille. Osa naapureistakin oli vielä samoja vanhoja. Pihalla oli tarkkaan leikatut orapihlaja-aidat, omenapuita ja marja- ja ruusupensaita. Kohta kahdeksankymppinen isä työnsi talon nurkalla oksia silppuriin, joka meni juuri jumiin. Isä sammutti silppurin ja riisui vanhat suojalasit sekä hanskat, avasi ruskean pihatakkinsa ja pyyhki hikeä otsaltaan. Pihatien sora rapisi Sundmanin pyöränrenkaiden alla, ja isä huomasi hänet. – Ei nää pihatyöt sovi vanhalle miehelle, isä sanoi ruotsiksi. Hän puhui aina ruotsia, kun voi. Periaatteesta. – Joko sä kohta ostat tämän, että mä pääsen keskustaan kerrostaloon? Vai pitääkö mun varrota vaivaistaloon joutumista? – Kyllä me ne kaupat vielä tehdään, Sundman lupasi ja laskeutui pyörän selästä. – Ihan kohta. Täytyy vaan antaa Elinan tottua ajatukseen. Ja pankissa pitää käydä puhumassa Mobergin kanssa. Isä puuskahti. – Näkis vaan. Talokin pääsee rapistumaan, kun ei meikäläisestä enää ole korjaamaan sitä. Ja sen jälkeen, kun äitis kuoli… Mun on ikävä sitä riitelyä. Ei tarvittu kummostakaan aihetta, kun juttua riitti pitkäksi aikaa. Sundman nyökkäsi. – Terveisiä muuten Kivimäeltä. Anders pudisti päätään. – En olis ikinä uskonut, että siitä pässistä joskus tulee päällikkö. Sundmanilla ei ollut työvaatteita eikä hanskoja, mutta isälle siitä oli turha sanoa mitään. Hän irrotti silppurin johdon jatkojohdosta ja alkoi paljain käsin kiskoa oksia ulos tukkiutuneesta nielusta. – Olisin mä ittekin, isä mutisi, mutta oli selvästi mielissään, kun poika tarttui toimeen. Kerrankin.
Keskustan uudella kuntosalilla Gym Keitaassa Nea Tiitta nosti sarjaa penkistä kirkkaanpunainen toppi hiestä märkänä, mustana kiiltelevä poninhäntä heilahdellen. Jane pysähtyi viereen ja katsoi sarjan loppuun, ohjasi sitten tangon telineeseen ja näytti poliisikorttinsa. – Rikospoliisista. Olis vähän juteltavaa. Ympärillä oli melkein tyhjä sali. Nea nousi istumaan, pyyhki hikeä naamaltaan. Kaulalla kimmelsi pieni kullattu enkelikoru. – Tälleen heti koulun jälkeen täällä on rauhallista, varsinkin, jos päästään ennen neljää. Annastako sä vielä? – Hyvösestä. Tuliko se eilen treenien jälkeen teille? – Tuli, joo. – Neuvomaan sua läksyissä? Nea virnisti. – Voi kai sen niinkin sanoo. – Terveystiedossako? Nean virnistys muuttui irvistykseksi. – Mitä se sulle kuuluu? Mä rakastan Hyvöstä ja se rakastaa mua. – Mä en ymmärrä, mitä sä siinä äijässä näet, Jane tunnusti. – Vaikka ei mun tarviikaan. – Mutta mä en halua, että mutsi ja faija saa tietää meistä, Nea huolestui. – Tai Janita… – Mitä pelkäämistä Janitassa on? – No kun se oli ennen Hyvösen kaa ja se on mun paras kaveri. Jane kelasi hetken kuulemaansa, nyökkäsi sitten. – Okei. Sä kuitenkin vahvistat sen, että Hyvönen oli sun seurassas eilisiltana treenien loppumisesta… mihin asti? – Tähän aamuun. Mutsi ja faija on kumpikin työmatkalla. Nea näytti onnelliselta. Kun hän nousi, enkelikoru heilahti ja valo heijastui siitä. – Hieno enkeli, Jane sanoi. – Mistä sä ton oot saanut? – Se miespoliisi kysyi samaa. Nää on meidän jengin tunnus. – Minkä jengin? – Elviiran Iskun B-tyttöjen. Jane katsoi tyttöä silmiin. – Valehtelet. Tommoset on vaan tiellä urheillessa. – No, hyvä on, Nea murtui. – Me ollaan Hyvösen enkeleitä.
Strömforsin punatiilinen ruukki oli jo hiljentynyt talveksi. Rikosylikonstaapeli Töltti ajoi sen ohi ja kääntyi hiekkatielle, joka sukelsi metsään. Välillä oli laajat hakkuuaukeat, sitten taas metsää. Tie päättyi ränsistyneen rintamamiestalon pihaan. Skootteri oli kaadettu portaiden eteen, mutta näytti ehjältä. Talosta oli keltainen maali hilseillyt ja rännit irtoilleet. Vihreässä peltikatossa rehotti ruoste. Muutama ikkunaruutu oli säpäleinä. Betonisessa ulkoportaikossa oli pitkä halkeama. Vesakko oli valtaamassa pihaa, rusakko pyrähti karkuun kulmalta. Pahasti kallistuneen punamultaisen piharakennuksen huopapäällysteinen pärekatto oli paksun sammaleen peitossa ja vahvasti notkolla. Tienpuoleisessa päädyssä oli kaksi ammoin tummanvihreäksi petsattua ovea. Toiseen oli sutaistu valkoisella maalilla isoin kirjaimin ”PUUSEE” ja toiseen ”PUUVAJA”. Töltti pysäytti Focuksen pihatien päähän ja käänsi auton poikittain, kuskin puoli taloon päin. Pusikoituneet ojat olivat niin lähellä, ettei skootterillakaan olisi mahtunut ohi. – Mä haen mun skootterin, Martta sanoi ja aikoi avata oven. – Sä pysyt autossa, Töltti komensi tytärtään. Töltti haki auton perältä luotiliivit itselleen ja Martalle ja varmisti auton katveessa pistoolinsa panostuksen. Walther P99Q:n lippaaseen meni 11 patruunaa. Pitäisi riittää. Martta katseli pistoolia silmät suurina. Töltti pani sen takaisin vyökoteloon ja sanoi vielä ovenraosta: – Pysy täällä. Sitten hän lähti. Hän asteli taloa kohti kaikessa rauhassa. Talo pysyi hiljaisena. Ikkunoissa ei näkynyt liikettä. Ovikellosta puuttui nuppi. Töltti koputti oveen. Sen takaa kuului huuto: – Jos sä avaat oven, koko talo lentää ilmaan!
Jatkuu...
Lue ensimmäiset osat:
