Apu

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 5

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 5

Päätoimittaja Lahden yöpalaveri nostattaa kulmakarvoja, ja toimitukseen lähetettyjä uhkauskirjeitä selvitellään. Rikoskonstaapeli Töltin äitikin kietoutuu tapaukseen.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Taloustoimittaja Katja Haavistoinen ei oikein vaikuttanut toimittajalta. Pikemminkin rikosylikonstaapeli Taina Revolle tuli mieleen ekonomi tai jonkin ison firman viestintäpäällikkö, joka mieluummin hautasi totuuden korulauseisiin kuin julkisti sen maailmalle. Tummansininen jakkupuku, antelias kaula-aukko, korkeat korot, blondi kiharapilvi, meikit ja kynsilakat kohdallaan ja sävy sävyyn harkittuna.  Repo ei ollut aikoihin käyttänyt edes huulipunaa tai ripsiväriä. – Ei minulla ole aavistustakaan, kuka voisi haluta lehdellemme vahinkoa, Haavistoinen vakuutti. Hän istui nojatuolissa etukenossa kuin todistaakseen intoaan auttaa poliisia asian selvittämisessä.  – Mehän edistämme kotikaupunkimme ja koko Itä-Uudenmaan asioita kaikin tavoin. Toimitusjohtaja Lahti tekee sitä ihan valtakunnan tasolla eduskunnassa. – Selvä, Repo kuittasi. – Missä olitte tänä aamuna viiden ja puoli kuuden välillä? – Palaverissa toimitusjohtajan kanssa. Oli kiireellistä asiaa.  – Mikähän niin kiireellinen asia oli? – Se on liikesalaisuus. Mutta pyytäisin teiltä hienotunteisuutta… – Missä? Repo kysyi. – Tässä asiassa, Haavistoinen sanoi hieman ihmeissään. – Tietysti… – Missä palaveri pidettiin? – Härkäpäässä. – Siellä jumalan selän takana! Mikä oli tarkempi osoite? – Härkäpääntie 19. Minun kotini. – Ja toimitusjohtaja tuli sinne palaveriin aamuviideltä? – Itse asiassa hän tuli jo illalla. Puhuimme läpi yön. Niin varmasti, Repo ajatteli. Taloustoimittaja kiemurteli tuolissa. Hän nosti vasemman jalan oikean päälle, vaihtoi saman tien oikean jalan päällimmäiseksi. – Eihän tätä tarvitse levitellä julkisuudessa? Haavistoinen kysyi lopulta. – Eino… tarkoitan toimitusjohtaja Lahti on yhä naimisissa, ja hänen vaimonsa… hän ei ehkä ymmärtäisi. – Minä ymmärrän, Repo vakuutti. – Pyrin toimimaan mahdollisimman diskreetisti. Kyllä hänkin tunsi sivistyssanoja. Haavistoinen pomppasi pystyyn. – Tämä oli kai sitten tässä? – Toimitusjohtaja Lahti varmaan vahvistaa kertomuksenne? Repo tarkisti. Haavistoinen oli jo kääntymässä ovelle, mutta pysähtyi miettimään. Hänelle ei ollut tainnut juolahtaa mieleen, että Lahti voisi kiistää hänen tarinansa yhteisestä yöpalaverista.  – Uskoakseni… hän sanoi ja nyökkäsi kuin itseään vakuuttaakseen. – Luotan kyllä Einoon. – Niin on varmaan joskus luottanut hänen vaimonsakin, Repo sanoi. Haavistoisen olkapäät värähtivät siihen malliin, että Revon heitto taisi osua, mutta nainen ei enää kääntynyt. Kun hän astui ovesta ulos, sisään törmäsi nuori silmälasipäinen nainen, jonka päätä myöten painunut rasvainen vaaleanruskea tukka ja huolimaton ulkoasu crocseineen, farkkuineen ja nyppyisine puuvillatakkeineen tuntuivat Revosta raikkailta äskeisen jälkeen. Sylissään nainen kantoi melkoista kirjekuorinivaskaa, jonka hän leväytti Revon eteen Eino Lahden työpöydälle. Osa päätyi Revon muistilehtiön päälle. – Tässä on näitä uhkauskirjeitä ja haistatteluja. Sähköpostit sihteeri lähetti sille toiselle poliisille. Tötsy vai mikä se oli? – Töltti. Mikäs sun nimes on? – Siiri Nordqvist. Mä opiskelen Tampereella toimittajaks ja oon täällä nyt harjottelijana. Saan tehdä ihan oikeita juttujakin, mutta liikaahan täällä on porukkaa tänkokoseen lehteen. Varsinkin nykytilanteessa. Turha kuvitella, että mä tänne töihin pääsisin. Hyvä jos lehti on hengissä siinä vaiheessa, kun mä valmistun. – Eiköhän Lahti halua säilyttää oman äänenkannattajansa, Repo arveli. – Mutta voi olla, että paperilehdet katoo pian kokonaan. Ei mullekaan enää tuu lehtiä. Mä luen otsikot netistä. – Klikkausjournalismia, Nordqvist sanoi ja irvisti. – En mä klikkaa, otsikot riittää. Niin tai puutarhajutut mä luen. Repo laski kätensä lukijankirjeiden päälle. – Et varmaan lukenut kaikkia, mutta osuiko mitään mielenkiintoista silmään? – Yksi mamukriitikko on vuosikausia kirjoittanut harvinaisen härskiä tekstiä, viime aikoina vähintään kerran kuussa. Ei niitä yleensä ole lehteen päästetty. Tuo tuli kolme viikkoa sitten… Tyttö osoitti kasassa päällimmäisenä olevaa valkoista B4-kokoista kirjekuorta. Repo otti taskusta uudet muovihanskat käteensä samalla, kun katseli kuorta. Siinä oli lehden osoite vanhalla kirjoituskoneella kirjoitettuna, postimerkkinä mustavalkoinen kuva 50-luvun poliisi-Volvosta. Pallopyllyksi sitä mallia sanottiin. Tarramerkki, siitä tuskin löytyisi dna:ta. Lähettäjän nimi ja osoite puuttuivat. Kuoren läppä ei sekään ollut nuoltavaa mallia. Kuoresta löytyi yksi molemmin puolin kirjoituskoneella ykkösrivivälillä täyteen naputeltu aanelonen. Ei marginaaleja eikä korjailuja. ”haistakaa paska nekrunhyysääjät”, alkoi viesti. Se jatkui samaan tyyliin. Siinä kerrottiin tiiviissä muodossa, ilman välimerkkejä ja isoja alkukirjaimia mutta myös ilman vakavia kirjoitusvirheitä, kaikki mahdollinen paha, joka netissä oli pantu maahanmuuttajien syyksi, ja varmasti vielä vähän itse keksittyäkin. Lopuksi luvattiin: ”jollette nyt julkaise tätä niin piru teidät nokkii ja minä räjäytän koko lehtitalon niin että pamahtaa ja toivottavasti mutakuonot raiskaavat teidän tyttärenne ja teidätkin perseeseen” Ensimmäinen kappaleenvaihto tuli ennen allekirjoitusta. Se oli kokonaan isolla: OIKEUS VOITTAA Sama nimimerkki kuin muovailuvahaan kätketyssä paperirullassa. Sekin oli kirjoitettu koneella. 

Sade oli yltynyt. Rikoskomisario Sundman pyöräili aution torin poikki kohti poliisiasemaa, kun kännykkään piippasi viesti. Ja saman tien toinen.  Sundman katsoi ensimmäisen viestin ja hätkähti. Toinen viestin jälkeen piti jo kirota: – Saatanan tunarit! Ohikulkija katsoi ihmeissään. Ei tainnut olla täkäläisiä. Sundman pyöräili Mannerheiminkadun keskellä kulkevaa puistokäytävää alaspäin. Poliisiasema oli satavuotias kaksikerroksinen kivirakennus Mannerheiminkadun laidassa, parinsadan metrin päässä torista. Pienessä kaupungissa mikään ei ollut kovin kaukana. Entinen sähköyhtiön jugendtalo oli julkisivun ja pihan puolelta harmaa, päädyt ja katto olivat punaisia. Rakennus oli remontoitu viimeksi 80-luvun alussa, kun poliisit olivat muuttaneet tänne raatihuoneelta. Sundman oli vielä ehtinyt harjoitella vanhalla asemalla.  Talo olisi jo kaivannut uutta remppaa ja sisäilmassakin oli ongelmia, mutta tavallisesti Sundman viihtyi siellä. Kolmessakymmenessäkolmessa vuodessa hän oli tottunut taloon, ja talo häneen. Nyt Sundman tervehti nopeasti alakerran yleisönpalvelijoita, harppoi portaat ylös toiseen kerrokseen ja huusi: – Helander ja Korhonen! Mun huoneeseeni! Tunareita odotellessaan Sundman katsoi siistin mutta täpötäyden pöytänsä yli vastapäiseen seinään, jolla riippui vanha virallinen Kekkos-potretti. Hän oli korjannut sen talteen raatihuoneelta, kun asema oli muuttanut. Oikea presidentti antoi Sundmanille voimia. Myöhempiä viranhaltijoita hän piti vain halpoina jäljitelminä. Helander ja Korhonen tulivat innokkaina sisään. Hyvä etteivät yhtä aikaa pyrkineet ovesta. – Mä pidätin jo tappajan, Korhonen julisti. – Ei kun minä, Helander korjasi. – Kohtaranta on halukas tunnustamaan. Sundman katsoi heitä hetken vaiti.  – Kummallekaan ei tainnut tulla mieleen, että esitutkintalain mukaan tutkinnanjohtaja päättää pidätyksistä. Vai tuliko? – No ei… Korhonen sanoi. Ja Helander aloitti: – Mun mielestä oli syytä epäillä, ja mä ajattelin…  – Parempi kun et ajattele, Sundman sanoi. – Tästä lähin kysytte multa luvan ennen kuin pidätätte ketään, paitsi jos saatte jonkun kiinni verekseltä. Onko selvä? – Jaa siksi, että herra komisario varmasti saa kaiken kunnian? – Pää kiinni, Helander. Mä hoidan kuulustelut, Beck saa tulla kuunteluoppilaaksi. Jos siitä vaikka kehittyis joskus etsivä… Helander ja Korhonen katsovat järkyttyneinä toisiinsa. Sundman työntyi heidän välistään käytävälle. – Beck kuulusteluhuoneeseen! Olis asiaa… – Mitäs toi nyt sitten oli? Helander sanoi Sundmanin takana. – Beck? Korhonen ihmetteli. – Mä en tajuu… Sundman työnsi päänsä takaisin huoneeseen, ja Korhonen ja Helander hätkähtävät. – Painukaa kirjottamaan pidätysraportteja sun muita papereita. Mitä vaan keksitte! Sitten Sundmanin oli pakko rynnätä kuulusteluhuoneeseen ja sulkea ovi hetkeksi perässään. Auktoriteetti olisi mennyt, jos alaisten edessä olisi ruvennut hirnumaan. Hetken päästä oveen koputettiin, ja konstaapeli Beck työntyi sisään pelokkaana pälyillen. – Herra komisario! Mitä mä nyt oon tehnyt? – Miten niin? – Sitä mä vaan, että… Mistähän te haluutte mua kuulustella?

Rikosylikonstaapeli Töltti ajoi Focuksella Linnoituksen ohi ja pysähtyi Mannerheimintien risteykseen odottamaan ruokatuntiruuhkaa, joka sujahteli risteyksen läpi viiden auton mittaisena. Harmaakivisen muurin edessä komeili tavanomaisen kesäteatterimainoksen paikalla kyltti, jossa julistettiin: ”Tähän rakennetaan lähiaikoina kauppakeskus Linnoitus. Tervetuloa viihtymään!” Risteystä ylittäessään Töltti pudisti päätään. Juuri tuo nykyajassa oli vikana: ihmisiä piti houkutella kotoaan ostoksille viihtymään. Mikseivät he saaneet kaikessa rauhassa mököttää kotonaan? Määrlahden männikkörinteeseen oli 70-luvulla viskattu kymmenkunta kolmekerroksista betonielementtilaatikkoa, kelta-valkoisia ja karuja kaupungin vuokrataloja. Niiden takana metsä jatkui, mutta Töltti tiesi, että mäen toisella puolella oli omakotialue. Hän oli näistä kerrostaloista kotoisin, ja äiti asui niissä vieläkin. Isä oli muuttanut Turkuun ja kuollut. Omakotialueella asui Töltin eksä ja heidän tyttärensä Martta, joka kävi jo lukiota. Parin vuoden päästä keväällä kirjoittaisi. Pitäisi muistaa taas synttärit lokakuussa. Viidestoista päiväkö se oli? Töltti jätti Focuksen parkkipaikalle ja lukitsi ovet. Saaristotien, tienlaidan vesakon ja keltasänkisen pellon takana Elviiranlahti seisoi melkein tyynenä. Keskusta lahden takana näytti sumussa ja tihkusateessa omalta itseltään. Surkealta kyläpahaselta, jonka kehitys unohti. Moottoritie kulki kyllä ohi. Töltti meni E-taloon, joka oli ylimpänä mäellä, selkä metsään päin. Erkkerin nimi luki ensimmäisen kerroksen keskimmäisen kämpän postiluukussa. Kun Töltti lähestyi ovea, se aukesi. Vaalea jäntevä viisikymppinen mies pysähtyi oviaukkoon ja jäi katsomaan Tölttiä hieman ihmeissään. Hänellä oli tummansininen pusakka päällä ja hän oli vetämässä vetoketjua kiinni. Käsi jähmettyi kesken liikkeen. Töltti näytti poliisikorttiaan. – Rikosylikonstaapeli Töltti, hyvää päivää. Oletteko  te Valtteri Erkkeri? Mies mietti hetken, irrotti näppinsä vetoketjusta, pyyhkäisi sänkistä poskeaan ja katsoi jonnekin Töltin ohi. Tai sitten se vain näytti siltä. Hänen toinen silmänsä karsasti, eikä Töltti ollut varma kumpi. – Kyllä minä olen. Mitä asiaa? – Mennäänkö sisään vai jutellaanko tässä rappukäytävässä? Mies nyökkäsi ja kääntyi, tarttui kääntyessään oven kahvaan ja yritti kiskaista sen mennessään kiinni. Töltti ehti saada näppinsä väliin. Hän katui sitä heti. Sormenpäät rutisivat uhkaavasti. Hän ulvaisi ja tempaisi näppinsä pois välistä.  Ovi ponnahti takaisin auki. Erkkeri ei ollut jäänyt taistelemaan ovesta, vaan paineli jo peremmällä yksiössä. Töltti kuuli, miten ikkunaa avattiin. Hän ryntäsi sormenpäitään pidellen perään. Kämpässä haisi vuosien pöly ja lika ja miehinen yksinäisyys, joten tuuletus oli kyllä paikallaan. Erkkerillä oli kuitenkin muita aikeita. Hän oli kiivennyt ikkunalaudalle istumaan ja ponkaisi juuri ulos. – Seis! Töltti huusi. Hän pysähtyi ikkunan eteen ja näki Erkkerin kirmaavan rinnettä ylös, punaruskeat neulaset vain lentelivät askelten alta. Töltti kapusi ikkunalaudalle ja hyppäsi perään, kierähti kyljelleen ja iski kyynärpäänsä kiveen. Se sattui. Ja vielä sama oikea käsi, jonka näpit olivat jääneet oven väliin. Kun hän kömpi pystyyn, hän näki Erkkerin katoavan mäenharjan taakse ja kuuli yläviistosta takaansa tutun äänen: – No jo on pojalla kiire, kun pitää ikkunasta hyppiä ja ittensä teloa! Pelkäsitkö, että äitis näkee? – Mulla on tässä takaa-ajo kesken, Töltti huikkasi äidilleen ja säntäsi ylämäkeen. – Pyyhi nyt edes neulaset vaatteistas! äiti puuskahti kolmannen kerroksen ikkunasta. – Tuommonen resupekka, saa tässä hävetä silmät päästään… Rinne tuntui Töltistä loputtoman pitkältä ja jyrkältä. Kun hän lopulta pääsi sen laelle, äidin marmatus kuului vieläkin, vaikkei sanoista enää onneksi saanut selvää. Erkkeriä ei näkynyt missään. Vain orava jahtasi omaa häntäänsä männynrungon ympäri korkealla mäen yllä. Töltti tiesi, miltä siitä tuntui. Hän lähti silti laskeutumaan puolijuoksua kohti omakotialuetta. Samalla hän antoi katseensa kiertää maisemaa ja kuulosteli sen, minkä huohotukseltaan ja sydämensä jyskytykseltä kuuli. Töltti oli jo lähellä lähimmän matalan valkotiilitalon takapihaa, kun jostakin syvemmältä alueelta kuului skootterin käynnistysääni. Saman tien skootteri lähti liikkeelle, ja sen loittonevaan ääneen sekoittui nuoren naisen huuto: – Hei! Se on mun skootteri! Tuo se takas, senkin varas!  Töltti arveli tuntevansa huutajan. Hän kiihdytti vauhtiaan, paineli pihan läpi tielle ja näki mustan retro-Soliferin loittonevan Saaristotien suuntaan. Kun skootteri kurvasi oikealle, kohti Mannerheiminkatua, läheisen talon pihalta juoksi tielle farkkupukuinen tyttö, joka selkä Tölttiin päin huusi varkaan perään: – Mun isä on poliisi! Se ampuu sut! Töltti oli arvannut oikein.

Jatkuu...

Teksti Tapani Bagge, kuvitus Esa-Pekka Niemi

Lue ensimmäiset osat:

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 1

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 2

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 3

Julkaistu: 27.7.2017