Apu

Kesädekkari Pikku enkeli Osa 4.

Kesädekkari Pikku enkeli Osa 4.

Eläkeläisukko Eevert Kohtaranta saa poliisivieraan eikä lentopallovalmentaja Hyvöselläkään mene lujaa. Mutta miten uusi ostoskeskus liittyy murhaan?
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Rikosylikonstaapeli Helander törmäsi kokoushuoneeseen. Komisario Sundman seisoi magneettitaulun edessä, jolle varmaankin Korhonen oli laatinut yleisesityksen Anna Johanssonin tapauksesta valokuvineen, aikajanoineen ja epäiltyineen. – Älä turhaan pyytele anteeksi, komisario sanoi. – Meillä on murha selvitettävänä. Korhonen, ole hyvä. Korhonen meni taulun eteen, Sundman tuli istumaan. – Annan lentistreenit loppui puoli yhdeksältä, joten… Kokoushuoneen ovi aukesi koputtamatta, ja Kivimäki tuli sisään. Poliisipäällikkö, tukeva ja harvatukkainen, rento tyyppi enimmäkseen, mutta nyt vähän kireän tuntuinen. – Istu alas, Rami, Sundman sanoi päällikölle. – Ja terveisiä pojaltas. Mä kävin lukiossa. Kivimäki nyökkäsi ja istuutui Sundmanin viereen. Kortsu aloitti alusta: – Annan lentistreenit loppui puoli yhdeksältä, joten Kohtarannan puheet metelistä kello kahdeksan ei oikein sovi kuvaan. Kukaan ei takaa Kohtarannan alibia, ja se asuu tapahtumapaikan vieressä. – Kohtaranta on vanha itsensäpaljastaja! Kivimäki kiihtyi. – Miksei miestä ole vielä pidätetty? – En mä tiennyt tosta, vaikka jotain aavistelin. Mutta mitä se muka todistaa? Ei sillä ollut edes naarmuja käsivarsissa, Korhonen puolustautui. – Onhan Anna voinut raapia sitä jostain muualta. Vaikka selästä. – Tarvitaan vähän enemmän todisteita, Sundman sanoi ja kääntyi Helanderiin päin. – Mee sä nyt vuorostas jututtamaan Kohtarantaa. – Okei, Helander sanoi. – Mutta musta Johanssonissa on jotain outoa. Koko huusholli hiljeni, kun isäukko ajoi pihaan. Sundman pudisti päätään. – Ei pätevää kirvesmiestä voi noin huterin perustein ruveta epäilemään murhasta. Lentisvalmentaja Hyvönen sen sijaan… – Yks potkunyrkkeilyvalmentaja yritti aikoinaan lähennellä mua, Korhonen sanoi. – Ei yrittänyt toista kertaa. – Mä takaan Hyvösen, Helander lupasi. – Se pelaa mun kaa samassa futisjengissä. – Yks syy lisää epäillä sitä, Korhonen tuhahti. – Hyvönen on Elv-Sportissa töissä, Sundman sanoi. – Käy sä Korhonen jututtamassa sitä.  Sundman nousi. – No niin, antaa mennä jo! Sundmanin komentoääni oli niin tehokas, että Kivimäkikin lähti saman tien.

Komisario Sundman ajoi teollisuusalueelle pyörällä. Kosteanraikkaassa ilmassa päänsärky alkoi vähitellen hellittää. Hän jätti pyöränsä lehtitalon eteen ja pysähtyi aulaan ihailemaan Eino Lahden Mersu-kokoelmaa. Oli pronssinruskea siipiovi-Mersu. Oli 30-luvun kermanvaalea loisto-Mersu 170. Ja oli musta 60-luvun siipi-Mersu, 190, joita Sundman oli aikoinaan nähnyt taksina. – Harkitsetko autonvaihtoa? Kysymys tuli yläviistosta, lehtitalon parvelta. Taina Repo nojasi kaiteeseen rikospaikkanauhan vieressä ja näytti vahvalta ja uhkealta Elviiran Kajon punamustassa verkkapuvussa. Tainan harvinainen hymy vetosi yhä Sundmaniin, kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin. Poliisikouluaikoihin Sundman oli jo seurustellut nykyisen vaimonsa Elinan kanssa, mutta viikot Tampereella olivat pitkiä. Sundman potkaisi taksi-Mersun rengasta. – Taidan pysyä Volkkarissa. – Ja minä Volvossa, Taina sanoi ja lähti tulemaan portaita alas. – Kerkisit tännekin. – Mikä on tilanne? Taina kertoi. Suurinta osaa toimittajista ja muusta talonväestä oli jo puhutettu. Töltti oli lähtenyt jututtamaan potkut saaneita, joissa oli pari lupaavaa nimeä pommimieheksi. – Läski-Larsson haarukoi murhan viiden ja puoli kuuden väliin. Voi olla, että murhaaja on joku muu kuin pomminvirittäjä. – Turha spekuloida vielä, Sundman sanoi. – Tutkikaa nyt ihan rauhassa. – Lehdellä on yyteet menossa, Lahti aikoo siirtää toimituksen halvempiin tiloihin ja myydä talon. Sillä on hyvät vakuutukset tässä. Ehkä se aikoo räjäyttää tämän, ja kaikki muu on pelkkää hämäystä. Sundman nyökkäsi. – Onko sulla vielä puhutettavia? – Muutama, Taina sanoi ja lähti takaisin yläkertaan. – Kiva kun tulit, mutta vielä kivempi kun lähdet. Sundman ei uskonut, että Lahti olisi ryhtynyt räjäyttämään autojaan. Talon hän olisikin ehkä voinut pamauttaa ilmaan, jos olisi saanut vakuutuksesta enemmän kuin myynnistä. Sen verran hyvin Sundman tunsi leijonaveljensä. No, Taina selvittäisi kyllä jutun.

Harakka räkätti metsikössä, ylempänä Myllyharjulla kulki kuorma-auto. Sitten tuli hiljaista. Kohtarannan talo näytti kuolleelta. Rikosylikonstaapeli Helander soitti toisen kerran ovikelloa. Kyllä se kilisi. Kukaan ei tullut avaamaan. Helander jyskytti oveen nyrkillään ja yritti kuikuilla ikkunoista sisään. Ei liikettä. Ulkoporras oli takapihan puolella. Helander ontui portaat alas ja kiersi kulman taakse kohti tienlaitaa, jossa Rambler odotti. Talon kulmalla hän katsoi vielä yläviistoon kohti keittiön ikkunaa. Sen verhoon heittyi sisältäpäin räikeä valo ja sekava varjo, josta erottui heikosti huitova ja ilmassa huojuva ihmishahmo. – Kato pirua! Helander päästi. Hän ryntäsi Ramblerin perälle, otti takakontista sorkkaraudan, juoksi ulkoportaat ylös, heläytti sorkkaraudan päällä ulko-oven lasin rikki, tökki lasit sisään, pujotti kätensä takinhihan suojassa sisään ja avasi lukon. Hiha repesi lasinsirpaleeseen, kun hän veti kättään takaisin. – Hitto… Hän pudotti sorkkaraudan ulkoportaalle ja hyökkäsi ovesta sisään. Eteinen oli pimeä, mutta keittiön ovi oli  raollaan ja sieltä kajasti valoa. Kohtaranta oli yrittänyt hirttäytyä keittiön kattolampun sähköjohtoon. Räikeä valo tuli keittiön pöydän reunaan ruuvatusta ruskeasta kirjoituspöydän lampusta, joka oli käännetty tai kääntynyt suoraan itsemurhakokelasta kohti. Mies huitoi ponnettomasti käsillään ja jaloillaan. Silmät olivat pullistua ulos päästä, kieli oli jo työntynyt esiin suusta. Mies yletti juuri ja juuri varpaillaan maahan, muttei saanut solmua auki eikä ulottuvilla ollut mitään teräasettakaan. Jakkaran hän oli potkaissut nurkkaan.  Helander otti taskustaan Leathermanin monitoimiveitsen, nosti jakkaran pystyyn Kohtarannan viereen ja katkaisi johdon. Hän oli valmistautunut tarttumaan Kohtarantaan kainaloiden alta, mutta kriittisellä hetkellä mies potkaisi jakkaran nurin hänen altaan.  He rymähtivät yhteen läjään lattialle. Helander jäi tietysti alle. – Helvetti! Helander kieritti sätkivän Kohtarannan pois päältään, läimäytti miestä kummallekin poskelle. – Rauhotu, runkkari! Kohtaranta rauhoittui. Helander löysäsi johtoa hänen kaulaltaan. Kohtaranta veti ahnaasti henkeä ja alkoi itkeä.  – Miks sä pelastit mut? Mä olisin ansainnut kuoleman… – Ens kerralla sitten. Miksi sä olisit ansainnut kuoleman? – Johanssonin Anna… Se kuoli mun takia. Helander virnisti. – Kerro toi sitten kiven sisässä muille venkuloille. Voit päästä hengestäs hyvinkin nopeesti.

Elv-Sportissa oli hiljaista, vaikka oli ruokatunti. Jane Korhonen ei ihmetellyt sitä yhtään. Ei hän pitänyt shoppailusta. Jane oli katselevinaan lenkkareita, ja Hyvönen tuli heti tiskin takaa maireasti hymyillen. Jane tunnisti hänet lehtikuvista, ja vaaleansinisen kauluspaidan rinnassa oleva nimilappu vahvisti sen. Mies oli hyväkuntoinen ja kalju, leuassa vähän sänkeä. Helanderin ikiä eli nelikymppinen, ja ihan yhtä omahyväisen näköinen. – Juoksukenkääkö meinasit? Jane poimi hyllystä mallin, joka ei näyttänyt pahalta. – Mä voisin kokeilla näitä. Löytyskö neljäykköstä? – Hetkonen… Löytyyhän täältä. Hyvönen kumartui ottamaan laatikon hyllyn juurelta. Jane istuutui sovituspenkille ja otti lenkkarin jalastaan. Hyvönen polvistui hänen jalkojensa juureen ja otti oikean kengän laatikosta, alkoi sovittaa sitä Janen jalkaan. – Näkee että sä oot juoksija. Sulla on kauniit sääret, vaikka sä piilotat ne farkkuihin. Janea etoi jo pelkkä puhe. Kun Hyvönen oli saanut lenkkarin jalkaan, hän kosketti Janen nilkkaa farkunlahkeen ja nilkkasukan välistä. Se ylitti rajan. Jane painoi jalkansa maahan, kumartui tarttumaan Hyvösen ranteeseen ja kiepautti sen miehen selän taakse. Painoi ähkivän miehen väkisin lattiaan, tempaisi käsiraudat vyöltään nahkatakin alta ja naksautti miehen kädet selän taakse rautoihin. – Sut on pidätetty. – Mistä… Mistä hyvästä? Hyvönen ihmetteli. – Ei mistään hyvästä. Jane kiskaisi miehen käsivarresta pystyyn ja lähti viemään häntä kohti ulko-ovea. Liikkeen omistaja, viisikymppinen Thea Elvengren, tuli takahuoneesta ihmettelemään tilannetta. Hän teki heti omat johtopäätöksensä. – Hyvönen, tää saa olla viimenen kerta kun sä leikit pimujes kanssa täällä liikkeessä. Mä annan sulle potkut! Hyvönen ei järkytykseltään saanut sanaa suustaan, vaikka kuinka aukoi sitä. Jane ei jäänyt selittelemään, vaan tönäisi Hyvösen ulos ja lähti taluttamaan häntä edellään jalkakäytävällä kohti poliisiasemaa. 

Töltti veti päivän viidettä kahvimukillista, eikä kello ollut vielä kahtatoistakaan. Sappi alkoi jo nousta ruokatorvesta suuhun. Mutta ilman kahvia ei oikein jaksanut näitä ex-lehtimiesten valitusvirsiä. Roger Hietala oli kolmas, jonka puheille Töltti oli päässyt. He istuivat vanhan taitekattoisen puutalon keittiössä, ja puuhellassa räiski tuli.  – Parisataa kuussa tulee lisätienestiä noista kolumneista, kyllä minä pärjään, Hietala vakuutti. – Leskimiehellä ei kulujakaan ole paljon. Hänellä oli harmaat suorat housut ja vaaleansininen kauluspaita ja tummansininen puuvillatakki, mustakehyksiset neliskulmaiset silmälasit. Yli kuusikymppiseksi hän oli hyvin säilynyt, eikä mahaakaan ollut kertynyt. Kämppä oli siistimpi kuin Töltillä. Liian siisti hänen makuunsa.  – Teillä tuntuu silti olevan jotain hampaankolossa Lahtea vastaan, Töltti sanoi. – Lahdella on merkillinen kyky käsittää maailma itsensä kautta. Kaikki liittyy häneen. – Tässä kaupungissa aika moni asia liittyy. Hietala nyökkäsi. – Liian moni. Hänellähän on näppinsä mukana siinä Linnoituksen päälle tulevassa ostoskeskuksessakin. – Onko se rikos? – Korkeintaan esteettinen. Mutta se, miten hanke on ajettu kaupungilla läpi, ei ole ihan rehellistä peliä. Lahti ja Juntuset ovat voidelleet virkamiehiä ja valtuutettuja kaikenlaisilla eduilla, ja ihan käteiselläkin.  Töltti kuunteli puolella korvalla ja hörppäsi kahvia. Ostoskeskus Linnoitus oli hänen mielestään ollut kuolleena syntynyt ajatus. Keskustan ja moottoritieliittymän välillä oli Ruotsin vallan aikaiset linnoituksen rauniot, jotka oli nykyään suojeltu. Niitä käytettiin lähinnä kesäteatterina ja konserttipaikkana. Ostoskeskus oli tarkoitus rakentaa linnoituksen ylle kuin silta, ja parkkitilat piti rakentaa maan alle. – Täytyy tunnustaa, että minä en alun perinkään ole ymmärtänyt koko ideaa. Miksi rakentaa museokohteen päälle ja alle, kun kaupungissa on vapaata tonttimaata enemmän kuin tarpeeksi? – Hankkeen ajajat laskevat erikoisen konseptin varaan, Hietala sanoi. – Sen pitäisi vetää väkeä koko Suomesta ja ulkomailtakin. Lähin vastaava taitaa olla jossain Albaniassa. Mutta Suomi onkin Pohjolan Albania. Töltti nyökkäsi. Hän muisti iskulauseen Hietalan kolumnista. Hietala jatkoi Linnoituksesta. Töltti kuunteli puolella korvalla ja kertasi mielessään muut Uutisista pois potkitut ja kokemuksensa heistä.  Vehanen oli avannut tokkuraisena kerrostalokämppänsä oven vuokrataloalueella, kehui tulleensa pari tuntia sitten kotiin varastomiehen hommista Vantaalta ja olleensa jo 12 päivää juomatta. Töltti oli soittanut tukkuliikkeen varastoon Tikkurilaan ja saanut vuoropäälliköltä vahvistuksen Vehasen tarinalle. Erkkeri ei ollut kotona tai ei ainakaan tullut avaamaan. Töltti kuunteli hetken korva kiinni postiluukussa eikä kuullut mitään. Erkkerin kämpille pitäisi palata vielä. Puumalainen lähti Töltin kanssa Nesteen kahvilaan, mielissään siitä, että pääsi pois kotoa. Vaimolle hän ei sitä tunnustanut, vaan väitti poliisin vievän hänet joko raudoissa tai ilman. Töltti ei kiistänyt eikä selitellyt. Mies saisi itse selittää. Itse asiasta kuultuna Puumalainen ryysti kolme kuppia kahvia ja söi yhden kinkkusämpylän Töltin laskuun.  Vartijan kuolemasta tai pommista hän ei osannut kertoa mitään. Sämpylää piti kuivanlaisena. – Tunsitteko vartija Kolehmaisen? Töltti kysyi Hietalalta, kun huomasi hänen puheensa tauonneen. – Vartijat vaihtuivat jatkuvasti. En minä heitä tuntenut. – Missä aselajissa olitte armeijassa? – Santahaminan rantapyssyssä, kirjurina. – Missä olitte viime yönä? – Kotona nukkumassa.  – Entä aamulla viiden, puoli kuuden maissa? – Kävin hakemassa lehdet laatikosta. Minulle tulee yhä Elviiran Uutiset, vaikken Ryhäsen sylikoiralinjasta tykkääkään, ja Hesari, vaikkei siellä koskaan kerrota mitään meistä. Saan aina verenpaineen nousemaan, kun luen ne aamukahvin höysteeksi. – Voiko joku todistaa? – Jaa että onko mulla alibia? Hietala kysyi huvittunut pilke silmäkulmissaan. – Itse asiassa kyllä, naapurin Karlsson osui samaan aikaan laatikolle ja kommentoitiin säätä. Kello oli varmaan kymmenen yli viisi. Yleensä herään viideltä ja käyn vessassa, panen kahvin valumaan ja haen lehdet. – Missäs numerossa Karlsson asuu? – Kolmosessa, tuossa vasemmalla. Se on eläkkeellä bussikuskin hommista.  Töltti nousi ja kiitti, mutta Hietalalla oli vielä asiaa. – Tiedätte varmaan, että Elviira oli alkujaan Degerbyn kylä samannimisen kartanon mukaan? – Tiedän. Kuningas Aadolf Fredrik perusti tänne 1700-luvulla linnoituksen ja kaupungin ja nimesi ne rakastajattarensa, hovineito Elvira Stenhammaren mukaan. – Millainenhan kaupungista olisi mahtanut tulla, jos kuningas olisikin nimennyt tämän kuningatar Loviisa Ulriikan mukaan? Jatkuu seuraavassa numerossa.

Teksti Tapani Bagge, kuvitus Esa-Pekka Niemi

Julkaistu: 20.7.2017