Sade hellitti matkalla. Kun rikoskomisario Sundman lähestyi pyörällä pienen vanhan punamullatun puutalon pihaa, Arvid Johansson sovitti kirveen kanssa kynnyspuuta paikoilleen ulko-oveen. Hänellä oli jalassa farkut ja raskaat työkengät, yllä punamustaruudullinen paita, jonka hihat oli kääritty. Hän oli roteva mies, ja hiljainen. Talon kaunis kolmekymppinen emäntä näkyi rupattelevan hänen kanssaan aamutakkisillaan. Sundman ajoi pihaan, sora rasahti pyörien alla. Emäntä hätkähti. Johansson vilkaisi kirves kädessä taakseen, hymyili sitten. – Gomorron, Martin, Arvid tervehti ja jatkoikin ruotsiksi. – Meinaatko kunnostaa isäs talon? Sundman vastasi samalla kielellä: – En mä oo vielä päättänyt. Olis toista asiaa, Arvid… – Ottaako Sundman kahvia? emäntä kysyi. – Kyllä kiitos, Sundman sanoi saadakseen emännän pois jaloista. Emäntä meni. Sundman ehti vain rykäistä, sitten Johansson jo arvasi. Hymy katosi silmistä. – Onko… Onko Anna löytynyt? Sundman nyökkäsi. Johansson hyökkäsi pystyyn kirves kädessä. – Kuka helvetti sen teki? – Rauhoitu, Sundman sanoi ja tarttui ystäväänsä kirveskäden olkapäästä. – Me tutkitaan asiaa. Kirves pysyi koholla. – Se ei kuitenkaan ollut onnettomuus? – No ei. Anna löytyi maantienojasta kasvot vedessä, ja hänessä oli tappelun jälkiä. – Oliko… oliko Anna…? – Raiskattuko? Ei vaikuttanut siltä. Oikeuslääkäri varmistaa kyllä asian. Sundman astui varovasti lähemmäksi Johanssonia ja painoi hänen kirveskätensä kaksin käsin hitaasti alas. – Yritä sä nyt vaan rauhoittua. Johansson hengitti syvään. Vajosi matalalle ulkoportaalle istumaan, laski kirveen rapun viereen ja katsoi käsiinsä. – Se oli Jumalan tahto. – Minusta se Jumala vois joskus vähän miettiä mitä tahtoo, Sundman sanoi.
Eläkeläisukko Eevert Kohtaranta asui ruumiin löytöpaikan naapurissa, tieltä katsoen puistikon vasemmalla puolen. Hän seisoi ränsistyneen talonsa pihassa ruosteinen harava kädessä. Päässään hänellä oli Elviiran kaupungin ikivanha mainoslippis. Pitkä poplari ja pitkät kumisaappaat. Vanhempi rikoskonstaapeli Jane Korhonen puhutti Kohtarantaa matalan, paikoitellen kaatuneen säleaidan yli. – Siinä kahdeksan maissa tuolta mettiköstä kuului mekastusta, mutta mä aattelin, että ne on taas ne pussikaljanuoret. Siellä on aamulla monesti hyvät tölkkiapajat. Lasipullot ne pirulaiset yleensä särkee. – Oliko teillä täällä seuraa? Kohtaranta hörähti. – Näytänkö mä mieheltä, jolla on paljon seuraa? – Ehdittekö tänä aamuna käydä apajilla? – En mä vielä, kun ne pikkukakarat pyöri siellä. Ja sitten tuli poliisit… – No, kohta pääsette taas, Jane lohdutti. – Voisitteko vielä näyttää käsivartenne? – Miksi? ukko ihmetteli. – Onko teillä jokin syy kieltäytyä näyttämästä? Kohtaranta meni nolon näköiseksi. – Ikävä psori. – Enköhän mä kestä sen. Kohtaranta vehtasi takinvyönsä ja hihojensa kanssa. Jane alkoi epäilyttää, että ukko harkitsi takkinsa leväyttämistä auki. Ukko onnistui kuitenkin hillitsemään itsensä ja veti hihansa ylös. Käsivarsissa oli tosiaan ikävä psoriasis, mutta kovin pahoja raapimisjälkiä ei näkynyt. – Kiitos, tää riittää, Jane sanoi ja kääntyi nopeasti menemään. – Katos vielä tätä! Kohtaranta huikkasi perään. Jane ei katsonut, mutta näki lähistöllä vartioivan Almin katsovan ja irvistävän.
Kun rikosylikonstaapeli Taina Repo oli aikansa syleillyt asvalttia lehtitalon portin edessä, hän alkoi tuntea itsensä typeräksi. Herätyskello oli lakannut rämisemästä aulassa jo pari minuuttia sitten. Repo nousi, pyyhkäisi hiekat verkkapuvustaan, työnsi porttia auki sen verran että mahtui kulkemaan siitä ja lähti marssimaan kohti pääovea. – Repo, mihin sä meet? Saarinen huusi perään. – Se voi vielä pamahtaa! Repo huitaisi kädellään. – Sittenhän pamahtaa. Joku muukin huusi perään, varmaan Töltti. Repo käveli ovelle ja meni sisään. Aulassa oli hiljaista. Ilmanvaihto humisi, yläkerran toimituksessa soi sinne unohtunut kännykkä. Jos oikein tarkkaan kuunteli, siipimersun alta erottui heikko raksutus. Herätyskello kävi yhä. Jos oikein tarkkaan nuuhki, sieraimissa tuntui pistävä palaneen muovin käry. Ja jos oikein tarkkaan katsoi, auton alta läheltä kuskin paikkaa kohosi hento vaaleanharmaa savuvana. Repo laskeutui auton viereen vatsalleen. Palaneen käry voimistui. Hän kurkisti auton alle ja sohi sinne kynälampulla valoa. Alusta oli harvinaisen puhdas. Kuskin kohdalle pohjaan oli leivottu kiinni likaisenruskea, muovailuvahamainen möykky, johon oli tökätty kiinni ohut putkimainen sytytin ja vanhanaikainen herätyskello. Ne oli yhdistetty keltavihreäjuovaisella sähköjohdolla. Sytytin oli selvästi kärähtänyt, punainen muovi mustunut. Miksei Semtex, tai mitä muoviräjähdettä se nyt olikaan, ollut pamahtanut? Kytikö se vielä, odottiko vain että Repo työntyisi lähemmäksi? Elämä on riskipeliä. Repo pani käteensä puhtaat muovihansikkaat. Hän kääntyi selälleen ja työnsi vasemman kätensä auton alle, näytti oikealla valoa. Maavaraa ei ollut paljon, auton alle oli vaikea mahtua. Ensimmäisenä käteen osuivat sytyttimen jäänteet. Hän veti mustuneen putken irti räjähteestä, poltti hanskansa ja näppinsä ja pudotti detonaattorin marmorille. Hän vaihtoi lampun vasempaan käteensä ja valaisi sytyttimen jättämää reikää. Se oli mustunut pohjaansa myöten. Repo kääntyi lattialla niin, että jalat osoittivat auton keulaa kohti, työnsi oikean kätensä auton alle ja näytti vasurilla valoa. Hän tarttui herätyskelloon ja kiskaisi sen irti räjähteestä. Johdon päitä pidelleet hauenleuat heltisivät, ja johto jäi roikkumaan muovimöykystä. Teki mieli heittää kello seinään, mutta Tekniikka ei olisi pitänyt siitä. Repo laski kellon viereensä lattialle, vilkaisi vielä auton alle ja huomasi, että johdon lisäksi räjähteestä pilkisti jotakin muuta. Pieni paperirulla. Ohut kuin sähköjohto, lyhyempi kuin sytytinputki. Repo veti paperirullan irti möykystä, nousi kyynärpäänsä varaan ja avasi rullan. Ruutupaperin palaan oli kirjoituskoneella naputeltu: ENSI KERRALLA POMMI ON OIKEA. OIKEUS VOITTAA!
Elviirassa oli kaksi lukiota, yksi kummankin kielisille. Komisario Sundman oli kirjoittanut ylioppilaaksi ruotsinkielisestä, mutta suomenkielisessä hän oli käynyt usein erilaisissa kokouksissa ja tilaisuuksissa. Niinpä hän osasi marssia omin päin rehtorin kanslian ovelle. Heinosen Armi avasi oven jo ennen kuin hän ehti koputtaa. Armi oli kymmenen vuotta nuorempi kuin Sundman ja vähän seipään niellyt. Hän kätteli Sundmania närkästyneen näköisenä. – Tämä on suuri menetys koko lukiolle. Anna menestyi niin koulussa kuin urheilussakin. Lentopallossa hän olisi pian siirtynyt Iskun naistenjoukkueeseen… – Otan osaa, Sundman sanoi. – Jututtaisin ensin tyttöjä, jos sopii. Rehtori viittaa kädellään kansliaan, missä kaksi järkyttynyttä tyttöä istui jo tuolilla täpötäyden, mutta siistin työpöydän edessä. Sundman työntyi sisään ja sulki oven rehtorin nenän edestä. Tytöille hän esittäytyi: – Minä olen rikoskomisario Sundman. Otan osaa, tämä on varmaan rankkaa teille.v Tytöt näyttivät lentopalloilijoilta: pitkiä ja harteikkaita, jopa lihaksikkaita, mutta luontevassa suhteessa. Kummallakin oli farkut ja fleecetakki, tukka poninhännällä. Maskaransa he olivat itkeneet pitkin naamaa. – No, ei me nyt ihan bestiksiä oltu, mustahiuksinen tyttö sanoi silmiään pyyhkien. – Mä ja Janita vaan… Ruskeatukkainen jatkoi: – Kyllä me oltiin aika paljon Annan kanssa, koulussa ja lentisharkoissa. Muuten se viihtyi kotona. Sundman istuutui rehtorin pöydän taakse ja osoitti mustahiuksista tyttöä. – Sinä olet siis Nea. Tyttö nyökkäsi, ikkunasta paistava aurinko välkähti kaulakorun kultaisesta enkelistä. Janitalla oli samanlainen. – Mitäs noi enkelit on? Sundman kysyi. – Meidän joukkueen tunnus, Janita sanoi kiireesti. – B-tytöt on Enkeleitä. – Oliko Annalla poikakaveria? – Kyllä se joskus jutteli Raittilan Juhon kanssa, Nea sanoi. Janita hymähti. – Juho on lätkäsankari.
Juho löytyi pukuhuoneen penkiltä, liikuntatunnin jälkeen pelkkä pyyhe vyötäisillään, suihkun jäljiltä märkänä. Ympärillä pyöri samanikäisiä luokkakavereita puoli- tai täysalastomina matkalla suihkuun ja takaisin. Juhon vieressä penkillä istui poliisipäällikkö Kivimäen Antti-poika. Antin pitkähihainen urheilupaita oli silmin nähden hikinen, mutta hän ei riisunut sitä. – Me sen kummemmin seurusteltu, Juho vastasi Sundmanille. – Joskus vaan tultiin yhtä matkaa kouluun tai kaupungille, kun asuttiin lähekkäin. Enemmän mä kuljen tän Antin kanssa, eikä kukaan väitä, että me oltais pari. Antti naurahti, vähän väkinäisesti. – Sun kannattaa kuulustella tyttöjen lentisvalmentajaa. Hyvönen on kuulemma jatkuvasti halaamassa ja hiplaamassa niitä. Jos se yritti jotain eikä Anna antanut… Sundman kiitti neuvosta.
– Muovailuvahaa! Taina Repo manasi lehtitalon toisen kerroksen kulmahuoneessa. – Mä tyhjensin koko talon muovailuvahamöykyn takia! – Mistä sä sen tiesit, Töltti lohdutti. – Se olis voinut olla oikee räjähdepanos, sellanen mitä sähkökaappiin oli käytetty. Ei Tekniikan jätkätkään huomanneet eroa ennen kuin sä olit purkanut sen. – Siinä paljon ollut purkamista, Repo jurnutti yhä. – Täytyy ottaa selvää tekijästä ennen kuin se iskee seuraavan kerran. Tosissaan. Päätoimittaja Ryhänen vyöryi sisään. – Kai myö voiaan jutussa mainita se paperikäärö? hän tarkisti. – Parempi kun ette. Mä annan kyllä teille ensiyönoikeuden, jahka tää selviää, Repo lupasi. – Teillä on vähän niinku kotikenttäetu. – Tämmösestä evusta mie en kyllä välittäis. Luuletko, että pommimies on tappanut vartijankin? – Tiedä häntä. Onhan se mahdollista, mutta jos tekijä tuli vain pommia virittämään, miksi hän olisi kiivennyt toiseen kerrokseen? – Ja vielä heivannut ruumiin kaiteen yli, jotta ala-aulan lattiaa oikein syynättäisiin? Töltti jatkoi. – Ehkä just siksi. Tämän pomminhan ei ollut vielä tarkoituskaan pamahtaa. Se oli vaan varoitus. Siinä mielessä ei ollut väliä, löydetäänkö se ajoissa vai ei. – Totta kyllä, Repo myönsi.
Hän haistoi palaneen käryä. Täällä johtaja Lahden työhuoneessakin. Hän nuuhkaisi verkkapukunsa hihaa ja tajusi, että katku oli tarttunut auton alta vaatteisiin. Sillä välin Töltti kysyi Ryhäseltä: – Kuka voisi haluta räjäyttää lehtitalon? – Paha mennä sanomaan, Ryhänen tunnusti. – Tietysti meille tulee palautesähköpostiin kaikenlaista haistatusta ja uhkailua, jonkin verran postissa ja tiskillä ja kaupungillakin, mutta ei niissä miusta ole ollut mitään niin vakavaa… – Pankaa joku keräämään kaikki meitä varten, Töltti jatkoi. – Me käydään ne läpi. – Entä entiset työntekijät? Repo kysyi. – Eikös teillä kolme vuotta sitten ollut edellinen yt-kierros? – Silloin lähti toimituksesta neljä. Urheilutoimittaja Vehanen, kuvapäällikkö Erkkeri ja toimitussihteeri Puumalainen saivat kenkää. Poliittinen toimittaja Hietala jäi ennenaikaiselle eläkkeelle. Puumalainenkin oli lähellä sitä ikää. – Tuliko kenenkään kanssa riitaa vai lähtikö ne suosiolla? – Vehanen olis lähtenyt joka tapauksessa, alkoi olla enemmän poissaoloja kuin työpäiviä. Hoitoon se ei suostunut. – Oli astunut korkin päälle, vai? Töltti kysyi. – Astunut ja luisunut ojaan. Se kyllä soittelee miulle silloin tällöin, selvimpinä hetkinään. Ensin kyselee kuulumisia, kohta alkaa vittuilla ja lopulta hukkaa puhelimen vessanpyttyyn. Kaikki tämä vartissa, samalla kun vajentaa viskipulloa. – Raskas työ, raskaampi työttömyys, Töltti sanoi. – Ei kuulosta siltä, että Vehasesta olisi pomminvirittäjäksi. – Entäs muut? Repo kysyi. – Erkkeri oli alkuun ärhäkkä, mutta rauhoittui pian. Se harrastaa junia ja asemia, kuvaa niitä ja panee nettiin. Kehui että nyt on aikaa kiertää maata. Hietala taas… – Mitä hänestä? Ryhänen irvisti. – Kirjoittaa ilmaisjakelulehti Elvira Tidningeniin eli Elviiran Lehteen kitkeriä kolumneja, molemmilla kotimaisilla. Ruotii kunnallista ja valtakunnan politiikkaa, varsinkin Lahden osuutta. – Mä oon lukenut niitä, Töltti tunnusti. – Niissä on asiaakin, mutta välillä tuntuu menevän vainoharhan puolelle. – Olisiko Hietalasta pommimieheksi? – En mie tuntenut sitä kovin hyvin, Ryhänen väisti. – Mutta muistaakseni se ylennettiin reservin kapteeniksi jossain vaiheessa. Tais toimia reserviupseereissa. – Tarkistetaan aselaji ja koulutukset, Repo sanoi. – Mites Puumalainen? – Toimitussihteerinä räyhäkkä, ääntä lähti kuin palopäälliköstä. Siviilissä pahasti tossun alla. Ei uskaltanut osallistua mihinkään työajan ulkopuolisiin rientoihin, ettei vaimo vain epäilis mitään. Syytä tuskin olisi ollut, kukaan ei oikein tykännyt Eskosta kun se huuti niin. Epävarmuuttaan kai. Mutta hommansa hoiti. – Epävarma hissukka, kaksoisrooli töissä ja kotona, Töltti kertasi. – Kuulostaa perinteiseltä yksinäisen pommimiehen profiililta. Ryhästä nauratti. – Miun on kyllä vaikee kuvitella Puumalaisen Eskoa askartelemassa pommia. Se pyyti huoltomiehen vaihtamaan lampun työvalostaankin. Pelkäs sähköiskua. Töltti kääntyi Repoon päin. – Jos mä pyydän noiden kolmen osoitteet toimituksen sihteeriltä ja käyn ne läpi. Heitän samalla jotain huiviin kaupungilla. – Heitä vaan, mulla on eväät repussa. Mä jatkan täällä. Ja niin… Vartijan avovaimollekin pitäs varmaan kertoa. Tossa on osoite. Töltti otti lapun ja lähti.
Jatkuu...
Lue ensimmäiset osat:
