Apu

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 2



Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 2

Kuolleen tytön vanhemmat vakuuttavat, että vainaja oli pikku enkeli, kaikkien rakastama. Mutta miksi lehtitalon akvaariosta löytyy jotain outoa?
Teksti Apu-toimitus

Rikoskomisario Sundman pyöräili myötätuulessa puolisen kilometriä sisämaahan päin, vanhalta puutaloalueelta nousevan Myllyharjun juurelle. Onneksi ei tarvinnut nousta enempää ylämäkeen. Ruumis oli jo viety pois. Korhonen tutki maastoa valkoisessa suojapuvussa teknisten tutkijoiden ja Almin kanssa, Beck vahti ettei yleisö tunkeutunut nauhan eristämälle alueelle. Helander nojaili Rambleriinsa ja veti henkisauhuja. Ylikonstaapeli oli vasta nelikymppinen, mutta ryhti oli lysähtänyt. Kun Sundman pysäytti pyöränsä Ramblerin taakse ja nousi satulasta, Helander polkaisi tupakkansa tiehen. – Onko pahakin jysäri? – Pää kiinni, Sundman sanoi ja kääntyi Korhoseen päin. – Mitä uutta? Korhonen tuli juoksujalkaa. – Larsson kävi jo, sanoi kuolinajaksi kahdeksan ja kymmenen välillä illalla.  – Hukkunut vai hukutettu? – Se varmistuu ensi viikolla avauksessa, Helander sanoi.  – Joka tapauksessa pimua oli hakattu ja potkittu. – Matsi on ollut aika tasaväkinen, Korhonen jatkoi.  – Tytön kynsien alta löytyi jonkun ihoa ja verta. – Tytön nimi on Anna, Sundman sanoi. – Tunnen hänen perheensä. – Ketä sä et tuntis täältä? Helander kysyi. Itseäni, Sundman ajatteli. Ääneen hän sanoi Helanderille: – Mennään sun autollas.  – Entäs minä? Korhonen kysyi. – Mitä minä teen? – Jatka sä täällä, Sundman sanoi. – Sulla tuntuu olevan homma hallussa.

Vanhempi rikoskonstaapeli Töltti soitti vartiointiliikkeeseen ja pyysi sähköpostiinsa Vanhan teollisuusalueen kadulle päin suunnattujen kameroiden tallenteet edelliseltä yöltä sekä tarkisti, oliko siltä alueelta havaintoja. Ainoa havainto oli se, jonka vuoksi piirivartija Topi Kolehmainen oli tullut lehtitaloon aamuyöstä ja päätynyt niska nurin aulan marmorilattialle. Kolehmainen oli ilmoittanut keskukseen, että ulko-ovi oli auki ja hän menisi sisään tarkistamaan tilanteen. – Eikö keskus ihmetellyt, kun Kolehmainen ei palannut asiaan? – Oli kuulemma muutakin hommaa, vartiopäällikkö vastasi. – Ei vartijat aina ilmoita, jos ei ole mitään ilmoitettavaa. Raportistahan sen sitten näkee. – Tai esitutkintapöytäkirjasta, Töltti kuittasi. Tekniikan pojat Lupponen ja Rinne astuivat aulaan valkoisissa paperipuvuissaan ja maski naamalla, harppasivat kantamuksineen rikospaikkanauhan yli. Töltti huikkasi heille moi ja lähti ryntäämään portaita kohti. Ruumis oli jo viety pois. Töltti oli itse kuvannut sen ensin. Hän oli myös tutkinut löytöpaikan alustavasti, samoin kuin yläkerran parvesta nauhalla eristetyn todennäköisen murhapaikan. Lehtitalo oli herännyt eloon. Tiistain lehti oli painettu yöllä Porvoossa ja jaettu aamulla tilaajille ja myyntipisteisiin ympäri Elviiraa ja lähikuntia. Lauantain lehteä kasattiin jo vauhdilla. – Anteeksi… Pieni keski-ikäinen nainen seisoi portaikon yläpäässä aivan Töltin reitillä. Töltti harhautti vasemmalle ja sivuutti naisen oikealta. – Myöhemmin, nyt ei ole aikaa!

Aulassa oli näytteillä kolme vanhaa Mersua. Ensimmäisenä portaiden suunnalla oli pronssinruskea 50-luvun urheilumalli 300 SL, jossa oli ylöspäin aukeavat siipiovet. Toimitusjohtaja Lahti oli ollut enemmän huolissaan autosta kuin vartijapojasta. Lupponen ja Rinne kuuntelivat Töltin tilannekatsauksen ja alkoivat sitten kerätä näytteitä ja jälkiä. Lupponen jäi alas, Rinne kiipesi portaat tasanteelle.  Töltti seurasi hetken päästä Rinnettä. Tuttu harmaajakkuinen nainen oli heti vastassa tasanteella. – Anteeksi, olen talouspäällikkö Tuhkala… – Saatte anteeksi, Töltti lupasi. –  Odottakaa vuoroanne.  Sitten hän pujahti naisen ja ison akvaarion välistä Rinteen luokse. – Tämä kankaanriekale vaikuttaa samalta polyamidikankaalta, jota vartijoiden ja järjestyspoliisien haalareissa käytetään, ja väri on vartiointiliikkeiden käyttämä musta, Rinne kertoi.  – Riekale on hyvinkin voinut takertua kaiteen metalliosan reunaan, kun Kolehmainen on kamppaillut tappajan kanssa. – Hihasta puuttui samanmuotoinen palanen, Töltti huomautti. – Kunhan analysoidaan verinäytteet ja saadaan oikeuslääketieteelliseltä laitokselta Kolehmaisen dna-tiedot, tiedetään onko tappaja haavoittunut kamppailussa. – Kolehmaisen ohimossa oli jälki, joka näytti siltä kuin joku olisi lyönyt teräväkulmaisella astalolla… Töltti näytti kamerastaan kuvia, ja Rinne vahvisti: – Siltä vaikuttaa. Kunpa se astalo löytyisi… Tiedä vaikka siinä olisi sormenjäljet. Töltti nyökkäsi.  – Hei! Lupponen huikkasi alakerrasta. – Tulkaas kattomaan tätä. Rinne lähti harppomaan portaita alas. Töltti törmäsi harmaajakkuiseen naiseen, joka sopersi vaivautuneena: – Tuota… kun tuolla akvaariossa on jotakin sopimatonta… – No hyvänen aika! Töltti älähti. – Ottakaa se pois! – Mutta kun… se voisi olla se murha-ase… Töltti katsoi naisen ohi akvaarioon. Vesi oli kirkasta. Suodatin pulputti koko ajan happea kaikenvärisille kaloille, jotka parveilivat edestakaisin kasvien seassa. Pohjahiekassa lojui mustan monnin ihmeteltävänä musta uudenkarhea sorkkarauta. Samassa alakerrasta kuului Rinteen kovaääninen kuiskaus: – Tuohan taitaa olla pommi.

Sade alkoi matkalla Johanssoneille. Pieni hento tihku, kuin suru-uutista varten tilattu.  Johanssonit Sundman oli tuntenut aina, varsinkin perheen isän Arvidin. Arvid oli huippuluokan kirvesmies, joka tiesi kaiken varsinkin korjausrakentamisesta. Hän oli autellut Sundmania veneremontissa. Johanssonit asuivat isossa vanhassa mansardikattoisessa puutalossa lähellä Myllyharjun lakea. Talo oli maalarinvalkoiseksi maalattu, ja perheensä suojaksi Arvid oli rakentanut vielä valkoisemman säleaidan. Portti oli auki, ajokoira haukkui ketjunsa päässä talon nurkalla. Helander ajoi pihaan, reilun välimatkan päähän koirasta. Neljä alle kouluikäistä lasta ryntäsi ovesta ulos. – Äiti on keittiössä! isoin tyttö huusi mennessään.  Heillä oli kaikilla keppihevoset, ja nelivuotiaalla pojalla pahvitähti rinnassa. Hän oli varmasti seriffi. Marita Johansson löytyi keittiöstä, kun Sundman ja Helander seurasivat lihakeiton tuoksua. – Mitä nyt? Marita säikähti heti. – Onko Arvidille sattunut jotakin? – Ei Arvidille, Helander sanoi.  Ja jatkoi ennen kuin Sundman ehti estää: – Annalle. Tuuletusikkuna oli auki, pihalla raakahti varis. Marita Johanssonilta putosi kauha lattialle hellan eteen ja hän hoippui taaksepäin, kunnes osui pöydän ääressä olevalle tuolille. Hän oli vähän vaille nelikymppinen, isosta lapsilaumasta huolimatta punakka ja hyväkuntoinen nainen. Paksusti raskaana. Puuhellan kuumuus oli vielä punannut hänen kasvojaan entisestään, mutta nyt ne valahtivat aivan kalpeiksi. Hän pyyhkäisi ruskeita hiuksiaan. – Mitä… Mitä Annalle…? Marita risti kädet sylissään kukikkaan esiliinan päällä. Sundman viittasi Helanderia tarttumaan kauhaan. Ylikonstaapeli totteli, huuhtoi kauhan hanan alla ja jäi hellan ääreen sekoittamaan isoa keittokattilaa, maistoi välillä lusikalla ja lisäsi hieman suolaa. – Mä olen pahoillani ja otan osaa, Sundman sanoi.  – Anteeksi Helanderin puolesta. Marita nyökkäsi. Sundman kertoi sen, minkä tiesi. Vanhin kotona olevista lapsista, kuusivuotias Ulla, tuli ulkoa halaamaan äitiään, jonka hartiat olivat nuupahtaneet. Pienimmät jäivät ovelle kurkkimaan, paitsi keittiön lattialla konttaillut yksivuotias, joka kiipesi äitinsä syliin ja taputti häntä rintaan. Äidin silmistä valui vesi. Sundman laski kätensä Maritan vasemman käden päälle, joka lojui nyt pöydällä. Marita puristi hänen kättään. – Pastori Halme lupasi tulla käymään, Sundman sanoi. – Kaupungiltakin saa kriisiapua. Kun Marita oli hieman rauhoittunut, Sundman kysyi: – Mitä illalla tapahtui? – Anna… Anna lähti lentopallotreeneihin tavalliseen tapaan, mutta ei tullut takaisin eikä vastannut kännykkäänsä. Me yritettiin soittaa tytön pelikavereille, mutta ne sanoivat, että Anna lähti kyllä treenien jälkeen kotiin. Kaikki ei edes vastanneet, ei valmentajakaan. Puolenyön aikaan me soitettiin jo hätäkeskukseen. Sieltä… sieltä sanottiin silloin, että tyttö on varmaan mennyt kaverien luo. Mutta mä tiesin, että Anna olis kyllä soittanut kotiin.  – Olisko joku voinut haluta Annalle pahaa? Marita kavahti. – Kuka sellaista olis halunnut? Anna oli oikea pikku enkeli. Ei ikinä kapinoinut, piti aina huolta pienemmistään. – Ketkä oli Annan parhaita kavereita? – Nea ja Janita, Ulla vastasi kun äiti vielä mietti. – Ne on samalla luokalla, ja nekin pelaa lentistä.  – Oliko poikakaveria? – Ei Anna ollut kiinnostunut pojista. Se tuli Maritalta.  – Voidaanko me vilkaista Annan huonetta? – Ulla saa tulla näyttämään teille. Sundman ja Helander seurasivat Ullaa yläkerran päätyhuoneeseen, jonka täytti teinityttöjen kukkaistuoksu. Kahdella tytöllä oli kerrossänky, Annalla oma laveri. Annan kirjoituspöydällä oli kannettava tietokone, seinillä normaalit teinityttöjen julisteet. Kaikkialla oli siistiä. – Toi tietokone on kaikkien yhteinen, mutta Annalla on etuoikeus, kun se käy jo lukiota. Meidän pikkusiskojen huone on tossa vieressä. Sundman kiitti ja katsoi ympärilleen, kääntyi sitten Helanderiin päin. – Tarkista tietokone ja kysele vielä perheeltä. Mä lähden kertomaan Annan isälle. Se saa tulla tunnistamaan ruumiin. Sundman kävi vielä hyvästelemässä Maritan ja pienemmät lapset. Kun Sundman nosti polkupyöränsä Helanderin auton takakontista, Ulla pyöri lähettyvillä. Sundman pamautti tavaratilan kannen kiinni ja kysyi: – Haluisitko sä kertoa vielä jotain, Ulla? Ulla avasi jo suunsa, mutta huomasi äitinsä katsovan keittiön ikkunasta. Ulla sulki suunsa ja paineli sisään.

– Ootsie nyt ihan varma, että tää on välttämätöntä? päätoimittaja Ryhänen kysyi Taina Revolta.  Tanakka vaaleakiharainen mies oli Kouvolasta kotoisin.  He olivat jo kaikki ulkona harmaassa tihkusateisessa aamussa. Kadun toisella puolella, turvaetäisyyden päässä lehtitalon aulasta ja vanhan urheilu-Mersun pohjaan kiinnitetystä pommista. Rengasliikkeen asvalttipihan laidassa seisoi sekalaisina ryhminä lehtitalon väkeä ja poliiseja. Parkkipaikalla olleet autot oli ajettu suojaan naapurikortteleihin. Repo oli tehnyt päätöksen omin päin, kun ei Sundman kerran suostunut vastaamaan.  – Haluaisitko sä riskeerata koko toimituksesi hengen? Repo kysyi takaisin. – Nytkin voidaan vielä olla vaarassa sirpaleiden takia. Kahdeksankymmenluvulla rakennetun lehtitalon julkisivu oli kiiltelevää terästä ja vihertävää lasia. Jos pommi räjähtäisi, paine tekisi selvää jälkeä koko rakennuksesta. Vantaalta oli tulossa pommiryhmä, mutta se kestäisi. Saarinen vartioi tonttia ympäröivän verkkoaidan portilla, ja Töltti jatkoi soittokierrostaan sellaisiin lähikiinteistöihin, joissa voisi olla kadulle osoittava turvakamera, jonka kuvaa ei välitetty vartiointiliikkeeseen. Ryhänen lähti loitommalle sytyttämään pikkusikariaan. Hän tiesi, ettei Repo pitänyt savusta.  Punakka, harmaapäinen ja mursunviiksinen Hätinen tähtäili verkkoaidan luona maiharissaan lehtitalon aulaan digijärkkärillään kuin räjähdystä odotellen. Hän kuitenkin huomasi, kun Repo jäi hetkeksi yksin, ja tuli heti juttelemaan. – Toi talohan on tälle porukalle ihan liian iso. Se tehtiin kahdeksankymmentäluvulla, kun meitä oli puolet enemmän, ja lehti tuli joka päivä. Alakerrassa oli vielä oma paino. – Muistan kyllä, Repo sanoi. – Millainen tilanne teillä on talouspuolella? – Huono, niin kuin kaikilla lehdillä. Nykyään uutiset pitää saada netistä, heti ja ilmaiseksi. Yyteet on päällä taas, ennen joulua varmaan puolet lähtee ja toimitustalo myydään. Loput menee vuokralle johonkin. – ”Loput menee”, Repo kertasi. – Epäiletkö, että sulla on lähtö edessä? – Mä oon varma. Mä oon kuvapäällikkö, mutta samalla ainoo kuvaaja. Ihan liian isopalkkanen mies Lahdelle. Ei kuvaajia palkkaa enää kukaan. Toimittajat saa ite räpsiä kännykkäänsä. Tai lukijat.  – Mä oon huomannut. – Mutta ei se mitään. Mä oon jo kuuskytkaks, muksut on aikuisia, muijalla on oma kampaamo eikä meillä ole edes asuntolainaa. Mä joudankin vapaaherraksi. Voin keskittyä suureen intohimooni ja ottaa vaan alastonkuvia, sellaisia taiteellisia. Tuutko malliksi? Hätisen naama pysyi totisena, mutta hän sipaisi viiksiään tuttuun tapaansa ja harmaissa silmissä oli pilkettä, kun hän otti askeleen taaksepäin ja katseli Repoa päästä varpaisiin ja takaisin. – Katellaan, Repo sanoi. – Jos lehdellä kerran menee huonosti, Lahdella vois olla motiivi räjäyttää talo atomeiksi. Täytyy tarkistaa, millainen vakuutus kiinteistössä on.  – Talon Lahti vois pamauttaakin, mutta ei ikinä noita Mersujaan. Sehän toi ne näytille Uutisten satavuotisjuhlien kunniaksi elokuussa. Mersujaan se rakastaa enemmän kuin muijaansa… Repo lähti ylittämään katua. Saarinen viittoi häntä portille. Hätisen hyökkäsi perään ja huusi muille: – Älkää vaan toimittajanretkut tulko perässä! Täällä voisitte vaikka altistua uutiselle! – Mitä nyt? Repo kysyi Saariselta. Saarinen heilautti päätään taaksepäin, kohti lehtitaloa. Repo pysähtyi Saarisen viereen, ja Hätinen tuli hänen viereensä ja työnsi kameransa putken portin rakoon, niin ettei aitaverkko ollut edessä.  Mitään erikoista kuvattavaa ei lehtitalossa näkynyt, mutta ovilasin läpi kuuli hyvin herätyskellon räminän aulasta. – Maahan! Repo huusi ja heittäytyi asvalttiin. – Kohta pamahtaa!

Jane Korhonen havahtui tihkusateeseen, kun Alm huikkasi metsikön laidasta:  – Jane, tuu kattomaan! Heinikossa lojui pieni kullattu enkelikaulakoru, jonka ketju oli katkennut. – Hyvä, Aa! Jane sanoi ja taputti Almia olalle. –  Toi on varmaan tempaistu Annan kaulasta.

Jatkuu...

Teksti Tapani Bagge, kuvitus Esa-Pekka Niemi

Lue ensimmäinen osa:

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 1

Julkaistu: 29.6.2017