Apu

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 10

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 10

Elviiraa vaivannut koulutytön surma saadaan vihdoin selvitettyä.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Vanhempi rikoskonstaapeli Jane Korhonen pysäköi Jeep Cherokeensa öisen Mannerheiminkadun laitaan Elviiran poliisiaseman eteen. Samassa maija kurvasi heidän taakseen. Yövuoron partio Huhtinen ja Cederström nousi maijan etuosasta ja meni avaamaan peräoven. Matkalla he kiskoivat muovihanskat käsiinsä. Kun Jane veti Janita Juntusen auton takapenkiltä jalkakäytävälle, partio puolestaan kantoi käsiraudoitettuna riehuvan puolialastoman karjun maijan perältä asemalle. Miehellä oli nyrkit verillä ja nenä rutussa, ja hän huusi suoraa huutoa. Sanoja huudosta ei erottanut. Janita katsoi miehen perään kauhusta jäykkänä. Janen piti tempaista tyttö liikkeelle. Ala-aulassa he sivuuttivat saman spektaakkelin ja tavoittivat vielä paskanhajun nenäänsä. Pidätetty taisi kiehua omissa liemissään, vaikka hänellä olikin jalassaan vain huonosti ylhäällä pysyvät verkkarisortsit. Sosiaalivirkailijaa ei vielä näkynyt.  Rikoskomisario Sundman meni edeltä huoneensa ovelle ja piti sitä auki. Kekkonen katsoi seinältä. Jane istutti tytön vierastuoliin ja otti itselleen Kekkosen alta toisen tuolin Sundmanin työpöydän sivulle. Sundman oli sulkenut oven, mutta sen takaa kantautui vielä karjuntaa alakerrasta. Janita säpsähteli tuolillaan.  Ikkunan takana kaupunki oli hiljainen. – Voitko vetää hihojas ylös, Janita? Sundman sanoi. – Ihan sama, Janita toisti mantraansa. Tyttö veti ensin vasenta hihaansa ylöspäin, sitten oikeaa. Alta paljastui pahat raapimajäljet.

– Mistä noi on tulleet? Sundman kysyi. Janita ehti avata suunsa, muttei ehtinyt kertoa, mistä oli saanut naarmut käsivarsiinsa. Ovi kiskaistiin auki, ja sisään törmäsi hengästynyt lakimies salkku kädessä, laatupuvussa ja kallis solmio vinossa. Kengät kiilsivät, kultakello ja kalvosinnapit kimaltelivat. Kalju paistoi huolella kammattujen hiusten alta, kultasankaiset silmälasit ja tummat silmät välkkyivät. Deodorantti ja partavesi kilpailivat tasaväkisesti siitä, kumman päällekäyvä myski ällöttäisi Janea enemmän. Mies oikaisi solmionsa. Kun hän huomasi kynnenjäljet Janitan käsivarsissa, hän hymyili ilottomasti.  – Varatuomari Nummelin, iltaa. Ei kai täällä kuulustella mun päämiestä ilman asianajajan läsnäoloa? Konstaapeli Lindman nyökkäsi taustalta Sundmanille, että pidä hyvänäsi, ja sulki oven. – Mä haluun puhua, Janita sanoi. – Me ei tosin vielä ole aloitettu varsinaista kuulustelua, Sundman huomautti. – Odoteltiin asianajajaa. – Oletteko te painostaneet tätä lasta? – Me vain juteltiin, Jane sanoi. – Säästä ja vuodentulosta varmaankin, Nummelin sanoi ja laski kätensä tytön olkapäälle. – Nyt pysyt hiljaa, Janika. Sun vanhemmat on palkanneet mut ajamaan sun etua, ja sun on paras pitää suus kiinni. – Mun nimeni on Janita, Janita huomautti ja työnsi Nummelinin käden pois olkapäältään. – Niitten etua sä vaan ajat! En mä haluu asianajajaa! – Ajattele nyt itsekin. Ihan omilla aivoillasi. Montako oikeusjuttua on voitettu ilman asianajajaa? Janita tuhahti. – Varmaan ihan yhtä monta kuin hävitty. Ja mun pelini on kumminkin pelattu. – Mutta… – Sun päämiehes on puhunut, Nummelin. Tottele. – Mä edustan myös tytön vanhempia, Nummelin huomautti. – Tyttö on vielä alaikäinen. – Sä voit tulla mukaan kuulusteluihin, Nummelin, Sundman sanoi ja nousi. Hän oli pitempi kuin asianajaja, vaikka tämä yritti varvistaa. –  Mutta jos sä edes yskäset ilman mun lupaani, lennät pihalle kuin leppäkeihäs. Onko selvä? – Tämä on vastoin kaikkia EU:n ihmisoikeussäädöks… – Osaatko sä Nummelin pitää kitas kiinni? Nummelin nyökkäsi vaisuna. Jane huomasi, että Janita katsoo Sundmaniin melkein kiitollisena.

Kuulusteluhuoneessa Sundman viittasi Nummelinin seinustalle, missä tämä onnistui vain vaivoin pysymään hiljaa. Nelikymppinen sossutäti Eija Eriksson istui hänen vieressään repsahtanut piraatti-Vuitton sylissään ja näytti siltä, että häntä mikään ei enää järkyttäisi. Janita istuutui huojentuneen näköisenä pöydän ja vissypullon ääreen, Jane viritti videokameran ja sanelimen valmiiksi. Kun kummassakin paloi punainen valo nauhoituksen merkkinä, Sundman lateli virallisen aloitusloitsun ja jatkoi: – Nyt voit kertoa, Janita. Omin sanoin, ihan rauhassa. Janita irvisti kameralle. – Anna oli jo kolmas Hyvösen enkeli. Nean mä vielä sulatin, me oltiin sentään bestiksiä. Mutta ei me mihinkään haaremiin haluttu.  – Mitä te teitte asialle? – Eka me yritettiin vihjailla Annalle ja vähän pelotella sitä, mutta se vaan ei tajunnut. Eilen mä olin yksin asialla, ja skootteri karkas käsistä. Se blondi oli niin tyhmä ja lapsellinen… puhu vapaasta rakkaudesta ja Jumalasta samaan hengenvetoon kuin joku hippipappi. – Mitä sitten tapahtui? – Mä vedin sille litsarin poskelle, ja se pönttö käänsi toisen poskensa. Mulla pimeni silmissä. Mä löin ja revin ja tönin ja kuristin, eikä se edes tapellut vastaan ennen kuin se oli ojassa pää veden alla ja mä painoin sitä sinne kaksin käsin, silloin se vasta alkoi kynsiä. Mutta se oli jo myöhästä. Kun se meni veltoks, mä käänsin sen naama alaspäin, ettei se enää tuijottais mua. Sit mä lähin himaan. – Kerroitko kellekään, mitä oli tapahtunut? – Aamulla Nealle, kun se haki mut kouluun ja brassaili, miten se oli ollut koko yön Hyvösen kanssa. Nea säikähti, kai se pelkäs että mä teen sillekin jotain. Me sovittiin, ettei kerrota kellekään. Janen oli pakko kysyä: – Suunnittelitko sä, että tekisit Neallekin jotain? Nummelin ei enää kestänyt. Hän pomppasi pystyyn ja huudahti: – Nyt riittää! Päämieheni on jo tunnustanut, mitä te vielä haluatte? Sundman näytti ovea. – Sut ulos täältä. Janitalle Sundman jatkoi:  – Eiköhän tää riitä tältä erää. Saat viettää yön poliisiasemalla, ja aamulla sulta otetaan verikoe ja dna-testi. – Ei kai ne satu? Janita kysyi. – Ei yhtään, Jane sanoi. – Ainakaan verrattuna siihen, miten Annaan sattui. Eija Eriksson puristi vale-Vuittoniaan kaksin käsin, mutta ilmekään ei värähtänyt naamalla.

Jane lupasi hoitaa raportit pomonkin puolesta. Niin hän aina hoiti. Jonkun ne oli tehtävä eikä Sundman oikein ollut kotonaan paperitöiden parissa. Sitä paitsi Janella oli nyt täysi työrauha tutkijoiden huoneessa, kun Helander oli sporttipubissa ja Töltti ja Repo ties missä. Varmaan jo vapaalla. Sundman teki lähtöä, mutta tuli vielä käytävältä Janen pöydän viereen ja sanoi:   – Kerro mulle yks juttu. Miten sä tajusit epäillä Janitaa? Jane kertoi mielellään. – Johanssonin Ulla sanoi mulle, että Nea ja Janita oli kiusanneet Annaa. Ja mä tiedän, miten julmia naiset ja tytöt voi olla toisilleen.  Sundman pudisti päätään. – Ei naiset ole julmia, naiset on kultia.  – Luulet vaan, Jane sanoi ja hymyili. – Kiitos kun teet noi munkin puolestani, sä oot ihana. Mä tsekkaan ne sit aamulla… Soita sä Helanderille, miten jutussa kävi. Sitä kuitenkin kiinnostaa. Hyvää yötä!

Suomi-sporttipubissa torin laidalla oli kova meno päällä, ainakin telkkarin edustalla. Rikosylikonstaapeli Helanderilla oli sinipunaraitainen kaulaliina kaulassa ja tuoppi kädessä. Barcelona johti Madridia 1–0 ja hallitsi peliä. Hän oli syönyt heti töistä tultuaan Dillinger-pitsan ja vetänyt siitä saakka olutta maltilliseen tahtiin, litra per tunti. Ei tuntunut vielä missään, paitsi että olo oli hyvä. Polviinkaan ei koskenut. Sitten kännykkä soi. Jane. Helander meni kulman taakse vastaamaan. – No mitä muru?  – Mä en oo sun murus. – Vitsi vitsi, Helander rauhoitti. – Älä nyt hikeenny. Hän särpi olutta sillä aikaa, kun Korhonen kertoi, että juttu oli jo ratkaistu ja Janita tunnustanut. – Kiva kun kerroit. Vaikka ethän sä tietysti mitään tarkottanut, muuten vaan kääntelet veistä haavassa. Mitäs Hyvönen saa?  – Mun täytys kuulemma pyytää siltä anteeks, kun mä pidätin sen turhaan. – Sillä lailla! – En kyllä pyydä. – Oikein. Tuu bisselle, näät hyvää futista ja komeita äijiä. – Häviitte kumminkin taas. – Ei kai me nyt täällä pubissa pelata. Barca johtaa Madridia 1–0… Ei kun nyt ne tasoitti, hitto. – Mulla on tässä vielä raportteja, Kortsu sanoi. – No myöhemmin sitten?  – Älä unta nää. Kun Helander pani kännykkää takaisin vyökoteloon, hän pudisti päätään. Ei misu ymmärtänyt onneaan.

Kun Sundman soitti kotiovensa kelloa, hän oli läpimärkä. Elina avasi siistissä kotiasussa ja kyllästyneen näköisenä. Jäi odottamaan. Sundman kaatoi reikäisestä Ärrän muovikassista veden rappuselle. Mukana tuli suklaarasia, joka vielä vartti sitten kioskilla oli ollut ehjä ja sydämenmuotoinen. Sundman kokosi rasian jämät portailta käsiinsä ja tarjosi niitä Elinalle. – Sydän jäi pinnojen väliin, mutta juttu on nyt selvä. Elina ei tarttunut suklaasydämeen. Katsoi vain sen ohi Sundmaniin, joka arvasi näyttävänsä surkealta. Hän oli kaatunut pyörällä, kämmenet ja housunpolvet olivat kurassa. – Mä katon Grayn anatomiaa, Elina sanoi. – Siellä on paljon komeemmat lääkärit kuin meillä. – Osastonhoitaja ei varmasti pärjää sulle. Elina hymyili, vaikkei olisi halunnut. Siltä se Sundmanista näytti. Kun Elina lähti takaisin olohuoneeseen, Sundman seurasi häntä sisään.  Mennessään Elina sanoi: – Hellalla on vielä sitä lihakeittoa. Lämmitä mikrossa, jos on nälkä. Mutta käy ihan ensin suihkussa, ettet sotke joka paikkaa. Sundman sulki ulko-oven perässään. Tuntui hyvältä olla taas kotona.

Kun Hyvönen lähti lentisharjoituksista, sade oli lakannut. Valmentajalla oli käsi uuden nuoren tytön olkapäällä. Vastassa hallin ulkopuolella oli raikas yöilma ja särkynyt lamppu. Kun ovi rapsahti lukkoon Hyvösen perässä, pimeästä ilmestyi puolenkymmentä synkkää  mieshahmoa.  Hyvönen pysähtyi, kun miehet piirittivät hänet monitoimihallin seinustalle.  – Hei, mitä te…? Hyvönen kysyi.  Hänen äänensä särähti, ja kysymys jäi kesken. – Jatka sä tyttö matkaas, Helander sanoi. – Meillä on asiaa Hyvöselle. Vanhalle kaverille. Hyvönen säikähti, sen erotti hämärässäkin. Tyttö luikahti sivuun Hyvösen käsivarren alta ja heitti treenikassin olalleen.  – Moi sit. – Hei… Venaa vähän…! Hyvösen ääni hiipui kesken huudon. Tyttö pujahti ulos ringistä. Meni jonkun kaverinsa mopoautoon, joka lähti saman tien. Helander tarttui Hyvöstä käsivarresta, piirivartija-tukimies Lehto toisesta. He käänsivät hänen kulkusuuntansa, eikä Hyvönen saanut enää sanaa suustaan. Muut miehet ryhmittyivät heidän ympärilleen.  Miesjoukko vei Hyvösen keskellään hallin metsänpuoleiseen pimeään päätyyn. Sieltä alkoi kuulua tasaista mäiskettä, jota säesti vain satunnainen voihkaisu tai älähdys tai kirous.

Kun Sundman oli käynyt suihkussa ja syönyt, Elina istui yhä olohuoneen nojatuolissa omissa ajatuksissaan ja kutoi kaulahuivia. Telkkarin hän oli sammuttanut. Sundman porisutti mutteripannussa kummallekin kupillisen espressoa ja kantoi ne olohuoneeseen. Elina otti kupin vastaan ja jäi kysymään katseellaan. Sundman istuutui sohvan nurkkaan ja hörppäsi kahvia, rykäisi. Hörppäsi lisää. Lopulta hän sai sanottua: – Mä sitten ostan isältä sen talon. – Kiitos vaan kahvista, Elina sanoi. – Ajattelin ruveta remontoimaan sitä. – Millä rahalla? – Otetaan pankista lainaa. Kiinnitetään tämä ja…  Elinan ilme ei luvannut hyvää, kun hän keskeytti: – Ei sulle tullut mieleen puhua tästä mun kanssa? – Johan mä alkuillasta puhuin. Ja nyt taas. Elina huokasi raskaasti.

Kun Helander ja kumppanit palasivat hallin päädystä parkkipaikalle, lentistyttöjä ei enää näkynyt. Jäljellä oli vain Helanderin Rambler ja Hyvösen pikku-Bemari. – Mee sä Mäksy rattiin, sä oot selvempi, Helander komensi. Varastopäällikkö-pakki Mäksy totteli. Loput kolme miestä työntyivät takapenkille. Helander laskeutui polviaan varoen apumiehen paikalle, mutta huomasi samassa Hyvösen Bemarin ja sai idean. Helander nousi taas ovenkarmin avulla ulos autosta. – Oottakaa vähän. – Mihin sä nyt? Mäksy kysyi. – Pysy autossa!  Helander ontui Bemarin luokse, kiersi sen taakse ja kokeili bensatankin korkkia. Se ei ollut lukossa. Seuraavaksi Helander avasi farkkujensa vetoketjun. Toiset höröttivät jo valmiiksi. Helanderia jännitti eikä mitään tahtonut tulla. Jotain lorinaa sentään. Kun hän hetken päästä ravisteli auton takana, kaverit puhkesivat aplodeihin, ja Mäksy jopa vihelsi.  Roiskeet kirvelivät verisiä rystysiä. Helander kiersi korkin kiinni ja palasi vetoketjua sulkien Rambleriin. Voittajan oli helppo hymyillä. – Ei lähe ihan heti käyntiin, Helander sanoi samalla, kun veti oven kiinni perässään. Rambler kyllä lähti. Helander vilkaisi sivupeiliin, mutta Hyvöstä ei näkynyt vielä. Hyvä niin. Kyllä se henkiin oli jäänyt, eikä siltä kai kovin monta luutakaan ollut rikottu.  Toivottavasti otti opikseen.

Puoli kahden aikaan komisario Sundman katsoi kännykästään kelloa. Hän pyöri viltin alla sohvalla hämärässä olohuoneessa eikä saanut unta. Täysikuustako tämä johtui?  Sundman laski puhelimen sohvapöydälle ja käveli viileällä laminaatilla makuuhuoneen ovelle. Avasi sen. Elina luki sängyssä kirjaa. Hän katsoi Sundmaniin silmälasiensa takaa ja melkein hymyili. – Eikö suakaan nukuta? – Ei. Anteeks. – Tuu tänne, Elina sanoi ja pani kirjan ja silmälasit yöpöydälle.  Sundman istuutui sängyn laidalle ja odotti. Elina katsoi häntä silmiin. – Ens kerralla puhut ensin mulle ennen kuin teet noin isoja päätöksiä. Jooko? – Totta kai, kulta, Sundman sanoi. Mitä muutakaan?   Kun he suutelivat, Elina sammutti valon. Päivä oli täynnä. Yö vasta alkoi. 

Kesädekkari loppuu.

Teksti Tapani Bagge, kuvitus Esa-Pekka Niemi

Lue toiset osat:

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 1

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 2

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 3

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 4

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 5

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 6

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 7

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 8

Kesädekkari: Pikku enkeli, osa 9

Julkaistu: 29.8.2017