Syksy oli tullut Elviiran kaupunkiin. Aamuaurinko paistoi vanhojen puutalojen pihoihin ja kaupungin vehreisiin puistoihin ja sai ne kimmeltämään kasteen ja sateen jäljiltä. Omenapuiden oksat notkuivat hedelmistä raskaina, rastaat marjastivat pensaissa isoina parvina. Lehdissä oli jo keltaista ja ruskeaa. Rohkeimmat heittäytyivät Suomenlahdelta puhaltavan tuulen vietäviksi. Pieni puistolehto Myllyharjun itärinteessä vanhan omakotialueen keskellä raikui reppuselkäisten pikkupoikien äänistä. Rosvot ja poliisit ajoivat toisiaan takaa ja pistivät välillä painiksi tai tappeluksi, jossa iskut ja potkut vain melkein osuivat, paitsi joskus vahingossa. Pojat tulittivat toisiaan sormenpääaseillaan, kuolivat komeasti lehtikasoihin. – Seis tai ammun! Anssi huusi. Jalmari pysähtyi hänen edessään niin nopeasti, että hän törmäsi Jalmarin selkään sormi edellä. Sormeen sattui. Jalmari horjahti ja oli vähällä kaatua ojaan, jonka penkalla seisoi. Vieläkään Jalmari ei katsonut taakseen. Anssi piteli sormeaan ja aloitti: – Mitä sä tolleen… Kysymys jäi kesken, kun Anssi sattui katsomaan yhä huojuvan kaverinsa olan yli. Ojassa oli jonkin verran vettä ja siinä kellui mahallaan joku, jonka pitkät vaaleat hiukset olivat levinneet viuhkaksi hänen päänsä ympärille. Kädet olivat levällään kuin tyyppi olisi ollut lähdössä lentoon, mutta ei se hievahtanutkaan. Vaaleanharmaan hupparin huppu oli vähän revennyt. Jalassa oli ehjät vaaleansiniset farkut ja kirkkaanpunaiset tennarit. – Onks toi kuollut? Anssi kysyi. Jalmari ei sanonut mitään. Laskeutui vain varovasti penkkaa pitkin, joka oli aamuöisen sateen jäljiltä märkä ja liukas. Kumartui tytön viereen – tyttö se taisi olla – ja ojensi kättään olkapäätä kohti kuin olisi pelännyt sen purevan. Anssiakin pelotti. Hänen takanaan toiset vielä jatkoivat metelöintiä. Ojan pohjalla oli hiljaista. Jalmari ravisti tyttöä olkapäästä. Tyttö kiepsahti vedessä selälleen. Vaaleat hiukset liimaantuivat kasvoihin ja huojuivat pään ympärillä. Anssi hätkähti, muttei saanut päätään kääntymään poispäin. Oli pakko katsoa. Tyttö oli kaunis kuin enkeli, vain siivet puuttuivat. Kasvoilla oli surullinen hymy. Luomiväri oli levinnyt kuin äidillä joskus sunnuntaiaamuisin, mutta suu ei auennut voihkimaan huonoa oloa ja päänsärkyä. Silmät pysyivät kiinni. – Kyllä se on kuollut, Jalmari sanoi ja katsoi Anssiin naama kalpeana. – Pitää soittaa poliisi. Anssi ei enää muistanut, että vielä hetki sitten hän itse oli ollut poliisi ja Jalmari rosvo. Kädet vapisten Anssi kaivoi kännykän taskustaan ja painoi hätäpuhelun kuvaketta.
Rikosylikonstaapeli Helander parkkeerasi kuhmuisen mustan kuusnelosen Ramblerinsa hiekkatien laitaan, orapihlaja-aidan juurelle. Sillä puolella tiessä ei ollut ojaa. Jonossa seisoivat jo Tekniikan valkoinen Transporter Vantaalta, sinivalkoinen partio-Volkkari, Korhosen tummanvihreä Jeep Cherokee ja pari tuntematonta siviiliautoa. Myllyharjun rinteessä oli täysi sirkus. Onneksi Korhonen oli paikalla. Kortsu osasi hoitaa homman, vaikka olikin muija ja pelkkä konstaapeli. Hyvältä se näytti farkuissaan ja nahkarotsissaan, vähän kuin rokkaria leikkivä kiltti tyttö. Pitkä vaalea tukka oli tiukasti ponnarilla, meikki hillitty niin kuin urheilijatytölle sopi. Valkoiseen suojapukuun sonnustautuneet tekniset tutkijat kuvasivat lähimaastoa digijärkkärillä ja pussittivat todisteita, Alm ja Beck vahtivat virkapuvussa sinivalkoisen rikospaikkanauhan tuntumassa, etteivät sivulliset päässeet sotkemaan jälkiä. Kortsu puhutti kahta järkyttynyttä pikkupoikaa suojatun alueen ulkopuolella. Toisella pojalla oli äiti mukana, toisella isä. Helander avasi auton oven, otti karmista tukea ja nousi tielle oikeaa polveaan varoen. Siihen sattui vain, jos siihen varasi. Korhonen noteerasi Helanderin, sanoi sitten pojille: – Kiitos. Nyt pääsette kotiin. Isälle ja äidille Kortsu kertoi vielä kriisiavusta. Kun pojat lähtivät vanhempineen, Helander ontui Korhosen luokse. – Joka aamu on kroppa uus. Vai mitä Jane? Korhonen työnsi lehtiön nahkatakin taskuun. – Tytössä on ruhjeita ja mustelmia ja huppari on vähän revennyt, mutta seksuaalista väkivaltaa ei kai kuitenkaan ole tehty. – Niin kenelle? Helander tarkisti. – Nimi on Anna Adalmina Johansson. Kuustoistavuotias lukiolainen. Noi löytyi tästä läheltä. Korhonen viittasi vihreään Jopoon ja keltaiseen Puma-laukkuun ojan penkalla. Helander nyökkäsi ja irvisti, kumartui hieromaan polvitaivettaan. Korhonen hermostui. – Kiinnostaako sua Helander koko tää juttu? – Totta kai, Helander vakuutti. – Mähän oon rikostutkija henkeen ja vereen. Mut nivelsiteet meni eilen futismatsissa. Onneksi sentään nuijittiin naapuripubin hurrit 3–0… – Katos tätä. Korhonen kumartui ruumispussin puoleen, avasi vetoketjua vähän matkaa ja näytti Helanderille tytön niskan syrjää. Siinä oli punainen jälki. – Ihan kuin tästä olis kiskaistu kaulakoru irti. – Kadonneen kaulakorun arvoitus – sopii hyvin Neiti Etsivälle, Helander puuskahti. – Missähän pomo luuraa? – En tiedä. Kai se joskus tulee… – Toivotaan.
Jossain soi kännykkä. Oli pimeää ja maailma keinui. Rikoskomisario Sundman avasi silmänsä, mutta maailma ei asettunut. Harmaata valoa tuli auki jääneestä kajuutan luukusta. Siitä oli tullut yöllä myös sadetta. Onneksi oli kengät jalassa, muuten olisi sukat kastuneet. Hän oli nukahtanut pöydän ääreen. Viskipullo oli vierähtänyt lattialle, muttei onneksi ollut särkynyt. Korkkikin oli kiinni. Pullo oli puolillaan. Hän oli sammunut enemmän väsymyksestä kuin viinasta. Päätä särki silti, ja vilu väristi koko kroppaa. Puhelimen piru jatkoi ulahteluaan. Missä se oikein oli? Kolmen aikaan hän oli katsonut kännykästä kelloa. Hän oli pannut sen taskuun. Mutta mihin taskuun? Kokeiltuaan kaikki taskut hän kokeili uudestaan sekä farkut että pusakan. Ei tulosta. Pusakan alla olevan fleecetakin taskutkin olivat tyhjät. Puhelin oli pudonnut penkille. Ei soinut enää. Puhelua ja viestiä oli tullut pitkin aamua, ensimmäinen puoli kahdeksalta ja viimeisin äsken, puoli kymmeneltä. Kaikki Jane Korhoselta tai Taina Revolta. Ei yhtään Elinalta, joten kotiin ei olisi menemistä ilman jonkinlaista hyvitystä. Jane Korhosen viesteistä selvisi, että 16-vuotiaan Anna Johanssonin ruumis oli löytynyt Myllyharjun rinteen ojasta. Tutkijat olivat jo työssään, Korhonen johti tilannetta ja Helanderkin oli paikalla. Komisariota kaivattiin. – Perkele, Sundman sanoi hiljaa. Ei tässä nyt henkirikosta olisi kaivattu, ei ainakaan tutun tytön. Sopi toivoa, että se olisi vain onnettomuus. Taina Revon viesteistä selvisi, että Elviiran Uutisten lehtitalon aulasta oli aamulla löytynyt 26-vuotiaan vartijan Topi Kolehmaisen ruumis. Sielläkin tutkijat olivat työssään, Taina johti tilannetta ja Töltti avusti. Komisariota ja Myllyharjulle juuttuneita teknisiä tutkijoita odotettiin. – Perkeleen perkele. Kaksi ruumista samana aamuna. Mikä helvetti elviiralaisiin oli viime yönä iskenyt? Sundman nousi, pesi kätensä ja kasvonsa ja pyyhkäisi tumman tukkansa päätä myöten taakse. Ei näkynyt vielä kauheasti harmaata peilissä. Hän pesi hampaansa ja lisäsi kainaloihin tuoretta deodoranttia. Parransänki sai jäädä. Hän kuivasi kajuutan lattian ja portaat käsipyyhkeellä, jätti sen kaiteen yläpäähän kuivumaan ja kiipesi kannelle. Veneet olivat jo alkaneet huveta Laivasillasta talviteloille. Taivaalla ajelehti pilviä, merituulessa tuntui kosteus. Sundman sulki Elinansa kansiluukun, lukitsi sen ja laskeutui laiturille. Elina oli vanha fiskari, hyvässä lakassa vielä. Isäukon vanha Crescent oli tallessa makasiinin seinustalla. Kesällä täällä oli ravintoloita ja käsityöläisten puoteja, mutta nyt sesonki oli ohi. Sundman nojasi makasiinin seinään ja soitti Tainalle. Taina Repo oli Sundmanin ikäinen eli viiskyt ja risat, hänen vanha poliisikoulukaverinsa. – Mitä sille vartijalle on tapahtunut? – Meinaat että voisko se olla onnettomuus? Repo tulkitsi. – Periaatteessa tietysti, mutta tuskin kuitenkaan. Harva noin vain horjahtaa porrastasanteen kaiteen yli pää edellä marmoriin. Varsinkaan niin, että tasanteelle jää verijälkiä ja hihansuusta repee palanen kaiteeseen. – Onko silminnäkijöitä? Turvakameran kuvia? Kulunvalvontatietoja? – Kulunvalvonnan tiedot päättyy kolmelta yöllä. Puoli neljältä tuli mystinen sähkökatko, joka pimensi kameratkin. Sitä vartija oli tullut ihmettelemään. Päivävuoron vahtimestari tuli seittemään ja löysi ruumiin. – Joko sähkökatkon syy on selvinnyt? – Lehtitalon sähkökeskuksessa oli räjäytetty pieni pommi. Siitä oli syttynyt tulipalo, jonka sprinklerit oli sammuttaneet alkuunsa. Kunhan saadaan Tekniikka Myllyharjulta tänne, niillä riittää tutkittavaa. – Onko siellä nyt ollenkaan sähköjä? – Varajärjestelmä toimii aggregaattien varassa, kun huoltomies pani sen päälle. Jostain syystä se ei käynnistynyt itestään, niin kuin olis pitänyt. – Hoida homma, kyllä sä osaat, Sundman kannusti. – Mä tuun kun kerkiän.
Rikosylikonstaapeli Taina Repo palautti puhelimen vyölleen ja katsoi Tölttiin synkkänä. – Saa nähdä, ehtiikö Sundman tänne ennen neljää. Meidän pitää pärjätä omillaan. – Kai me nyt pärjätään. Vanhempi rikoskonstaapeli Oskari Töltti hörppi kahvia mukista ja katsoi ison kulmahuoneen ikkunasta ulos pienteollisuusalueelle. Matalien hallien, romu- ja autopihojen sekä rantalepikön takana siinti meri syyskuisen harmaana. Alkava sade ja aamu-usva pehmensivät maisemaa vain hieman. Töltti oli vaalea ja hoikka, nelivitonen. Silmälasit, pukinparta ja harvahapsinen pystytukka yhdistettynä ainaiseen likaisenharmaaseen pikkutakkiin, haalistuneenharmaaseen poplariin, mustiin farkkuihin ja buutseihin saivat hänet näyttämään siistihköltä puliukolta tai yliopistoproffalta, vaikka sekalaiset opinnot olivat jääneet kesken jo kymmenen vuoden jälkeen. Helsinki oli vaihtunut Tampereeseen, Tampere poliisikoulun jälkeen Porvooseen ja se muutaman vuoden päästä naapurikaupunki Elviiraan, josta Töltti oli kotoisinkin. Tänne hän oli jämähtänyt. Hevon kuuseen ja Revon pariksi, niin kuin Töltti toisinaan kiteytti tilanteensa. Repo oli roteva nainen, 180-senttinen kuten Tölttikin, mutta harteikkaampi ja rintavampi. Hän oli ikänaisten voimanoston Suomen mestari moneltakin vuodelta ja Suomen vahvin nainen 1992. Nuorempana hän oli värjännyt hiuksensa punaiseksi ja pitänyt niitä palmikoilla, ja häntä oli sanottu Pepiksi. Nykyään hän oli Repo, paitsi Sundmanille Taina. Hiukset olivat lyhentyneet puolipitkiksi. Niitä oli helpompi hoitaa. Hän olisi pitänyt farkkuja, jos olisi löytänyt sellaiset, joihin hänen reitensä olisivat mahtuneet. Nyt hän tyytyi Elviiran Kajon punamustiin verkkapukuihin. Hän ajoi punaista Volvo Amazonia, jonka oli perinyt keinosiementäjäisältään. Hän oli yhä ylikonstaapeli. Sundman oli saanut rikoskomisarion viran, kun edellinen pomo Tikander oli kahdeksan vuotta sitten jäänyt eläkkeelle. Repo ei ollut katkeroitunut. Hän oli vain lakannut tekemästä ilmaisia ylitöitä ja keskittynyt hoitamaan kuntoaan ja puutarhaansa. Poika oli jo omillaan ja aikuinen, vaikkei sitä aina olisi uskonut.
Ovelle koputettiin. Virkahaalarinen Saarinen työnsi päänsä ovenrakoon ja kysyi: – Joko te kohta jatkatte puhutteluja? Ei muuten, mutta mäkin haluaisin päästä syömään. Aamupala jäi suolakeksiin, kun tuli niin kiire lähtö. – Eikö toimituksesta muka löydy kahvia? Töltti ihmetteli. Samassa toimitusjohtaja Lahti hyökkäsi sisään Saarisen ohi. Lahti oli vähän Repoa vanhempi ja pitempi, valkotukkainen ja tottunut käskemään. Kallis vaaleanharmaa puku istui hänen yllään yhtä huonosti kuin kirpputoripikkutakki Töltillä. – Mitä helvettiä tämä meinaa? Koko lehtitalo seisoo yhden vartijanplantun takia! Eikö tätä jahkailua nyt saada jo loppuun? Repo muisti vielä vaalean nuoren miehen, vartijakortin mukaan Topi Kolehmaisen, joka oli muutama tunti sitten maannut ala-aulan lattialla nurin niskoin verilammikossa. Teki mieli lyödä Lahtea, mutta Repo hillitsi itsensä. Ei ollut varaa uusiin varoituksiin. – Me jatketaan puhuttamisia niin kauan kuin on tarvis, Repo sanoi. – Te saatte tehdä lehteä ihan rauhassa, kunhan tulette yksi kerrallaan kuultavaksi. – Mutta mähän olin jo. Ja mulla olisi bisneksiä hoidettavana Helsingissä. Eduskunnassakin pitäisi käydä. – Menkää, Repo puuskahti. – Mutta pysykää Suomessa. Lahti lähti vauhdilla. Repo jakoi tehtävät: – Töltti, tarkista lähtitienoon valvontakamerat. Jos niissä näkyis jotain. Saarinen, mä otan seuraavan puhutettavan. Jatkuu viikon kuluttua.
