Apu

Kesäaamu lammen rannalla



Kesäaamu lammen rannalla

Kesäinen aamuyö on loistavaa aikaa sudenkorentojen ja muiden hyönteisten tarkkailuun. Kasteen jähmettämät otukset eivät malta paljon liikkua, ja niiden siivet ovat kuin kimmeltävien helmien koristelemat.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen

Kesäaamu lammen rannalla 

– siinä on jotain runollista. Taiteellisessa mielessä vilahtelevat niin Tšaikovskin Joutsenlampi, Monet’n lumpeet kuin japanilaiset puupiirustuksetkin.

Välillä luonnossa liikkuessa tekee mieli sysätä syrjään kaikki biologinen tieto ja keskittyä nauttimaan ympäröivän maailman ihmeellisyydestä pelkästään tunnetasolla, kuin kauneimmasta musiikista herkistyneenä.

Tällaisia hetkiä voi kokea, kun lähtee liikkeelle tarpeeksi aikaisin keskikesän aamuina. Silloin yleensä olo on muutenkin niin raukea, ettei päätään jaksa liiemmin vaivata luonnontieteellisillä pohdinnoilla.

Etelä-Suomen kesässä yö on lyhyt, ja Lapissa sitä ei ole lainkaan. Niinpä herätyskello on syytä laittaa pärisemään jo kolmen neljän kieppeillä, ellei sitten valvo koko yötä. 

Kasteen peittämä sudenkorento on luontokuvauksen hienoimpia mutta samalla kuluneimpia aiheita. Silti joka kerta, kun sellaisen näyn saa etsimeensä, unohtaa kaiken muun ja keskittyy vain puhtaaseen, pelkistettyyn kauneuteen.

Kastekorentoja voi nähdä lähes minkä tahansa järven tai lammen rannalla sopivan selkeän ja tyynen kesäyön jälkeen. Vesistöjähän Suomessa riittää sadoin tuhansin, ja moni meistä viettää suuren osan kesäänsä mökillä järven tuntumassa.

Yleensä rantakasvillisuudesta löytää pienen haeskelun jälkeen keijukorentoja. Tämän siron hyönteisen ruumis on suunnilleen tulitikun kokoinen, ja se pitää pitkiä siipiään hieman harallaan.

Pykälää tukevampia sudenkorentoja ovat tytönkorennot, hentoja nekin. Tytönkorennot tunnistaa siitä, että ne pitävät siipiään painautuneina ruumista vasten.

Isommilla sudenkorennoilla siivet ovat selän päällä helikopterimaisesti levällään. Yleensä lampien rannoilla näkee aamuyöllä korkeintaan keskikokoisia sudenkorentoja, kuten lampikorentoja, kiiltokorentoja ja syyskorentoja. 

Jostain syystä en ole itse koskaan nähnyt kaikkein suurimpia korentoja, kuten ukonkorentoja ja hukankorentoja, kasteen peittäminä. Ehkä nämä korennoista kookkaimmat hakeutuvat yöksi parempaan piiloon. Jos ne asettuisivat kovin näkyvälle paikalle ja jähmettyisivät siihen yöksi, ne saattaisivat olla liiankin helppoa saalista kaislikossa pyrähteleville västäräkeille ja muille linnuille.

Pienimmät sudenkorennot ovat niin huomaamattomia, että ne uskaltavat viettää yönsä korkealla kaislojen ja heinien korsilla. 

Parasta kasteaamujen aikaa on heinä–elokuu, ja silloin myös hyönteismaailma on runsaimmillaan. Syyskorennot ovat myöhäisimpiä sudenkorentoja. Ne aloittavat lentonsa jo heinäkuussa ja jatkavat sitä pitkälle syksyyn. Vielä lokakuun loppupuolen tyyninä ja aurinkoisina aamuina saattaa nähdä syyskorennon lentämässä lammen yllä, vaikka tulevan talven kalvas aavistus jo henkäilee sen huurteisilla rannoilla.

Kasteaamuisen lammen rannat kuhisevat muutakin elämää. Hieman sudenkorentoja muistuttavat päivänkorennot eli surviaiset. Niillä on hennon näköinen, hieman kaareva ruumis ja lyhyemmät siivet kuin sudenkorennoilla. 

Päivänkorentojen paras tuntomerkki ovat pitkät peräsukaset, joita on kaksi tai kolme. Ulkonäöltään nämä otukset ovat jotenkin esihistoriallisen oloisia, eikä vaikutelma petä: päivänkorennot ovat hyönteisistä alkukantaisimpia. Niiden fossiileja on löydetty kivihiilikauden kerrostumista, jotka ovat jopa 300 miljoonan vuoden ikäisiä.

Kun katsoo kortteen päällä lepäilevää päivänkorentoa, mielikuvitus lähtee laukkaamaan ja ajatukset siirtyvät jonnekin dinosaurusten aikaan – jo silloin maapallolla eli itiökasveja sekä päivänkorentoja ja sudenkorentoja, jotka tosin olivat suurempia kuin nykyään elävät lajit.

Sudenkorennot ovat tunnettuja lentotaidoistaan ja aktiivisia auringon ollessa korkealla, kun taas päivänkorentoja näkee yleensä kesäillassa tanssimassa pienissä parvissa. Surviaiset nousevat lepatellen ylöspäin ja sitten laskeutuvat alas siipien hidastamana. Surviaisten tanssin tarkoitus on houkutella paikalle naaraita. 

Kovin monta kesäistä aamua ei päivänkorento ehdi näkemään, sillä aikuisen korennon elämä kestää lyhimmillään vain muutaman vuorokauden. Toukkana surviaiset kuitenkin elävät vedessä parikin vuotta.

Kesäyön valvominen on maaginen kokemus, mutta ainakin itseäni alkaa jo auringonnousun aikaan väsyttää aivan vietävästi. Sitä ennen ehtii kuitenkin nähdä sellaista, mikä jokaisen luonnonystävän pitäisi joskus kokea.

Kaikki luontokuvausta harrastavat tietävät, että parhaat kuvat syntyvät usein silloin, kun tekisi mieli nukkua. Kesäyön valo on herkullisimmillaan noin tuntia ennen auringonnousua ja vähän sen jälkeen. Silloin kasteen peittämien hyönteisten siivet kimaltelevat kuin säihkyvät jalokivet, ja taivas maalautuu upeisiin sävyihin.

Viimeistään tunti auringonnousun jälkeen kesäaamun lumous on haihtunut kastepisaroiden mukana, ja aurinko porottaa karuna, valkoisena polttopisteenä. Silloin pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja painun unten maille. ●

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 21.7.2015