Juhannuspäivän iltana löysin itseni seurakunnan leirikeskuksen pihalta. Olimme vierailulla tuttavaperheen mökillä, tienviitta oli kiinnittänyt huomioni jo menomatkalla, ja mökkireissun jälkeen tontti oli käytävä tarkistamassa.

Olihan se, sama paikka. Rakennus oli sellainen kuin muistin, yksikerroksinen ja edelleen punainen, hiukan haalistuneempi vain. Marjapensaat nurmikolla olivat kasvaneet, rantasaunalle viettävä polku peittynyt lehvästöjen alle. Lentopallokentän verkko roikkui jo silloin, nyt se suorastaan lenkotti.

Ei se varmaan ollut sama verkko; eivät lentopalloverkot kestä kahtakymmentä vuotta. Tai siis kahtakymmentäyhtä. Kesäilta oli valoisa, taivas sateisen päivän jälkeen kirkastunut, seisoin parkkipaikalla ja katselin tuttua pihapiiriä. Oli mahdotonta olla miettimättä, miten kauan kaikesta oli.

Heinäkuussa 1990 maailma oli toinen, melkein vielä entinen, jos sitä pysähtyy arvioimaan nykyperspektiivistä. Lama oli vasta tulossa. Kännyköitä oli vain liikemiehillä, internetistä ei kukaan ollut kuullutkaan, ilmastonmuutos ei painanut mieltä. Berliinin muuri oli sentään ehtinyt murtua ja itäblokki hajota, mutta näidenkin muutosten kauaskantoiset seuraukset olivat vasta aavistuksia ilmassa.

Minäkin olin toinen. Viisitoistavuotias, lapsenkasvoinen, varmaan viaton jopa ikäisekseni. Pyörin leirikeskuksen pihamaalla viisinollaykkösissäni ja purjehduskengissäni, ajoittain äänekkäänä mutta erittäin epävarmana. Kaikki muut olivat samassa tilassa, yhtä epävarmoja. Tämän tajuaminen olisi helpottanut, mutta tällaisia asioita ei ikinä tajua ajallaan. Ne tajuaa vasta sitten, kun on kolmekymmentäkuusi ja nojaa kyynärpäällään farmariauton kattoon ja katselee taloa, jonka länsisiiven keskimmäisen tuvan vasemmanpuoleisen kerrossängyn yläpetillä aikanaan makaili ja tankkasi päähänsä apostolista uskontunnustusta.

Toivoin silloin, että jotain tapahtuisi. Jotain, melkein mitä tahansa, se oli rippileirin lupaus: että tapahtuisi jokin näkyvä muutos, äkillinen aikuistuminen. Tyttöystävä olisi tietenkin ollut paras vaihtoehto, mutta asiat tällä rintamalla eivät tuntuneet etenevän.

Toinen vaihtoehto olisi ollut tulla suurieleisesti uskoon. Niin tekivät monet – näin jälkikäteen ajatellen luultavasti juuri siksi, että tapahtuisi edes jotain. Jotenkin en kuitenkaan pystynyt siihenkään, tuntui siltä että kaikki uskoon tulijat itse sitä tajuamatta vain näyttelivät. Niinhän he enimmäkseen tekivätkin: vuoden tai viimeistään kahden päästä enää harva heistä oli yhtä helpoissa väleissä Jumalan kanssa kuin leirinuotiolla Pälkäneellä.

Mitään ei siis tapahtunut. Jotenkin vain kulutin ne kaksitoista päivää, palasin kaupunkiin vailla sukupuolisia kokemuksia ja muutenkin ennallani. Seisoin kirkkopuiston vaahteroiden alla valkoisessa albassa ja poseerasin valokuvissa samojen tuttujen sukulaisten kanssa. Mikä valtaisa pettymys.

Kesä altistaa tällaisille kohtaamisille. Se kuljettaa meitä ympäri Suomea, vie yllättäviin osoitteisiin ja paiskaa varoittamatta vastatusten muistojen kanssa. Paikat ovat täydellisen välinpitämättömiä, ne eivät muista meitä, mutta me muistamme paikat.

Aika moni palaa tänäkin kesänä vanhaan kotikaupunkiinsa. Ohittaa vanhan koulunsa, sen torin laidan kerrostalon, jossa aikanaan oli ravintola, liikkeen, josta osti ylioppilaslakkinsa. Joku ajautuu sattumalta tanssilavalle, jossa on kohdannut elämänsä rakkauden. Joku laskeutuu varovasti veteen laiturilta, jolta pikkupoikana on pomppinut pommilla kavereidensa päälle.

Kun sattuu sopivalla hetkellä tuttuun paikkaan, muistot vyöryvät päälle. Muistot taas ovat sellaisia kuin muistot ovat: toisinaan hyviä, toisinaan huonoja ja oman muistomaisuutensa takia aina väistämättä vähän haikeita. Mikään mennyt ei palaa, oikeastaan sitä ei edes kaipaa takaisin, mutta silti jokin ihmisen sisällä riitelee tätä itsestään selvää tosiasiaa, kaiken katoavaisuutta vastaan.

Onneksi kesä on muutakin kuin muistoja. Se on myös tapahtumia, joista syntyy uusia muistoja. Leirikeskuksen pihallakin vaeltelevat tässä heinäkuussa uudet viisitoistavuotiaat, yhtä aukinaiset ja epävarmat. He elävät. He muistavat. Niin kuin me kaikki.