Apu

Kennedyn murhasta 50 vuotta: Kun toivo sumeni



Kennedyn murhasta 50 vuotta: Kun toivo sumeni

Yhdysvaltain presidentin John F. Kennedyn murhasta tulee perjantaina 22.11. kuluneeksi tasan 50 vuotta. Mitä loppui, mitä menetettiin? Arvioimassa tutkija Mikko Majander, entinen puolustusministeri Elisabeth Rehn ja puoluejohtaja Ulf Sundqvist.
Teksti Apu-toimitus

Puoli vuosisataa sitten, 22.11.1963, luoti silpoi Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn kallon avoautossa Dallasissa. Kennedy kuoli 48-vuotiaana oltuaan presidenttinä kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta. Kakkoskauden kampanjavalmistelut olivat vauhdissa.

Puolen vuosisadan ajan on yritetty selvittää, mitä tapahtui. Kuka tai ketkä Kennedyn murhasivat? Miksi? Mitkä olivat taustavoimat ja motivaatiot? Millä selittyvät useiden asiaa tutkineiden tai tutkittavana olleiden äkkinäiset oudot kuolemat?

Aiheesta ilmestyy kirjaa ja raporttia toisensa perään. Monet uskovat, että totuus ei selviä koskaan. Se lipuu yhä kauemmaksi tavoittamattomiin, asianosaisten mukana hautaan.

Turha siis jahkata murhaa. On kysyttävä: mitä JFK:n kuolema merkitsi, mikä muuttui silloin, mitä menetettiin, mikä loppui?

Kennedy valoi toivoa sorretuille, nuorille, mustille. Lyhdynkantaja kaadettiin, valo sammui, toivo väheni, epäluulo ja vainoharhaisuus lisääntyivät – näinkö siinä kävi?

Ja millainen maailma olisi kenties ollut, jollei Kennedyn, johon kohdistui samanlaisia ylimitoitettuja odotuksia kuin Barack Obamaan nyt, valtakausi olisi katkennut?

Mikko Majander, 49, on poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa, kirjailija, kolumnisti ja keskustelija, ajatushautomona toimivan Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja.

– Kennedy-myytissä ja mielikuvissa on olennaisena elementtinä se, että nuorena nukkunut säilyy puhtoisena: die young, stay pretty. Unohdetaan, millainen kameleontti hän oli siviilielämässä, sen kaksinaismoralismi. Miten ihmeessä se ei olisi pätenyt myös politiikan puolella?

– Hyvän tulevaisuuden toiveet on helppo kiinnittää ihmiseen, joka on nuorekas ja jolla on kauniit kasvot. Kennedy edusti monella tavalla toista poliittista kulttuuria kuin edeltäjänsä, ja silti hän oli vallantäyteisen eliitin kasvatti itsekin, valmis poliittiseen kähmintään. Kyllä Kennedy-klaani osasi pelata myös vanhan pelin säännöillä. Imagon luomisessa se oli suorastaan edelläkävijä.

– Ei politiikka ole liian puhtoisten laji, eikä Yhdysvaltain presidentiksi nousta olemalla vain oikeamielinen – silloinhan saadaan hommiin Mr Chance, Majander viittaa Peter Sellersin elokuvarooliin.

– Kun Kennedy ammuttiin, hänestä tuli eräänlainen Kristus-hahmo, joka kuoli meidän ja meidän hyvien aatteidemme puolesta. Kennedy ei joutunut testaamaan ihanteitaan ja valintojaan esimerkiksi Vietnamissa. Voi olla, että kahden kauden presidenttinä ihannepojasta ei olisi paljoa jäljellä. Kennedyn pyhimyskuva perustuu siihen, että hän kuoli ennen kuin joutui tekemään tuhat ja yksi likaista kompromissia.

Majanderin aloitus on tuima. Mutta kahdessa asiassa hän arvostaa Kennedyä suuresti.

– Kuuban kriisin (lokakuussa 1962 Neuvostoliiton ja Yhdysvallat ydinsodan partaalle ajanut ohjuskriisi) hoitaminen oli mielestäni valtiomiehen teko ja arviointikyvyn osoitus. Pää pysyi yllättävän kylmänä, harkinta kirkkaana. Kennedy ei mennyt haukkojen matkaan, vaikka olikin vaalikampanjassaan aika härskisti käyttänyt Yhdysvaltojen väitettyä ohjusvajetta hyväkseen. Oli täyttä bluffia, että USA olisi jäänyt ydinasevarustelussa jälkeen.

– Lopputulos oli aikamoinen taidonnäyte, josta jakaisin aika paljon valtiomiespisteitä.

– Toinen muutos, jonka Kennedy ehti aloittaa, on kansalaisoikeusasia. Se on suuri rakenteellinen muutos Yhdysvaltain mielenmaisemassa, eikä Kennedyjen sitoutumisen astetta voi vähätellä. Vaikea silti kuvitella, että kansalaisoikeusaktivismin yhteenotto olisi ollut lievempi tai että poliittisten murhien ja radikalisoitumisen kehää ei olisi tullut, jos presidentti vain olisi pysynyt.

Kennedy oli henkilö, joka jakoi yhteiskunnan: hän tuli valituksi äärimmäisen pienellä marginaalilla (JFK voitti Dwight Eisenhowerin varapresidentti Richard Nixonin alle 190 000 äänen erolla 69 miljoonasta äänestä), siitä kaikki tämä viha ja salaliittoteoriat poikivat.

Majanderia on turha salaliittoteorioiden uusimmilla käänteillä viihdyttää, vaikka tuore Philip Shenonin Kennedyn murhan salattu historia odottaakin lukuvuoroaan.

– En ole salaliittoteorioiden ystävä – ja Kennedyn murha on tietysti salaliittoteorioiden äiti. Se on synnyttänyt liudan hienoja kirjoja, kuten Don DeLillon, James Ellroyn ja Norman Mailerin teokset.

Salaliittoteoriat ovat kulttuurista ilmiötä, ja tämä istuu hyvin silloin vyörymään lähteneeseen yhteiskuntamurrokseen.

– Viihde ja tiedonvälitys muuttuvat, jopa sekoittuvat. Murhista tulee populaarikulttuurinomaista viihdeteollisuutta, kaikki tarinallistetaan. Voi olla, että murhan lopullinen ratkaisu ei selviä koskaan. Pohdinta on fasineeraavaa, mutta lopulta aika merkityksetöntä historian ymmärtämisen kannalta.

Lähiesimerkkinä Majander näkee Olof Palmen, Pohjolan kennedyläisimmän hahmon murhan.

– Nuoreen Palmeen kohdistui samantyyppisiä odotuksia, myös kollektiivisen rakastumisen ja samastumisen tunnetta. Se Palme, joka murhattiin, oli paljossa kyynistynyt ja kaiken läpikäynyt – ei voi olla miettimättä, olisiko Kennedy voinut välttyä samalta kehitykseltä.

Tämän pidemmälle tukija Majander ei syty pohtimaan sitä, mikä olisi voinut olla toisin, jollei Kennedyä olisi murhattu.

– Tässä on se ongelma, että jos muutamme vain yhden ainoan asian, oletammeko, että kaikki muut asiat olisivat pysyneet samana?

Mikko Majander syntyi Kennedyn kuoleman jälkeen, joten hänellä on aiheeseen etäisempi ja objektiivisempi ote kuin seuraavilla muistelijoilla.

Elisabeth Rehn oli 28-vuotias, kun Kennedyn murhauutinen putosi.

– Ympärilläni pyöri neljä lasta, iältään yhdestä kahdeksaan. Makaaberi juttu, mutta olin juuri ajamassa partaveitsellä säärikarvojani, kun uutinen tuli. Vedin syvän haavan jalkaan: ei tällaista voi tapahtua! ministeri Rehn muistelee.

– Ihminen, jonka varaan oli rakennettu niin paljon toiveita. Me olimme kiinni Kekkos-maailmassa, hän edusti aivan toisenlaista uutta maailmaa.

Rehn jatkaa, että valo himmeni maailmasta jollain lailla, muutoksen presidentin kuolemalla oli suuri psykologinen merkitys kautta koko maailman. Salaliittoteorioista hän ei syty, vaan sanoo, että yhden ihmisen kohtalon sijasta pitäisi puhua joukkojen ja kansakuntien kohtaloista, suurista uhrimääristä.

– En osaa sanoa, kuoliko demokratia silloin. Mutta tällä hetkellä se on kuollut: EU sulkee rajojaan, linnoittautuu, tässä alkaa menettää uskoaan ihmiskuntaan, sanoo pitkän uran ihmisoikeustaistelijana tehnyt Elisabeth Rehn.

Ulf Sundqvist, 68, entinen kansanedustaja, opetusministeri, kauppa- ja teollisuusministeri, vahingonkorvauksiin tuomittu pankkiiri, on 20 viime vuotta toiminut kansainvälisenä yrittäjänä, konsulttina ja lobbarina.

Kennedyn murhavuotena hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi, menettänyt isänsä onnettomuudessa, aloittanut opinnot valtiotieteellisessä tiedekunnassa, radikalisoitunut.

– Minulle John F. Kennedy edusti oikeutta, oikeassa olemista, vapautta, vapaamielisyyttä. Kansainvälisenä johtajana hän oli varsin kunnioitusta herättävä. Oli koettu Kuuban kriisi, Vietnamin sota oli alkuvaiheessa – ongelmia oli, mutta muihin vaihtoehtoihin verrattuna Kennedy oli lyhdynkantaja, Sundqvist aloittaa.

– Kun tänään, 50 vuotta JFK:n kuoleman jälkeen, arvioidaan mitä Yhdysvalloissa on tapahtunut, näen selkeästi hänen linjansa jatkuvan. Presidenttinä on värillinen Barack Obama, joka edustaa Kennedyn aloittamaa liberaalia perinnettä, sitä mikä demokraattisessa liikkeessä on parasta.

– Obama merkitsee Kennedyn politiikan jatkumoa, jota veivät eteenpäin Robert Kennedy, Martin Luther King, Edward Kennedy, presidentit Jimmy Carter ja Bill Clinton erityisesti. Näen tässä pitkän kaaren. Kennedy oli sodanjälkeisissä oloissa uuden aloittaja, hänestä tuli presidentti liberaalisen, läpiharkitun ohjelman perusteella – ja se ohjelma on kestänyt. Kansalaisoikeustaistelua voi pitää menestyksenä. Hän oli modernin Amerikan luoja.

Sundqvist arvelee, ettei Kennedy varmaan olisi liikuttumatta voinut seurata Obaman nousua, jonka Edward Kennedy sentään ehti nähdä.

Ydinsodan uhan väistyminen olisi ollut yhtäläinen ilon aihe.

Sundqvistiä ei yllätä se, miten Kennedy-kuva on postuumisti muuttunut. Eihän mies olisi Kennedy, jollei yhtä sun toista olisi löytynyt.

– 1960-luku oli kansainvälistymisen, avautumisen ja muutoksen aikaa. Nuoriso heräsi aivan uusiin ilmiöihin, rokkia myöten. Televisio toi maailman ja Kennedynkin olohuoneisiimme. Siksi Kennedy-kultilla on sekä emotionaalinen että objektiivinen perusta. Yhdysvalloissa murha on yhä avoin haava, kansallinen trauma.

– Olen miettinyt paljon sitä, mikä olisi ollut toisin, jollei Kennedyä olisi murhattu. Olisiko hän kyennyt estämään Vietnamin sodan etenemisen niin pitkälle kuin se Yhdysvaltain osalta meni? Vai olisiko hän joutunut nostamaan kätensä kuten muutkin: sota meni menojaan aina nöyryyttävään loppuun asti.

– Salaliitoista en tiedä, mutta on syytä muistaa, että Kennedyllä oli vastassa vahvoja voimia: ne, jotka sitten tekivät lopun Robert Kennedystä ja Martin Luther Kingistä, Sundqvist sanoo.

Sundqvist ei muista, missä murhauutinen hänet tavoitti. Monen muun silloin 10–20-vuotiaan kohdalla toteutui kumma sukupolvikokemus. Perjantai-iltaisin kello 20–21 Yleisradio lähetti Kaleidoskooppia, viikon ainoaa pop-rock –ohjelmaa – se katkaistiin murhauutisen takia. Teini-ikäiset rynnistivät kertomaan uutisen muulle perheelle.

Elokuussa 1962 Lee Harvey Oswald odotteli Helsingissä viisumia Moskovaan ja notkui mukana myös vasemmistonuorten festivaaleilla.

Taru Mäkelän tuore elokuva Mieletön elokuu esittelee vuotta myöhemmin tapahtuvalle presidentin murhalle uuden motiivin: Oswald oli Marilyn Monroe –friikki, joka vannoi ihanan blondin kaksoisolennoksi stailatulle Laura Birnille, että kunhan selviää, kuka oli Marilynin kuoleman takana, hän tappaa sen miehen!

Teksti Raila Kinnunen

Kuvat Cecil Stoughton / John F. Kennedy Presidential Library, MV Photos ja Lehtikuva

Presidenttipari saapuu Dallasin lentokentälle 22.11.1963. Presidentin autosaattue etenee Dallasin kaduilla 22.11.1963 Ampumista pelästyneet katsojat menevät maihin. 22.11.1963. Presidenttiä on ammuttu kuolettavasti. Jacqueline Kennedy pakenee auton takaosaan. Etupenkillä senaattori John Connally. 22.11.1963. Presidentti Kennedyn kuoltua varapresidentti Lyndon B. Johnson vannoo virkavalan presidentin lentokoneessa Air Force Onessa. Hänen vierellään ovat vaimo Lady Bird johnson ja Kennedyn leski Jacqueline. Kunniavartion sotilaat vartioivat presidentti Kennedyn hauta-arkkua Valkoisen talon itäsiivessä 23.11.1963. Apu-lehti otti kantaa murhaan ja murhaajaan seuraavan viikon lehdessään 48/1963. Apu-lehti 49/1963 tiesi kertoa presidentti Kennedyn murhaajaksi nimetystä Lee Harvey Oswaldista. Aukeaman pääkuvassa yökerhonomistaja Jack Ruby ampuu Oswaldia kuolettavasti. Salaliittoteoriat presidentin murhan takana olleista voimista olivat alkaneet jo levitä maailmalla.
Julkaistu: 20.11.2013