Apu

Keniassa lapsiluku on miehuuden merkki: "Miehemme eivät halua käyttää kondomia"

1


Keniassa lapsiluku on miehuuden merkki: "Miehemme eivät halua käyttää kondomia"

Teiniraskaudet ja vuoden välein tapahtuvat synnytykset rasittavat kenialaisia äitejä. – Olemme kiinnostuneita perhesuunnittelusta, ja miehemme pitäisi saada siihen mukaan, he toivovat.
Teksti Liisa Talvitie
Kuvat Timo Pyykkö

Maja on muodoltaan pyöreä, se on rakennettu paikalliseen paimentolaistyyliin – katto on kuivattua ruokoa, seinät savea. Kun oviaukosta kumartuu sisälle, vastassa on savun tuoksu, ja hiekkalattia on peitetty matoilla.

Maja on turkanakansaan kuuluvan 25-vuotiaan Paulinen ja hänen kolme- ja puolivuotiaan tyttärensä Cynthian koti. Äiti ja tytär ovat siististi pukeutuneet, ja heidän pikkuruinen kotinsa on myös siisti, eikä majojen välissä ole tunkiokasoja kuten pakolaisleirillä Kakumassa.

– Vettä meillä ei kuitenkaan ole riittävästi. Joudun hakemaan sitä melkein tunnin kävelymatkan päästä joenuomasta. Kaivan vettä sieltä, Pauline kertoo.

Hän odottaa nyt toista lastaan, jonka on määrä syntyä loppukesästä. Raskauden etenemistä on kyetty seuraamaan kylän lähellä olevalla Turkanan kunnan Kerio Health Center -terveysklinikalla.

Lahjaksi tarkastuksista Pauline saa lapsensa synnyttyä Suomen World Visionin lahjoittaman äitiyspakkauksen.

– Tarkastuksista on ollut hyötyä, sillä minulla todettiin raudanpuute. Sain siihen rautatabletteja, hän sanoo.

Pauline ei valita olosuhteistaan, ei siitäkään, että hänen puolisonsa asuu aavikon toisella puolella Lodwarin kaupungissa.

– Olen hänen toinen vaimonsa, Pauline toteaa rauhallisesti.

25-vuotias Pauline on onnellinen siitä, että on saanut apua ja neuvoja terveysaseman tutulta sairaanhoitajalta. – Minulla todettiin alhainen veren hemoglobiini, ja sain rautatabletteja. Elämäni on muuten aivan hyvää, mutta vedestä meillä on jatkuva puute, hän toteaa.

Kylän miehet ovat muualla

Kylässä ei näy juuri nyt miehiä missään. Ehkä kaikki ovat Lodwarissa tai sitten paimentamassa vuohia.

Vuohilaumoja loikkii ajomatkalla kylään pölyävän tien yli. Vuohet ovat toukokuisten sateiden jäljiltä pulskassa kunnossa – viheriöivällä aavikolla on riittänyt niille syötävää tavallista enemmän.

Kylän miehet ovat muualla, mutta pikkupoikia riittää. Kaikkien maailman poikien tavoin he riehaantuvat vieraista. Pojat hihkuvat, läpsivät ylävitosia ja nauravat.

– Lapset ovat lapsia kaikkialla, sanoo Suomen World Visionin ohjelmajohtaja Annette Gothóni.

Kolmen pojan äitinä hän suhtautuu kylän poikiin luontevasti ja tanssahtelee heidän kanssaan.

Äärimmäisestä niukkuudesta ja puutteesta huolimatta pieni paimentolaiskylä aavikolla on pakolaisleirin rinnalla suorastaan idyllinen paikka. Vai voiko niin sanoa?

Mitä on onni, millä sitä voidaan mitata? Sitä vauraasta pohjoisesta maasta tulevan kannattaa hetki miettiä.

Kun kylän pojat, toista lastaan odottava Pauline ja muut äidit istahtavat illan pimetessä majojensa ulkopuolelle tähtiä säkenöivän taivaan alle, he tekevät juuri niin kuin Keniassa on vuosisatojen, jopa tuhansien vuosien ajan tehty.

Joistakin perinteistä ei kannata luopua, vaikka maailma muuttuu.

Pauline asuu tyttärensä Cynthian kanssa ruokokattoisessa majassa keskellä kuivaa aavikkoa. Paulinen mies asuu toisen vaimonsa kanssa sadan kilometrin päässä kaupungissa ja käy kylässä silloin tällöin – todennäköisesti tekemässä lisää lapsia, sillä Pauline odottaa nyt toista lastaan.

Tasa-arvoon on matkaa

On kuitenkin sellaisia perinteitä, jotka olisi jo aika heittää romukoppaan. Yksi asia, jonka pitäisi muuttua, on miesten ylivalta. Tasa-arvo Keniassa on kaukana toivotusta. Se käy ilmi Kalobeyein pakolaisleirillä sijaitsevalla Punaisen Ristin terveysklinikalla.

Äititapaamisessa klinikan pihamaalla sijaitsevan katoksen alla istuu yksitoista nuorta äitiä. Nuorin heistä on 15-vuotias hymytön tyttö.

– Kyllä, haluaisin jatkaa koulunkäyntiä, hän vastaa kysymykseemme, jonka tulkkaa eteläsudanilainen, Punaisen Ristin palveluksessa oleva tulkki Rebecca Lam.

Tyttö saattaa olla raiskauksen uhri – raiskaukset ovat pakomatkoilla ja myös leirillä naisten jatkuva uhka. Yöllinen käymäläkäynti voi olla juuri se vaarallisin hetki, vaikka leirillä on iltakuuden jälkeen ulkonaliikkumiskielto.

Tai sitten tyttö on joutunut ravinnon puutteen takia myymään itseään. Eloonjäämisseksi, ”survival sex” on keinoista kehnoin, mutta silti yksi tapa selvitä näissä ankarissa olosuhteissa.

Etelä-Sudanista kaksi vuotta sitten Keniaan paennut Robina Naboi on saanut pari päivää sitten kuudennen lapsensa. Suomalaisten lahjoittama äitiyspakkaus tulee tarpeeseen. – Toiveemme on jäädä Keniaan ja saada lapsille koulutusta, äiti sanoo. Toive ei ole yltiöpäinen, mutta silti vaikea toteuttaa pakolaisleirin olosuhteissa.

Miehetkö suosituisivat perhesuunnitteluun?

Keskustelu katoksen alla keskittyy perhesuunnitteluun ja ehkäisyn tarpeellisuuteen. Jos se olisi vain naisista kiinni, moni ei luultavasti haluaisi synnyttää kuutta kahdeksaa, jopa kymmentä lasta.

– Miehemme eivät osaa käyttää kondomia, ja jos joku osaakin, he eivät pidä kondomeista, äidit sanovat kuorossa.

Heitä suorastaan hymyilyttää ajatus siitä, että miehet suostuisivat perhesuunnitteluun – monille afrikkalaismiehille iso lapsiluku on miehuuden merkki. Ja sikäläisittäin ajatellaan, että lapset pitävät myöhemmin vanhemmistaan huolta. Tulkki, 47-vuotias Rebecca Lam riehaantuu:

– Teidän on ruvettava vaatimaan miehiltänne kondomin käyttöä! Ja jatkettava koulunkäyntiä!

Hän huolehtii äitien hyvinvoinnista muutenkin, opettaa käymään neuvolatarkastuksissa klinikalla ja huolehtimaan hygieniastaan niin hyvin kuin se pakolaisleirin olosuhteissa on suinkin mahdollista.

Ja Rebecca jaksaa tolkuttaa perhesuunnittelun tärkeyttä. Kahdeksan lapsen ja kahden lapsenlapsen ”täysmamana”, kuten hän itsensä esittelee, hän jos joku tietää, mitä näillä nuorilla naisilla voi olla edessään.

Kauniiseen valkoiseen puseroon pukeutunut Sabina kuuntelee Rebeccaa ja pitelee sylissään seitsemän kuukauden ikäistä Simon-poikaansa.

Sabinan ilme on sellainen, että ”täysmaman” oppi uppoaa ainakin hänen mieleensä. Tiedä sitten, miten hänen miehensä asiaan suhtautuu.

Kakuman pakolaisleirin uusin osa on rakennettu siistimmin kuin vanha osa.

Teiniraskaudet ovat yleisiä

Synnyttäneiden äitien sairaalahuoneessa on siistiä ja rauhallista. Kiru-niminen äiti on synnyttänyt aamulla kello kuusi neljännen lapsensa, pienen tytön. Vauva on saanut nimen Bodi Jok.

Kiru on 35-vuotias, mutta hänen vanhin lapsensa on 21-vuotias. Hän synnytti ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

Kiru hymyilee ujosti ja saamme kuulla sairaanhoitaja Janerosen tulkkaamana häivähdyksen hänen elämästään.

– Olemme asuneet pakolaisleirillä jo kymmenen vuotta. Muut lapseni ovat kymmenen- ja viisivuotiaat.

Vaikka Kiru on kokenut liian nuorena teiniraskauden, häntä ei ole kuitenkaan näännytetty runsaan vuoden välein tapahtuvilla synnytyksillä. Neljä lasta on vielä kohtuuden rajoissa.

Kun Kirulle luovutetaan äitiyspakkaus, hänen 38-vuotias miehensä syttyy hymyyn. Hän saa pakkauksesta perinteisen viitan, chukan, ja kietoo sen heti ylleen.

– Mietimme tarkkaan sitä, mitä isille laitetaan äitiyspakkaukseen. Päädyimme chukaan, ja se taitaa olla varsinainen menestystuote, samoin vauvan hyttysverkko ja vaatteet, Annette Gothóni sanoo.

Pakolaisleiri muistuttaa slummia

Kakuman pakolaisleiri muistuttaa enemmän slummia kuin leiriä. Sen uusin osa, Kalobeyei on siistimpi, ja asumukset on rakennettu kivestä.

Jokaisessa riittää lapsia, myös vuonna 1988 syntyneen Robina Naboin yhden huoneen kokoisessa asumuksessa.

– Synnytin kaksi päivää sitten, hän kertoo.

Lapsia hänellä ja 28-vuotiaalla puolisollaan James Abuilla on kuusi.

– Pakenimme Etelä-Sudanista Keniaan vuonna 2016. Nuorimmat lapsemme olivat tuolloin vuoden ikäiset kaksostytöt, joiden kantamisessa vanhemmat sisarukset auttoivat.

Pakomatkan vaarallisin osuus oli rajan ylitys jalkaisin, mutta loppumatkan leirille perhe pääsi autokyydillä.

Vanhempien toive on jäädä Keniaan, vaikka moni perhe odottaa pääsyä muualle siirrettävään pakolaiskiintiöön, Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Toisaalta jos ja kun Saharan etelänpuoleinen Afrikka lähtee liikkeelle, puhe kiintiöistä on mennyttä päivää.

Robinan huoli kohdistuu tällä hetkellä toiseen kaksostytöistä, jonka toinen silmä on sokea. Tyttö tarrautuu äidin jalkaan, ja äiti puolestaan imettää kahden päivän ikäistä poikaansa.

Vanhemmat lapset ja myös naapurien lapset juoksentelevat ovesta sisään ja ulos. Naapurissa asuva nuori äiti kantaa sisään lapsensa, joka on albiino.

– Minun pitää suojata häntä tarkasti auringolta, sillä pojan iho ei kestä sitä yhtään, hän haluaa kertoa.

Nuori äiti on synnyttänyt tunti sitten Kerio Health Centerin uudessa rakennuksessa, jonka olosuhteet ovat suorastaan luksusta verrattuna moniin kenialaisiin terveyskeskuksiin.

Äidit vain, nuo toivossa väkevät

Äitien elämä paimentolaiskylissä ja pakolaisleirillä on jokapäiväistä taistelua ruoasta ja vedestä, taistelua selviämisestä kaiken puutteen keskellä. Silti heidän nuorissa silmissään on iloa ja toiveikkuutta.

Jostakin todella kaukaa nousee mieleen keskellä pakolaisleirin pölyistä kujaa Lauri Viidan Alfhild-runon alku. Se kertoo äitien voimasta, ei vain suomalaisten, vaan kaikkien maailman äitien:

”Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta.” ●

Julkaistu: 28.8.2018