Olen kärsinyt koko aikuiselämäni aaltoilevasti jonkinlaisesta kehodysforiasta – tai kuten lääketieteellinen termi kuuluu: dysmorfisesta kehonkuvan häiriöstä. Sairastamani anoreksia oli sen vakavin ilmentymä ja kärsin siitä aikoinaan lähes viisitoista vuotta.

Kehodysforia sisältää kuitenkin myös muita oireita, joista päällimmäinen on eräänlainen taustahumina omasta viallisuudesta. Tämä saattaa aiheuttaa aika ajoin muun muassa sosiaalista eristäytymistä.

Kehodysforiset oireet ovat aina myös sidonnaisia vallitsevaan kulttuuriin. Jokainen aikakausi arvottaa ulkoista olemusta eri tavoin – ja eri painokkuudella.

Uumoilen, että länsi-ihmisiin kohdistuu tätä nykyä historian ankarimmat ulkonäköpaineet. Tästä syystä kaltaisiani on luultavasti aina vain enemmän, vaikka kehodysforiasta ei Suomessa juuri puhuta.

Tuoreet tutkimukset saattavat kuitenkin tarjota viitteitä siitä, että kehonkuvan häiriöt olisivat lisääntymään päin.

Haavoittuvimmillaan ihminen on teini-iässä, jolloin käsitys omasta kelpaavuudesta muovautuu. Kehodysforia puhkeaakin usein juuri puberteetin aikana.

HUS:in ennusteen mukaan vuoteen 2018 verrattuna nuorten syömishäiriöpotilaiden määrä kasvaa lähivuosina jopa 70 prosenttia. Jo joka kuudennen naisen taustalta löytyy ongelmia syömisen suhteen, ja joka neljäs naiskorkeakouluopiskelija kuuluu syömishäiriöiden riskiryhmään.

Nuorilla miehillä on alkanut esiintyä muun muassa ortoreksiaa (terveellisen ruoan pakkomiellettä) sekä lihasdysforiaa.

Kosmetiikkabrändi Doven kyselyn mukaan peräti 54 prosenttia 10–17-vuotiaista tytöistä on muuttanut tai haluaisi muuttaa ulkonäköään, 46 prosenttia on laihduttanut tai harkinnut dieettiä ja – tämä on mielestäni kaiken huippu – liki neljännes tytöistä on miettinyt tai jo teettänyt itselleen kosmeettisia toimenpiteitä, kuten huulten täyttöjä, microblading-kulmakarvoja, tekoripsiä ja niin edelleen.

Tälle järjettömyydelle on myös selitys: arkeamme hallitsee enenevässä määrin sosiaalinen media – ja sen myötä yhä visuaalisemmaksi käyvä kulutuskulttuuri, jossa vain täydellisyys kelpaa. Ulkonäön roolia pitäisi sen vuoksi ana­lysoida enemmän, se ei ole vain ”pintaa” tai ”turhamaista”, vaan heijastelee aina myös kulttuurisia valta-asemia. Jos ulkonäön merkitys sivuutetaan, se pääsee vaivihkaa vaikuttamaan moneen asiaan – kuten esimerkiksi työpaikan saamiseen ja poli­tiikkaan. Vaatimukset myös lisääntyvät jatkuvasti talouskasvun logiikalla.

Kehovääristymät uhkaavat siis nuoria – eivätkä oireet puhkeamisen jälkeen häviä helposti. Terveen kehosuhteen luominen vaatii vuosien terapian tai muun kelpaavuuden tunteen kuten turvallisen ihmissuhteen.

Kyse ei ole leikistä: amerikkalaistutkimusten mukaan 45–70 prosentilla kehodysforiaa sairastavilla on ollut itsetuhoisia ajatuksia ja liki neljännes on yrittänyt itsemurhaa.

Tärkeintä olisi muuttaa pian ympäröiviä käytäntöjä – ja arvoja.

Niinpä mietin, olisiko somessakin mahdollista keskittyä jo enemmän ajatuksiin kuin ulkokuoreen.