Seksuaalinen halu ja häpeä. It Follows on elokuva asioista, joista amerikkalaiset eivät ole koskaan olleet erityisen hyviä tekemään fiksuja elokuvia. Silti tämä elokuva on todella hyvä.

Aiheina ovat myös katsotuksi tuleminen ja vapaus, eli sen menettäminen. Katse valvoo. Se seuraa. Kun katseesta on tietoinen, ei enää ole väliä, onko katsojaa. Ajatus on pahin.

Tässä vaiheessa on syytä mainita, että It Follows on kauhuelokuva, jonka päähenkilöt ovat teinejä. Se ei silti ole ”älykäs vain kauhuelokuvaksi”. Käsikirjoittaja-ohjaaja David Robert Mitchellillä riittää uusia, mainioita oivalluksia aivan viimeiseen kuvaan asti.

Mitchellin ideat ovat piinaavalla tavalla tuttuja, eivätkä leffoista vaan elämästä. Kyseessä on jopa kiusallisen hyvä elokuva, kahdesta syystä.

Tarina voi kuulostaa hassulta muunnelmalta Ringistä, Kaunasta tai mitä näitä japanilaisen kirouskauhun virityksiä on. Elokuva kertoo tytöstä, Jaysta, joka harrastaa satunnaista seksiä ja saa kirouksen: häntä vainoaa muotoaan muuttava, verenhimoinen ihmishahmo. Sitä ei pysäytä mikään. Kirous ei vain tartu yhdynnässä, se myös siirtyy. Vainoajan saa riesakseen se, jonka kanssa vainottu harrastaa seksiä. Siksi Jayn pitää ennen pitkää panna jotakuta. Se on ainoa asia, joka helpottaa, edes vähäksi aikaa.

It Follows ei ole silti allegoria sukupuolitaudeista, eikä se väännä kauhuleffojen seksikliseistä vitsejä Scream-leffojen tapaan. Kiusallinen ja kauhistuttava se on, koska sen kuvaamat tunteet ovat tavalla tai toisella tuttuja.

Kun Jaysta tuntuu, että häntä tarkkaillaan koko ajan, hän ei ole enää ikinä yksin. Aina se on läsnä. Seksi. Harrasti sitä tai ei. Harrastettu seksi ja harrastamaton seksi, ja kaikki mitä seuraa tai ei seuraa. Peto on herännyt, ja se ei ikinä jätä rauhaan.

Kun katsoo ja miettii elokuvia työkseen, käy helposti niin, että mikään ei oikein säväytä. Kauhuelokuvat, joiden tekijät saa minussa aikaan halutun kauhistumisen reaktion, ovat todella harvassa.

Tiedän, miten elokuvat toimivat.

Se toinen syy, miksi It Follows on kiusallisen tehokas, on tämä: elokuva uskaltaa olla uni ja painajainen. Jatkuvassa paniikissa Jayn elämä hajoaa eräänlaisiksi tuokiokuviksi.

Mitchell hylkää kaikki ne vaivaannuttavat ”kukaan ei usko minua” -jankutukset, joilla jo lähtökohtaisesti leimallisen epäloogisia kauhuelokuvia yritetään takoa näennäisuskottavaan kuosiin. Jayn ystävät uskovat hänen tarinaansa, koska se on totta. Vaikka kukaan muu ei näe vainoajaa, se on läsnä, ja se on kauhea.

Jayta erinomaisesti näyttelevän Maika Monroen paniikki on totisinta totta. Kun vainoaja yksinkertaisesti ilmestyy kuvaan, Jay pelkää sitä kuollakseen, ja niin pelkäsin minäkin.

It Follows on pienellä budjetilla toteutettu indie-elokuva. Siitä on tullut huikea menestys Yhdysvalloissa ja muun muassa Tanskassa. Elokuvan ilmiselvät tyyli-innoittajat ovat 1970-luvun amerikkalaisia kauhuelokuvia, joissa käsiteltiin samaa teemaa, aikuiseksi kasvamisen ja seksuaalisuuden kipeyttä verisen ja yliluonnollisen kuvaston kautta. Kamera kulkee kuin Brian de Palman ja John Carpenterin varhaistöissä, ja musiikki tuo mieleen jälkimmäisen genremestarin kiitetyt, vähäeleiset soundtrackit, kuten Halloweenin.

Retrofiilistely on kuitenkin vain vahvempia makuja korostava mauste. Hillityn pakokauhun ja elämän vääjäämättömyyden kuvauksena It Follows tuo mieleen Lars von Trierin Melancholian. Siinä odotettiin maailmanloppua, ja elämänilonsa menettänyt morsian käyttäytyi viime hetkillä rationaalisemmin kuin kukaan muu.

Katsojasta riippuen elokuvan vainoaja on halu, arvostelluksi tulemisen taakka, vainoharha tai konkreettinen hirviö, mutta helvetin pelottava se on. Kyllä amerikkalaisissa menestyselokuvissakin voidaan käsitellä syvämietteisiä aiheita ja vieläpä abstraktisti. Pitää vain rakentaa kehykseksi raju genreleffa, vaikka sitten teinikauhua. ■