Apu

Katupoika Tom Sjöberg muistelee nuoruutensa Rööperiä

Katupoika Tom Sjöberg muistelee nuoruutensa Rööperiä

Helsingin Punavuori eli Rööperi oli pitkään rikollinen kaupunginosa. Se aika on tarttunut Tom Sjöbergin muistiin, koska hän itse oli osa sitä aikaa.
Teksti Jorma Lehtola
Mainos

Tom Sjöberg katselee parin kaverinsa kanssa Punavuoren taivaalle. Iso-Roban kattokaiteelle on viritetty pari kookasta kukkaruukkua.
– Nuo kun tipahtaa jonkun päähän, tulee pahaa jälkeä, miehet tuumaavat.  
Tämän vaarallisempaa ei elämä nykypäivän Punavuoressa juuri ole. Vanha melskeinen Rööperi on poissa, jäänyt 1900-luvulle. Entisistä duunarikortteleista, joissa Sjöbergin nuoruudessa myytiin pimeästi, tapeltiin, ammuttiin ja varasteltiin, on tullut kalliiden kiinteistöjen arvokaupunginosa.
– Kaikki muuttui 1990-luvulla, kun viimeisetkin osto- ja myyntiliikkeet lähtivät. 2000-luvun alussa täällä vielä asui vanhoja hörhöjä, keikkakundeja, mutta nekin on pikkuhiljaa kuolleet pois. Kun minäkin kohta lähden, tänne ei jää mitään Rööperistä, Sjöberg sanoo.
Sjöberg pyöri rikollisjengeissä niin Helsingissä kuin Tukholmassa ja istui pari vuotta vankilassa. Hän on myynyt viinaa, salakuljettanut pornolehtiä ja lyönyt tarvittaessa turpaan.
Hän pitää itseään katupoikana, joka sattui varttumaan Helsingin levottomimpiin kortteleihin, jossa jokainen kehitti konstinsa köyhyyden selättämiseksi.
Se aika on jo kaukana takana, mutta Sjöbergin päässä se elää kuin eilinen. Yhdessä rikostoimittaja Harri Nykäsen kanssa hän on päivittänyt muistelmiaan. Silti ne ovat vain rippunen Rööperin yöpuolta.

Tästä se alkoi. Punavuorenkadulla, nykyisen Punavuoren ahven -ravintolan kohdalla, oli kuulu Kannun kulma. Siinä Sjöberg 12-vuotiaana heitti apumiehenä ensimmäiset lestinsä.
– Eno heitti ne, ja mä pidin pullot autoissa. Olin niin nuori, että kytät ei tajunnut, että sillä voi olla viinaa. Mutta kun enokin oli kova vetään viinaa, siltä loppui rahat. Mä olin tarkka sen markan kanssa. Kun sain, mulla oli rahaa ostaa sitä viinaa, ja niin se joutui myymään mun pulloja, Sjöberg sanoo.
– Viinapullot veti, gimmat lauloi ja kun taksit tuli, paremman näköiset pimut hyppäsi taksiin. Tämä kulma alkoi kuuden jälkeen elää. Neljän-viiden aikaan aamulla hälinä loppui. Tuossa mun talossa heitettiin ämpärillä vettä niskaan, kun halusivat nukkua. 
Sjöberg käärii lahjettaan. Sääressä on yhä jälki poliisin luodista, jonka hän sai ennen armeijaa. 
– Heitettiin lestiä Jomman kanssa Albertinkadun kulmalla. Kytät tuli tähän, nappas meidät kiinni. Jomma jäi siihen, mutta mä repäisin auki ja lähdin karkuun. Kun Punavuorenkadulla heitin jalan aidan yli, kyttä ampui jalkaan. Äiti hoiti sen jodilla. Se meni vain lihaksen läpi, ja housut oli palanut kiinni.

– Rahaa oli joskus uskomattomia summia. Sitä ei uskalla edes kertoa, kun ei kaikkea muistakaan, sanoo kadun pimeämpää puolta vuosia kulkenut eläkeläinen. 

Sjöbergin Rööperi ei ollut kaunis paikka. Se oli köyhää, väkivaltaista seutua, koska köyhyys teki helposti väkivaltaiseksi. Jokainen yritti pärjätä tavallaan. Osalle rikastumisesta tuli tappava tauti.
– Kun olin nuori, tänne tuli ”Karjalan mafia”, tosi kovia jätkiä Pietarista ja Viipurista: Aajasen Pena, Palikka, Kalsteen Pera, Kaspisen Leksa. Niitä oli parikymmentä tosi kovaa gangsteria. Niiltähän me saatiin oppitunnit ja esikuvat.
– Se oli kova koulu. Kun jätkät oli ollut sodassa, niin nehän ei puhu poliisilaitoksella mitään. Ne oli olleet vähän kovemmissa paikoissa kuin seitsemäntoista päivää poterossa Aleksilla. Ne kouluttivat meitä siihen, että pidetään turpa kiinni. 
Suuret ikäluokat parveilivat kadunkulmissa. Ryypättiin, tapeltiin, kierrätettiin varastettua tavaraa. Virkavaltakaan ei ollut turhan helläkätinen. 
– Poliisit oli landelta ja pääsi pamputtamaan stadilaisia. Ne ei olleet käyneet kouluja eikä psykologisia testejä, mitä tänä päivänä on. Se oli raakaa voimaa, pampulla päähän ja putkaan, jos ei totellut poliisia. 
– Yli kolmen porukat kadulla oli lain mukaan kiellettyjä. Poliisi ajoi siihen, että hajaantukaa. Jos me sanottiin, ettei me mennä mihinkään, se tuli ulos ja veti meitä daijuun. Kytät ammuskeli siihen aikaan aika hanakasti. Saatiin turpaan jo teini-iässä paljon. Täytyi pitää itsensä kondiksessa jatkuvasti. 
Henki alkoi muuttua 1960-luvun lopulla, kun Torsti Koskinen ja muu nuori polvi tuli kuvioihin. 
– Koskisen opin tuntemaan, kun se asui Sepänkadulla ja pelattiin jalkapalloa. Mä en tiennyt, että se on kyttä. Istuttiin ja pummattiin röökiä, kun se oli tapana siihen aikaan. Röökattiin siinä kymmenen vuotta. Sitten se kertoi lähtevänsä Ruotsiin opiskelemaan. Kun se tuli sieltä, se oli saanut erilaisen koulutuksen: rikollisista saa enemmän irti, kun on ystävällinen. Pikkuhiljaa se alkoi muuttua.

– Tämä oli pahamaineinen alue jo 1800-luvulla. Sodanjälkeiset vuodet vaan avasi uudet ajat. Enää täällä ei tapahdu mitään. 

Vanha ristikko-ovinen hissi kolisee kolmanteen kerrokseen Albertinkadulla. Alakerrassa asui talonmies Närvänen, poliisi, täällä ylhäällä 25 neliön asunnossa Sjöberg, äiti ja alivuokralainen Tuulikki. Äiti teki kahta työtä. Ei ollut sosiaalista turvaverkostoa, ei kodinhoitajia.
– Äiti oli köyhä ja yksinhuoltaja, nappa nappa, että sai vuokran maksettua ja silloin tällöin ruokaa pöytään. Koulusta saatiin loput. Kun kotona ei ollut ruokaa, niin pakosta hyväksyi, että sitä rahaa tuli jostain. Yksinhuoltajalla oli siihen aikaan pieni palkka. Ei se helppoa ollut. 
Rööperi oli vielä 1960-luvulla työläiskaupunginosa. Oli suuria tehtaita, Airam, Fazer, Hietalahden telakka. Sinne, jos päästiin, noustiin aamulla, mentiin duuniin ja tultiin illalla takaisin. 
– Iltakuudelta haettiin lapset kotiin. Tilalle tulivat lestinheittäjät, huorat, rosvot ja humalaiset. Olin alle kymmenen. Mutsi tuli hakeen mua sisään vähän ennen kuutta, repi korvasta, kun ei haluttu mennä. 
– Raha revittiin mistä saatiin. Päivällä oli 30 osto- ja myyntiliikettä, jotka myi varastettua tavaraa. Täällä sai ostaa ihan mitä vaan, varastettua kelloa, jääkaappia. Sodan jälkeen oli pula kaikesta. Kaikki vähän niin kuin hyväksyi sen. Jopa viranomaiset ja liikemiehet joutuivat ostamaan, jos halusivat hienoa rotsia. Kaikki meni kaupaksi. 
– Kaikki joutui tekemään jotain rikollista pärjätäkseen. Jos ei muuta, niin osti rikollista tavaraa, kun ei ollut rehellistä. Mutta kyllähän se muutti luonnetta. En ole koskaan pitänyt salakuljetusta tai lestinheittoa oikeastaan rikollisena.

– Tässä oli Kannun kulma. Eno heitti lestiä ,ja mä pidin pullot autoissa.
Kytät ei tajunnut, että 12-vuotiaalla voi olla viinaa.

Vanha sähkökaappi rappukäytävässä on ennallaan. Se oli tärkeä kaappi.
– Me laitettiin sinne aina satakunta pulloa. Kun kytät teki kotiratsioita, koskaan ei ollut mitään himassa. Kytät ihmetteli, mistä ne haki niitä viinoja. 
Kun kaljakuppilat alkoivat rokottaa viinanmyyntiä, Sjöberg siirtyi salakuljetukseen ja pornoon – ”otettiin satamista kymmeniä tuhansia pulloja ja myytiin ne eri taksikuskeille”.
– Mä en mennyt huumeisiin. Siinä kaikille kävi huonosti, ne on poistunut eri tavoin. Nainen pelasti mut monta kertaa, Sjöberg sanoo.
Ensimmäinen vaimo sanoi, että huumeet tai minä. Sjöberg valitsi naisen. Toinen nainen 1980-luvulla sanoi, että mieluummin pornoa kuin muita rikoksia. Sjöberg keskittyi pornoon.
Mutta lusimaan hän silti joutui. Syyttäjä 
Ritva Santavuori lähetti hänet kahdeksi vuodeksi telkien taa pornon salakuljetuksesta, vaikka oli ”tullihallituksen lupa, kolme asiakirjaa leimat perseessä”. 
– Olen tuomion ottanut siitä, mistä ne ei saaneet mua koskaan kiinni. Tullihallituksessa sanottiin, kun menin kysymään, että jos sä tullaat heidän kautta, ei ole hätää. Niinhän mä tein seitsemän vuotta. Sitten Santavuori syytti mua salakuljetuksesta ja sain kahden vuoden tuomion. 
– Otin sen sillä tavalla, että kun olen niin paljon pahaa tehnyt, niin voinhan mä yhden rundin heittää. Kaikista huvittavinta oli, kun olin ostopäivänä vankilan kanttiinissa, niin siellä oli samat lehdet ostettavissa, mistä mä lusin.
Velkaruletissa pyöri parhaimmillaan lähemmäs 20 miljoonaa markkaa, mutta ne sulivat ajan saatossa, kun ”siirsin Amerikkaan, mitä pystyin”. Sielläkin oli levy- ja videoliike kymmenen vuotta. 
– Olen lentänyt paljon, kun piraattikopiotkin tehtiin Singaporessa. Nyt vanhana en enää lentäisi kymmentä tuntia, kun jalat paisuu ja on epämukavat penkit. 

– Kyllä niitä juttuja on, mutta niin paljon niistä vain unohtaa. Ja kaikesta ei voi kertoa.

Merimiehenkadulla asui Tauno Palo 1950-luvulla, kun Sjöberg oli kahdeksan.
– Kun leikittiin, se tuli, että mitä pojat, onkos tänään hyvä päivä. Se oli oikein leppoisa ukko, lämmin ja tosi hieno ihminen. 
Palan matkaa siitä Sjöberg pysähtyy vanhan puutalon kohdalle. Nuoruuden Rööperi oli täynnä näitä, nyt ei ole kuin tämä. 
Siinä seisoo kaksi menneen maailman jäännettä.
– Aina ottaa päähän, kun puhutaan ala- ja ylämaailmasta. Kaikki me ollaan ihmisiä. Jollain on ahne luonne, jollain ei. Se on se ero. Kun ahneus iskee, on ihan sama, onko ala- vai ylämaailmaa. 
– Oli pula-aika, ja kun oli köyhä, tuli rahanhimo. Sitä piti vain kerää, ja jossain vaiheessa sitä oli niin paljon, ettei oikein tiennyt, missä se kaikki oli, Ruotsissa pankkilokerossa, Amerikassa, Cayman-saarilla. Jumalauta, tiedä, vaikka jossain olis vieläkin. Mutta eihän se raha mitään onnea tuonut.
Ruotsiin tuli ajolähtö 1960-luvulla.
– Appellin Jussi sanoi ennen joulua, että lainatkaa Popeda, hän tuo sen takaisin. Mutta se meni Elantoon ja vei sieltä 400 000 markkaa. Meidän Popeda löytyi Lahden tieltä takapakki auki ja siellä oli tyhjä kassakaappi. Täältähän tuli kiire pois.  
– Olin vuoden Stokiksessa piilossa. Pelattiin monta vuotta molemmissa kaupungeissa. Mulla oli 50–60 äijää töissä siellä.  

– Kytät passasi talon molemmilla puolilla ja ihmetteli, että perkele, jossain sitä tavaraa on. Vain takit ovat jääneet alakerran salaiselle uloskäynnille.

Nykyinen pornokauppa Roballa on Sjöbergille lähinnä nostalginen harrastus, ei sellainen sensaatio kuin entisinä aikoina. Presidentin lääkärikin kulki 1970-luvulla hakemassa lehtiä Urho Kekkoselle
– Näin se sanoi ainakin, en tiedä, valehteliko. Kerran kuukaudessa se tuli kermanvärisellä Mersulla, jätti sen tuohon keskelle katua ja haki kaikki parhaat lehdet. 
Enää ei liioin tarvita alakerran salakäytävää liikkeestä kauemmas Fredrikintorille. 
– Kytät passasivat talon molemmilla puolilla. Me kuljettiin tuota kautta. Jälkeenpäin kertoivat ihmetelleensä, missä perkeleessä ne kundit ovat, kun tavaraa kulki vuosikaupalla.
Vielä 1990-luvulla Sjöbergin yökerho King’s Kakadu oli suuri uutinen Australiaa myöten, kun rääväsuinen duuman jäsen Vladimir Zhirinovski hommattiin paikalle. 

– Jossain vaiheessa 1980-luvulla nainen pelasti mut. Se sanoi, että mieluummin pornoa kuin muita rikoksia. Uskoin sen.

Nuoruuden päivistä on askel lyhentynyt.
– Sanoisin näin, että olen elänyt hyvän elämän. On ollut sopivasti rahaa, joskus vähän liikaakin.  Nyt olen tajunnut, kun olen tämän ikäinen eikä ole paljon rahaa, että olen elänyt niitä rahoja pois. Monet rikkaat kerää loppuun asti, mutta penniäkään ei saa mukaan, kun lähtee. Kumpi tyyli on parempi? Mä oon ainakin helvetin tyytyväinen. 
– Tietysti, jos saisin uudestaan tällä päällä elämän aloittaa, enhän minä samanlaista elämää haluaisi. Ei se niin kivaa ollut miettiä, kun ovikello soi, että voinks mä avaa vai onko siellä kytät.
– Ilman rahaa ja koulutusta ei ollut paljon mitään. Ei ollut fattaa siihen aikaan, josta hakea rahaa. Jos ei ollut rahaa, niin sitä ei ollut, jos ei naapuri tai sukulainen auttanut. Nythän kaikki on siellä Kelassa. Onko sekään oikein? Silloin piti hakea duunia ja tehdä sitä rahaa, ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Kirjanjulkistustilaisuudessa vanhat poliisit ja rikolliset taputtelivat toisiaan olalle. Kaunoja ei ollut jäänyt. Kaksi ammattikuntaahan silloin vain riiteli, kumpikin omalla tavallaan kunnioitti toistaan. 
– Kaikki sanoivat, että v-tu Tomi, sä oot kirjoittanut liian kiltin kirjan. Mutta ei kaikesta voi kertoa, Sjöberg sanoo.
– Kyllä mulla on ikäväkin niitä aikoja. Joka päivä kaikki oli vähän uutta. Lännestä tuli jatkuvasti farmareita, äänilevyjä ja kaikkea. Se aiheutti sellasen räjähdyksen sodan jälkeen. 
– Meni vain niin nopeasti se nuoruus. ●

Teksti Jorma Lehtola, kuvat Meeri Utti

Julkaistu: 26.9.2017