Apu

Katupoika Juha Veijonen on täällä taas

Katupoika Juha Veijonen on täällä taas

Hän oli armoitettu Vares, häjyin Häjy, Vintiöiden naurattaja, elokuvien karismaattinen pahishahmo. Sitten tuli kaikenlaista, sekoiluakin, ja suosikkinäyttelijä hävisi julkisuudesta. Nyt Juha Veijonen tekee paluuta. Matka alkaa tuusulalaisesta kesäteatterista.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Satu Nyström
Mainos

Ensin näkyy vain selkä. Harteikas olemus ja keskipitkät, tyylikkäästi harmaantuneet hiukset.

Intensiivisen, jätkämäisen äänen, jolla käsikirjoitusta luetaan, tunnistaisi kasvoja näkemättäkin.

Se kuuluu, totta kai, Juha Veijoselle, 56, yhdelle Suomen karismaattisimmista näyttelijöistä, aikakautensa rosoisten pahis- ja hulttioroolien miehelle.

Mies ja ääni ovat tuttuja monesta viime vuosikymmenten elokuva- ja televisioroolista. Mukana on ollut Esaa ja Vesaa, Häjyjä ja Varesta. Kymmeniä teatteriesityksiä.

Viime vuosina Veijosta ei ole näkynyt yhtä näyttävissä projekteissa. Kuuden vuoden takaisen, Varekseen liittyneen alkoholinhuuruisen otsikkomyrskyn jälkeen näyttelijä on vältellyt julkisuuttakin.

Mutta nyt kesäteatterin näytelmäharjoituksiin Tuusulassa eläytyvä Veijonen voi ”hemmetin hyvin”.

– Kerta kaikkiaan! hän julistaa.

Tuusulassa saa ensi-iltansa kesäkuun kolmantena Keski-Uudenmaan teatterin Jäniksen vuosi, jossa Veijonen on pääosassa.

Pohjana on Arto Paasilinnan klassikkoromaani. Siitä Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä ja Kristian Smeds ovat tehneet oman sovituksensa.

Veijoselle näytelmä ei ole vain kesäteatteriprojekti, vaan arvostetun Krapin kesä-teatterin näytelmä, josta hän on todella innoissaan.

– Olin tosi iloisesti yllättynyt, että täältä otettiin yhteyttä, Veijonen sanoo.

56-vuotias uhkuu suuren paluun henkeä.

– Olen kovemmassa iskussa kuin koskaan!

Katujen kundi Veijonen on profiloitunut urallaan ennen kaikkea pahisten rooleihin. – Eikä se ole koskaan häirinnyt!

Olemus kertoo paljon: Pulp Fiction -t-paita. Huppari. Partaa. Pitkät hiukset. Kiiltävä kello. Rannekoruja.

Ei ihme, että vaikka Veijonen on tehnyt erilaisia rooleja hulvattomasta komediasta hyvin tiukkaan draamaan, hänen klassinen roolihahmonsa on intensiivisen ilmeikäs pahis. Erityisesti elokuvissa tai televisiossa.

– Eikä se ole koskaan häirinnyt, Veijonen toteaa.

Usein hän on ollut vankilasta vapautunut tai karannut tyyppi, esimerkiksi tv-sarjoissa Hynttyyt yhteen, Blondi tuli taloon ja Kotikatu.

– Rooli kuin rooli, olen suhtautunut siihen automaattisesti uteliaana. Oli hyvis tai pahis, kaikki roolini ovat olleet hyvin paljon Juha Veijosen näköisiä, näyttelijä kertoo.

– En tiedä, miten paljon ihmiset ovat huomioineet sitä, että kun olen tehnyt pahiksia, olen aina pyrkinyt siihen, että pahiksenikin ovat loppupeleissä aina kuitenkin hyviksiä.

Kaikissa rooleissaan Veijonen on ollut mies. Pojan roolit jäivät tekemättä.

Aikuisuuden kynnyksellä hänellä ei ollut vielä edes unelmaa näyttelemisestä.

– Elämä oli todella hakusessa.

Helsingissä syntynyt ja kasvanut Veijonen lähinnä haahuili ja kokeili ammatteja. Roudari, varastomies, lihanleikkaaja, teurastajan apupoika, moottorisaha-asentaja.

– Niistä duuneista on ollut hirveästi hyötyä tässä ammatissa. Pystyn ammentamaan asioita moniin rooleihin omasta elämästäni, hän sanoo.

– Emotionaalisena ja tunneherkkänä kaverina ei tarvitse kauan kaivella, että jos roolihenkilöni tuntee määrättyä tunnetta, iloa, surua tai pelkoa, löydän ne omasta menneisyydestäni.

Kaikenlaista tapahtui. Vaasankadulla Kalliossa kasvanut katupoika poikkesi välillä kaidalta polultakin. 

– Kyllä sitä joskus nuoruudessa on joku auto tullut pöllittyä, mutta en ole tehnyt mitään sellaista, mistä mielestäni olisi pitänyt joutua vankilaan.

Keski-Uudenmaan teatterin Jäniksen vuosi saa ensi-iltansa kesäkuun alussa Tuusulassa. Veijonen on

innoissaan projektista – niin teatteriporukasta ja kesäteatterissa näyttelemisestä kuin itse näytelmästä.

Veijosen näyttelijäura alkoi vasta 26-vuotiaana Helsingin Sanomien lehti-ilmoituksesta, jossa haettiin näyttelijöitä Helsingin Kellariteatteriin, Klitsuun.

– Silloinen tyttöystävä oli sitä mieltä, että mene nyt katsomaan, se olisi juuri sinun juttu. Menin karsintoihin ja satuin pääsemään sinne, Veijonen kertoo.

– Siellä huomasin, että tämä porukkahan tekee tätä hommaa ihan tosissaan. Näkemykseni muuttui, asenteeni muuttui. Silloin kehkeytyi ensimmäistä kertaa ajatus, että voisiko tämä olla ammattini.

Teatterikorkeakouluun Veijonen pääsi toisella yrittämällä.

– Menin ensimmäisellä kerralla väärällä asenteella. Ja minua hävetti, että olin suurin piirtein kymmenen vuotta vanhempi kuin muut. Toisella kerralla pääsin. Silloinkin hävetti, kun tuntui, että olen kaveri joka on jäänyt kymmenen kertaa luokalle!

Veijonen eteni nopeasti kohti televisiota ja valkokangasta. Elokuvadebyytti tuli sivuroolissa Romanovin kivissä.

Vuotta myöhemmin Veijonen sai jo Jussi-patsaan roolistaan Esa ja Vesa -elokuvassa. Tie oli auki kohti ison profiilin Häjyjä ja Varesta.

– Häjyt oli sellainen projekti, että olen siitä hirveän ylpeä. En vain omasta puolestani, vaan kaikkien puolesta.

Suuri menestys tuli äkillisesti – monelle on siksi yllätys, että Jussi-voittoa seurasi vuoden mittainen jakso työttömänä.

– Kun asia tuli silloin puheeksi, kaikki olivat ihmeissään.  Että ahaa, no eihän me arvattu ottaa sinuun yhteyttä, kun arvattiin, että olet niin kiinni. Helvetti, olin räkinyt kattoon vuoden, Veijonen nauraa.

Yleisö piti Veijosesta. Hän oli aito ja rosoinen, nähnyt elämää näyttelijäpiirien ulkopuolellakin. Veijonen kutsuu itseään perusreiskaksi.

Selkääntaputtajia riitti. Hän oli äijämagneetti, jolle tultiin kunnioittavasti juttelemaan.

Nousiko menestys päähän?

– Olen aina pitänyt huolta, että jalat ovat maassa. Freelancerina olen aina tiedostanut, että aina on ala- ja ylämäkiä. Elämäni ei muutenkaan ole koskaan ollut suoraa viivaa. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että näin se on, ja näin se tulee myös olemaan, Veijonen sanoo.

– Silloin kun on huipulla, ei pidä ruveta leijumaan, koska on takuuvarmaa, että tulee vielä alamäki. Ja kun mennään alas, ei pidä laittaa itseään hirteen, koska se ylämäki tulee kuitenkin taas.

Veijonen on nähnyt urallaan ylämäet – ja tutustunyt myös alamaastoihin.

– Minulla oli jossain vaiheessa sellainen depressiovaihe. Mietin hetkellisesti, että perkele, olen ehtinyt tehdä niin paljon kaikenlaista, ettei minun jumalauta ole pakko jäädä laakereille lepäämään! Voin tehdä muutakin kuin näytellä, Veijonen sanoo.

Suurin yksittäinen myrsky nähtiin kuusi vuotta sitten talvella, kun Veijonen jäi pois Vares-elokuvien sarjasta.

Kohun keskellä julkinen huomio kohdistui Veijosen alkoholinkäyttöön.

– Siinä oli montakin asiaa. Se käännettiin tuohon viinaan, hän kertoo.

Normaalisti vähän yksityiselämästään puhunut Veijonen antoi haastatteluja, joissa puhui avoimesti alkoholinkäytöstään ja katkaisuhoitokuukaudestaan Nurmijärvellä – ja päätyi sitä kautta julkiseksi juopoksi.

 – Se ahdisti jossain vaiheessa kovastikin. Tuli sellainen fiilinki, etten ole tällaista ansainnut. Kaikki kohdistui minuun.

Veijonen ei sano olleensa koskaan juomisen suhteen todellisissa pohjamudissa.

– En ikipäivänä. Ihan normikaveri olen siinä suhteessa ollut aina, hän miettii.

– Suhtaudun työhöni äärimmäisen vakavasti. En ole koskaan ollut sellaisessa vaiheessa, että vaarantaisin tulevaisuuteni tämän työn parissa tuollaisten juttujen takia.

Juha Veijosen viime vuodet ovat olleet isojen roolien suhteen hiljaisia, mutta Veijonen hehkuttaa olevansa paremmassa iskussa kuin koskaan.

Julkisen juomarin maineelleen Veijonen ei enää mahda mitään. Eikä hän edes ole lähtenyt julkisesti puolustamaan itseään. Menneet on nyt menneitä.

Mutta vaikuttivatko kohuotsikot uraasi?

– En varta vasten kiinnittänyt siihen huomiota, mutta saattoi siinä olla sitäkin, Veijonen sanoo.

Töitä on silti riittänyt. Viime vuosilta on paljon erilaisia projekteja, muun muassa Eeva Elorannan kanssa tehty musiikkiteatteriesitys Jättipotti.

Sen lisäksi Veijonen on ollut osakkaana turkulaisessa tapahtumajärjestäjä- ja mainostoimistossa.

Suurissa elokuvarooleissa Veijosta ei ole hetkeen näkynyt.

– Kyllä sekin on totta, että minua ei ole pyydetty leffojen päärooleihin. Eihän se ole ollut minun tietoinen valintani. En tiedä, mistä se johtuu. Ei tässä mitään suurempia ongelmia ole ollut.

Veijonen uskoo, että hän pääsee vielä tekemään elokuvaa isossakin roolissa. 

– Kyllä minulla on sellainen kutina! Mutta antaa ajan kulua.

Tuusulan Krapin hotellin maastossa kesä tekee vauhdilla tuloaan. Viimeistellään kesäteatterinäytelmää. Harjoittelussa on jo intensiteettiä.

– Tämän tekemisessä on hyvä fiilis. En ole vähään aikaan ollut kesäteatterissa. Sitten tämä näytelmä ja tämä rooli Vatasena! Veijonen intoilee.

Tarinassa Vatanen kohtaa loukkaantuneen jäniksen ja ajautuu sen kanssa suureen elämänpohtimisseikkailuun. Hahmoon voi moni samaistua, Veijonenkin.

– Näitä vatasia on pilvin pimein. Tämähän kertoo kaverista, joka kerta kaikkiaan saa tarpeekseen työ- ja kotielämästään ja päättää irtautua oravanpyörästä, riisua kravatin ja mennä metsään.

– Tiedän, että niin moni haluaisi tehdä vataset. Itsellänikin on joskus tullut mieleen, että jos olisi kanttia ja rohkeutta, niin kerta kaikkiaan vaihtaisi maisemaa, Juha Veijonen pohtii.

Mutta nyt sellaisia ajatuksia ei ole. Veijonen näkee näyttelijäuransa ja elämänsä ala- ja ylämäkien sahalaitana; nyt hän on mielestään viivalla hyvässä kohdassa.

– Ainakin hyvää matkaa puolivälissä mäkeä ylöspäin, Veijonen arvioi.

Tuleva kesä on täynnä. Jäniksen vuosi pitää Veijosen kiireisenä, ja vapaapäivinä hän tekee Jättipotti-esityksiä. Jäniksen vuosi on mahdollinen näyteikkuna isollekin paluulle.

– Kun tämä loppuu elokuun puolivälissä, on taas sillä tavalla jännityksessä, että mitä kaikki poikii. Kaikki on syksystä eteenpäin auki. Mutta uskon, että sieltä tulee töitä. En pelkää. Elän hetkessä. Elän yleensä aina muutenkin, mikä on ehkä huono asia. 

Juha Veijonen sanoo olevansa huono suunnittelemaan tulevaisuuttaan kovin pitkälle. 

– Olen optimisti, teen työni niin hyvin kuin pystyn ja toivon ja luotan, että se kantaa hedelmää.

Veijosen tyypilliset elokuvaroolit ovat seuranneet tiettyä kaavaa:  matkan varrella tapahtuu kaikenlaista, mutta...

– ...viimeisessä kohtauksessa olen lopulta sankari, Veijonen hymyilee ja kähisee naurua. ●

Teksti Topias Kauhala, kuvat Satu Nyström

Julkaistu: 17.6.2016