Apu

Katse sisään päin!

Katse sisään päin!

Miksi Ruotsi avaa sylinsä maahantulijoille ja Suomi vaatii rajoja kiinni? Suomalainen professori Anu Koivunen Tukholman yliopistosta arvioi esseessään, miksi suomalainen vetää päälleen uhrinationalistin viitan samaan aikaan kun ruotsalainen on maailmankansalainen.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Olkoon maamme kylmä, mutta sydämemme ovat lämpimiä. Olkoon väestömme pieni, mutta teemme osamme suuremman hyvän eteen.”

YK:n kehityshuippukokouksen yhteydessä New Yorkin Keskuspuistossa järjestetyn Global Citizen -festivaalin yleisö hurrasi, kun Ruotsin pääministeri Stefan Löfven kertoi maansa käynnistävän 15 vuoden ohjelman maailman saniteettiongelman ratkaisemiseksi ja lupasi parantaa 60 miljoonan ihmisen elinoloja: vessoja ja puhdasta vettä kaikille. 

YK-kokouksesta kantautui toinenkin uutinen. Maatalous- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen vahvisti, että osana hallituksen esittämiä 300 miljoonan kehitysapuleikkauksia Suomi lakkauttaa koko rahoituksensa YK:n ympäristöohjelma Unepille. Sen myötä ympäristöohjelma menettää keskeisen rahoittajansa. 

Suomen virkamiehet, diplomaatit ja eri kansalaisjärjestöjen edustajat saivat selitellä kehitysapuleikkausten ohella suomalaista rasismia: turvapaikanhakijoita vastaan tehtyjä iskuja Lahdessa ja Kouvolassa ja valokuvaa suomalaismiehestä Ku Klux Klan -asussa. 

Viimeisimmässä EU:n oikeus- ja sisäasioiden neuvoston kokouksessa sisäministerit äänestivät 120 000 turvapaikanhakijan siirtämisestä Kreikasta ja Italiasta muihin EU-maihin. Kaksikymmentä maata, Ruotsi niiden joukossa, oli jakamisen puolella. Unkari, Tšekki, Romania ja Slovakia äänestivät vastaan, Suomi tyhjää.

Hyvät naapurit Suomi ja Ruotsi päätyivät jälleen eri seuroihin. Suomi laskettiin vastustajien joukkoon, vaikka ministeri Petteri Orpo Suomen ”vapaaehtoista” vastuunkantoa korostikin.

Euroopan pakolaistilanne on tähän syksyyn saakka koskenut eri Euroopan maita hyvin eri tavoin: koko EU:n alueella turvapaikkaa haki viime vuonna 626 000 ihmistä, heistä kolmasosa eli 204 000 Saksasta. 

Erityisen räikeä on ollut ero kahden naapurimaan, Suomen ja Ruotsin, välillä. Ruotsista turvapaikkaa haki viime vuonna 81 000 henkilöä, kahtena aiempana vuona 44 000 ja 54 000. Suomessa vastaavat luvut ovat olleet 3 651, 3 238 ja 3 129.

Tänä vuonna Suomeen on lokakuun alkuun mennessä tullut 17 850 turvapaikanhakijaa, Ruotsiin 73 079. 

Ruotsin poliisi ei puhu kriisistä vaan tilanteesta. Maahanmuutto on siellä arkea.

Pakolaistilanne koskee nyt myös Suomea, mutta näyttää vievän naapurimaita eri suuntiin. On herännyt kysymyksiä hyvien naapurisuhteiden tulevaisuudesta. 

Suomen ja Ruotsin raja Pohjois-Suomessa ehti jo välillä unohtua. Tornio ja Haaparanta kasvoivat kiinni toisiinsa, ja tullirakennukset katosivat uusien tiejärjestelyjen myötä näkyvistä. 

Syyskuun lopussa raja tuli takaisin, kun Suomi käytännössä palautti rajatarkastukset. Rajavartiolaitos, poliisi ja armeijan lähettämät alokkaat pysäyttävät autot ja kevyen liikenteen rajalla. Nyt ei 1980-luvun malliin etsitä voi- ja sokeripaketteja, vaan ihmisiä. 

Viranomaisten ohella liikkeellä on kansalaisia, jotka ihmismuurina vaativat rajan sulkemista ja heiluttavat turvapaikanhakijoille ”Go Home Isis!” ja ”Refugees not welcome” -kylttejä. Rajan sulkemista ehdottaa myös europarlamentaarikko Jussi Halla-aho

Eurooppaa halkova idän ja lännen raja näyttää asettuneen Tornion ja Haaparannan väliin.

Myös asennetutkimukset kertovat naapureiden välisistä eroista. 

Puolet suomalaisista katsoi Elinkeinoelämän valtuuskunnan tutkimuksessa (2015) Suomen menneen liian pitkälle mukaan globalisaatioon ja toivoi kansainvälisen vuorovaikutuksen vähenemistä. 

Lähes puolet suomalaisnuorista, erityisesti 23–24-vuotiaat miehet, haluaa Sunnuntaisuomalaisen (13.7.2014) tutkimuksen mukaan vähentää maahanmuuttajien määrää. 

Vaikka Suomen Kuvalehden (35/2015) tuoreen tutkimuksen mukaan 60 prosenttia suomalaisista suhtautuu maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen myönteisesti, tuohon kantaan sisältyy useimmilla varauksia.

Suhtautuminen maahanmuuttoon on myös voimakkaan ehdollista. ”Hyvinvoivat länsimaalaiset, tervetuloa! Sotia ja vainoja pakenevat, menkää pois”, lehti summasi tutkimustaan.

Ruotsissa pakolaismyönteinen ilmapiiri sen sijaan on voimistunut tuntuvasti, vaikka Suomessa uutisoidaan lähinnä ruotsidemokraattien kannatuksen kasvusta.  On totta, että vuoden 2014 valtiopäivävaaleissa 12,8 prosenttia äänistä saanut maahanmuuttovastainen puolue on tuoreimmissa gallupeissa nostanut kannatuksensa 20 prosentin tuntumaan. 

Tämän vastapainoksi tuore, syyskuun lopussa julkaistu mielipidemittaus (Dagens Nyheter 27.9.2015) kertoi, että 44 prosenttia ruotsalaisista haluaa Ruotsin ottavan vastaan nykyistä enemmän pakolaisia. Sitten helmikuun tämä luku on noussut 18 prosenttia. 

Joka kolmas ruotsalainen olisi ilman korvausta valmis majoittamaan pakolaisen kotiinsa. 

Suomessa median suhtautuminen pakolaisiin on jakautunutta, mutta leimallisesti kriittistä. Yhtäältä turvapaikanhakijoilta kysellään, miksi he ovat tulleet Suomeen, toisaalta raportoidaan tarkkaan, mitä turvapaikanhakijat Suomesta ajattelevat. Kommentit maasta, ihmisten käytöksestä, ilmastosta tai vastaanottokeskusten ruoasta uutisoidaan huolellisesti.

Ruotsissa lehdet mobilisoivat kilpailevia solidaarisuuskampanjoita.

Iltapäivälehti Expressen oli pääsponsori Hela Sverige skramlar (koko Ruotsi helisyttää) -hyväntekeväisyyskonsertissa, joka syyskuun viimeisellä viikolla täytti Tukholman Globen-hallin. Siihen osallistui 60 taiteilijaa: kirjailija, koomikko Jonas Gardellin sanoin kaikki, jotka koskaan Ruotsissa ovat mikrofonia pidelleet. Tapahtuma tuotti 4,3 miljoonaa euroa YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:lle. 

Mikä selittää Suomen ja Ruotsin suhtautumiseron kansainväliseen vastuuseen? 

Tavallisin vastaus tänään on talous. Siinä missä Suomen julkinen talous on alijäämäinen ja talouskasvu olematonta, Ruotsin taloudella menee hyvin. Tänä vuonna Ruotsin talous kasvaa 2,6 prosenttia, Suomen alle puoli prosenttia.  

Suomessa mieluusti ajateltaisiin, että vauraammalla Ruotsilla on varaa kantaa globaalia vastuuta, kun taas meillä talouskriisin kurimuksessa ei. 

Ruotsissa globaali vastuunkanto ei kuitenkaan katso suhdanteita. Vuonna 1992 ja 1993, jolloin Ruotsissa oli talouskriisi, työttömyys sikäläisittäin ennätyslukemissa 9 prosenttia ja kotitalouksien lainojen korkoprosentti 16, Ruotsiin saapui yhteensä 120 000 turvapaikanhakijaa, heistä 98 212 entisen Jugoslavian alueelta. Se, että Ruotsissa oli maahanmuuttovihamielisyyttä, rasismia ja uusnatsismia, ei hidastanut auttamishalua. 

Sitä ei ole hidastanut sekään, että hallitusvalta on vaihtunut sosialidemokraattien ja porvareiden välillä.

Toinen selitys Suomen ja Ruotsin eroihin on historia. 

Vielä vuonna 1930 Ruotsin väestöstä vain yksi prosentti oli syntynyt ulkomailla. Toinen maailmansota merkitsi suurta muutosta, kun maahan tuli muutamassa vuodessa parisataatuhatta pakolaista, kuten 70 000 suomalaista sotalasta, 30 000 balttia ja 30 000 keskitysleireiltä vapautunutta. Sotaa pakenivat Ruotsiin suomalaisten ohella tanskalaiset ja norjalaiset. 

Suomessa  muuttovirta on kulkenut hyvin toisella tavoin. Vuosina 1870–1914 yli 300 000 suomalaista matkusti Amerikkaan. Heistä iso osa oli maaseudun tilatonta väestöä, joka lähti niin nälänhätää kuin työttömyyttäkin pakoon. Talvisodan aikana lähes 500 000 suomalaista eli evakossa, ja suurin osa heistä tuli menetetystä Karjalasta. 

Sodan aikana Suomesta pakeni Ruotsiin sotalasten ohella 56 000 aikuista. 

1960–1970-luvuilla noin 300 000 suomalaista muutti Ruotsiin leveämmän leivän perässä. Huippuvuosina 1969 ja 1970 muuttajia oli noin 40 000 kumpanakin. 

Eron maiden välillä voisi tiivistää siihen, että Ruotsi muistaa ja tunnustaa historiansa, Suomi ei. Ruotsi katsoo olevansa velkaa maailmalle, Suomi ei. Ruotsi näkee itsensä osalliseksi kansainvälisten ongelmien ratkaisuun, Suomi ei niinkään.

Toisen maailmansodan jälkeen Ruotsi alkoi puolueettomuuspolitiikkansa nimissä moraaliseksi suurvallaksi. Dag Hammarskjöldin kausi YK:n pääsihteerinä vuosina 1953–1961 viitoitti tietä. Olof Palmen johdolla hallitukset nostivat kehitysapua ja vastustivat rotusortoa ja apartheidia. 

Suomen kansallinen minäkertomus keskittyy uhriuteen. Suomi kertoo tarinaansa syrjäisenä rajamaana, jonka kohtalona on geopoliittinen asema, 1 340 kilometriä pitkä raja Venäjän kanssa. 

Nationalistisessa tarinassa Suomi on ”aina” ilman omaa syytään joutunut historiansa uhriuttamaksi. Suomi ei tässä tarinassaan ole toimija vaan reagoija maailmassa. Suomi haluaa kyllä olla EU:ssa päätöksiä tekevissä pöydissä mutta ennen muuta pitämässä omaa puoltaan, koska muihin ei voi luottaa. 

Tähän tarinaan sopii syyttää muita EU-maita siitä, etteivät ne pysäytä pakolaisia ennen Suomen rajalle yltämistä. 

Tässä tarinassa globaali solidaarisuus näyttää haihattelulta.

Vaikka Suomen presidentti ja hallitus vakuuttavat Suomen kantavan kansainvälisen vastuunsa, he samalla korostavat haluavansa auttaa heitä, jotka ”todella” apua tarvitsevat. Ilmaus antaa ymmärtää, etteivät nyt maahan tulleet apua välttämättä tarvitse.

teksti Anu Koivunen

kuvitus Esa-Pekka Niemi

Esseen kirjoittaja on professori Tukholman yliopiston mediatutkimuksen laitoksella. Anu Koivunen on tutkinut suomalaisuuden rakentumista mediassa. Toimitti antologian Maailman paras maa (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012). Virkavapaalla Helsingin yliopistossa tutkimassa television kansallista julkisuutta demokratian näyttämönä. Hufvudstadsbladetin kolumnisti ja innokas tviittaaja (@anukoivunen).

Julkaistu: 5.10.2015