Nyt kun kaukaa viisaat tekevät jo kesäsuunnitelmia ja kaavailevat lähtevänsä lomalla sukuloimaan, suosittelen jättämään elokuun pois laskuista. Ainakin lapsuudenkoteja ja sukuhuviloita tulee vältellä, sillä loppukesäisin niissä syntyy rumaa jälkeä. Ajatellaan nyt vaikka Eugene O’Neillin Pitkän päivän matkaa yöhön tai Woody Allenin seesteisempään tulevaisuuteen tähyilevää Syyskuuta. Vanhat surut nostavat päätään ja uusia syntyy, ja kaunaiset katseet kääntyvät perheen äitiin. Uudessa Tracy Lettsin Pulitzer-palkittuun näytelmään perustuvassa elokuvassa Perhe – August: Osage County Westonin perheen isä katoaa jäljettömiin eräänä elokuisena päivänä, ja suku kokoontuu lohduttamaan äitiä ja tekemään toisistaan selvää jälkeä.
Kenties parhaiten CIA-pomon roolistaan Isänmaan puolesta -sarjassa tunnetun Lettsin näytelmä on äärimmäisen rikas perhedraama, ihmisen vastuuta ja velvollisuutta, valtaa ja ylivoimaa sekä niin sanottua rakkautta kuvaava taiturimainen rakennelma. Rakkautta on kyllä ollut Westonin perheen matriarkan, lääkeriippuvaisen Violetin ja hänen puolisonsa Beverlyn välillä, heillähän on kolme tytärtäkin, ja sanotaan että suuret rakastajat tekevät tyttöjä. Mutta siitä on jo pitkä aika, tytötkin ovat keski-ikäisiä. Nykyään Westonin perheessä kukaan ei pidä toisistaan, paitsi juuri ne kaksi jotka eivät saisi.
Elokuvan tähtikaarti (Meryl Streep, Julia Roberts, Sam Shepard, Ewan McGregor ja Juliette Lewiskin vielä!) on niin suureellinen, että melkein ujostuttaa mennä sitä katsomaan. Välillä tuntuu siltä, että Lettsin näytelmä itsekin ujostelee tällaista suuruuksien joukkoa eikä kenties siksi oikein sopeudu heihin, aivan kuten se ei sopeudu laajoihin maisemakuviinkaan, vaan näyttää jotenkin eksyneen valkokankaalle harhailemaan niihin. Samaan aikaan kun näkymät ovat laajentuneet, näytelmän hienovaraiset ulottuvuudet ovat tiivistyneet mustaksi komediaksi, eräänlaiseksi emotionaaliseksi räiskintäelokuvaksi, joka vyöryttää toinen toistaan hurjempia solvauksia, alennustiloja ja käsirysyjä.
Meryl Streepin näyttelijäntaidot ovat nykyään elokuvalle yhtä paljon uhka kuin lupaus. Parhaimmillaan hänen taidossaan on jotakin niin hirmuista ja häkellyttävää, että sitä on melkein vaikea katsoa, hiukan kuin suunnatonta kauneutta, tai kohtalokasta sairautta jota ei ole vielä myönnetty. Pahimmillaan hänen mahtinsa alkaa muistuttaa kirousta, joka on vaarassa eristää hänet, hiukan kuin Frozenin jääkuningatar Elsan taikavoima, joka muuttaa jääksi kaiken mihin hän koskee.
Perheen hiukan yksiulotteisessa kokonaisuudessa Streepin Violet on kiinnostavinta. Violet muuttuu – annostuksesta riippuen – haituvaisesta, hoipertelevasta ja sopertelevasta sumuihmisestä piittaamattomaksi ja kaunistelemattoman tuhoutumattomaksi kuin torakka. Muodonmuutoksia seuratessa on helppo käsittää, miksi ennen muinoin näyttelijöitä ei haudattu siunattuun maahan vaan tienposkiin varoitukseksi muille ihmisille. Mitään kaunista Violet Westonin rakkaudessa ei ole. Kauneimmillaankin se muistuttaa ruokahalua, mutta yleensä suoranaista nälkää, ja on rumimmillaan tehokasta kuin ruoansulatus. Se on itsekästä, irrationaalista eikä henkilökohtaista. Ihmistä ei rakasteta siksi, millainen hän on, vaan siksi kuka hän on, ja vaikka hänestä ei pidettäisi, hänet halutaan silti omistaa, sillä veri on ahnetta.
Tällaista sukurakkautta voisi kutsua eläimelliseksi, mutta ei se sitä ole. Yksikään eläin ei katkeroidu, kun sen puoliso lähtee tai poikaset muuttavat kotoa eivätkä tule enää käymään. Katkeruus on ihmisen kyseenalainen etuoikeus, ja siitä Violet ottaa kaiken irti. Ristiriitaista kyllä juuri tämä itsekäs, ahne, katkera rakkaus on kaiken koossapitävä voima. Pitämiset tulevat ja menevät ja hajottavat läpikulkumatkallaan ihmiselämän, mutta tästä ei ole uloskäyntiä, halusi sellaista tai ei.
En tiedä koittaako syyskuu koskaan Osage Countyssa,sen kirkkaat kuulaat päivät, anteeksianto ja tyven. Ehkä. Jos ei koita tänä vuonna niin kenties ensi vuonna, tai sitä seuraavana. Tai sitä seuraavana. ■
208 | Maaliskuu 2014
