Apu

Katja Ståhlin kolumni: Naisen karvassa on voimaa, jota ei oikein ymmärretäkään

Katja Ståhlin kolumni: Naisen karvassa on voimaa, jota ei oikein ymmärretäkään
Jos tehokas paparazzi bongaa tunnetun naisen vartalosta karvan (joka ei ole hius), kuva siitä ylittää mediassa uutiskynnyksen, kirjoittaa Katja Ståhl.
Julkaistu: 12.5.2021

Istuin eräänä iltana saunassa ja sivelin paljaita sääriäni. Ensimmäinen ajatus niistä oli: sänki, perhana. Tulin ajatelleeksi, että yksi naisen karva taitaa vastata kymmentä miehen karvaa.

Naisen karvassa on voimaa, jota ei oikein ymmärretäkään.

Jos tehokas paparazzi bongaa tunnetun naisen vartalosta karvan (joka ei ole hius), kuva siitä ylittää mediassa uutiskynnyksen. Karvan (tai jopa useamman) perusteella rohjetaan arvioida, että naisella ei mene hyvin, koska hän ei pidä huolta itsestään. Hän antaa karvojenkin rehottaa. Todellisuudessa nainen saattaa olla lomalla ja siksi ei juuri nyt kiinnitä minkäänlaista huomiota karvoihinsa. Ne nimittäin harvoin seisovat onnellisuuden tiellä.

"Andre Agassi kertoi elämäkerrassaan, että piti pitkään peruukkia pelatessaan tennistä maailman huipulla."

Miehen karva on arvokas. Miehisen miehen tunnistaa tuuheista rintakarvoista.

Koska maailma ei ole reilu, rintakarvat eivät riitä. Karvaa pitäisi olla aina myös yläpäässä, mutta se tuppaa useilta iän myötä hupenemaan. Se nolottaa miestä niin, että asian ei haluta paljastuvan.

Peittelyn kanssa saatetaan ajautua pitkällekin valheen tiellä. Andre Agassi kertoi elämäkerrassaan, että piti pitkään peruukkia pelatessaan tennistä maailman huipulla. Kun häpeä on suurempi kuin hiki, täytyy häpeän olla kauhea. Tennisot­telut saattavat kestää tunteja!

Muistaakseni 90-luvulla joku keksi, että hiuksia voi istuttaa lähteneiden tilalle lisää. Se oli monelle miehelle vastaus rukouksiin. Tietyissä porukoissa peruukki tai tupee piti silti pintansa, niin kuin tiedämme.

Moni alistui toisaalta ajelemaan päänsä klaniksi. Yhteistä kaikille oli tuska siitä, että karvat katosivat (mutta vain päästä) pyytämättä.

Kuusikymmenluku oli kaljulle miehelle otollisempaa aikaa kuin vääränlainen tukka. Uusien rocktuulien tuomat, korvien päälle asti ylettyvät hiuskiehkurat saivat paljon naureskelua osakseen, karskejakin miehiä tytöteltiin. Liikemiesmäisesti leikattu hiusmalli haluttiin päähän silti jo viimeistään aikuisuuden kynnyksellä. Kuka muka palkkaisi pitkätukan töihin? Ei kai kukaan.

"Vasta tällä vuosituhannella feminismin etulinjassa kulkevat naiset ovat uskaltaneet tosissaan ehdottaa, että annettaisiin karvojen vain olla."

Naisten tukka ei ole koskaan aiheuttanut yhtä suurta meteliä kuin miesten.

Sen sijaan naisten sääri-, kainalo-, ja alapääkarvat ovat kuohuttaneet senkin edestä. Siinä ovat karvat löytäneet huonot paikat kasvaa, sillä kukaan ei niitä tunnu kaipaavan. Jokin ihan oikea funktio niillä toki on, mutta ihan sama, sillä kukaan ei niitä halua nähdä, ei itsellään, eikä muilla.

Vasta tällä vuosituhannella feminismin etulinjassa kulkevat naiset ovat uskaltaneet tosissaan ehdottaa, että annettaisiin karvojen vain olla. Että ei kiinnitettäisi niihin niin kohtuuttomasti huomiota, sillä huomion kiinnittäminen niihin on paitsi kallista myös työlästä.

Se on totta.

Ja kaikkein työläintä on karvojen häpeäminen.

Arvioni mukaan ei mene enää viittäkymmentä vuottakaan, niin ihmiset saavat kulkea millaisissa karvoissa lystäävät kenenkään kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Päinvastoin, karvat alkavat vaikuttaa yhtä sympaattisilta kuin niin rakkaan lemmikkieläimen turkki.

1 kommentti