Puheenaiheet
Apu

Katja Ståhl: Taas saa hävetä

Katja Ståhl: Taas saa hävetä

Katja Ståhl kirjoittaa kolumnissaan häpeästä.
Teksti Katja Ståhl
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto
Mainos

Kylläpä hävettää! Kävin äsken hammaslääkärissä. Jo juurihoidettu hammas vaati uutta hoitoa, ja se oli arvattavissa. Hävetti, koska en ollut mennyt näyttämään hammasta aikaisemmin. Hävetti myös se, että pelotti, ja sen sanominen vasta hävettikin. Kokonaisuudessaan hammaskalustoni ei ole kummoinen, kyllä sitä saa aina hammaslääkärissä hävetä.

Jos ei vielä hammaslääkärin tuolissa tule hävettyä riittämiin, häpeä kohoaa viimeistään kassalla. Paljonkohan hoito maksaa? Onkohan minulla tarpeeksi rahaa? Kylläpä hävettää jos ei ole, mutta hävettää kyllä pelkokin siitä, että ei olisi.

Kerta kaikkiaan hävettää myös se, että suomalaiset käyvät liian vähän hammaslääkärissä. Miksikö? Hintaa, kipua ja pelkoa ei oteta laskuihin tässä kysymyksessä.

Vain omat asiat hävettävät

Suomalaisten häpeästä on nyt tehty kirjakin. Sosiaalipsykologi Janne Viljamaa kertoo Hirveä häpeä! -kirjassaan, että häpeä liimautuu suomalaiseen paremmin kuin nolous tai syyllisyys. Suuret ikäluokat on kasvatettu tuntemaan häpeää joka asiasta. Se on muuten totta!

Melkein kuulen edesmenneen mummoni äänen: ”Mitä sää ny siä mälväät, mitä ihmisekki ajattelee!” Se oli sen ajan henki. Ensisijaisesti oltiin huolissaan siitä, mitä muut ajattelevat, koska jos ne ajattelevat jotain, niin kyllä taas saa hävetä.

Ennen kuin aloittaa täysimittaisen häpeilyn omista tekemisistään, on hyvä tarkistaa omat kyvyt häpeänaiheiden löytämisessä. Hävettävätkö muiden vaatteet, entä hiukset? Hävettääkö se, mitä joku tekee työkseen? Tai millaisella autolla ajaa? Harvemmin, veikkaan. Sitä saattaa yllättyä iloisesti huomatessaan, että vain omat asiat hävettävät. Ja mistä se kertoo? Että muitakin hävettävät vain omat asiat.

Häpeästä ei puhuttu ääneen

Teini-ikäiset ovat häpeämisen maailmanmestareita. Ainakin itse osasin siinä iässä nimetä aimo liudan häpeämisen aiheita: automme, joka oli Lada (KENELLÄKÄÄN muulla ei voi olla LADAA), vessamme, joka vedettiin NARUSTA (mielestäni kaikilla muilla oli jo vipu, josta vedettiin), talomme, joka oli rakennettu mineriittilevyistä, eikä LAUDASTA. Tähän kun lisätään vielä oman maallisen tomumajan kipupisteet, niin voidaan äkkiä havaita, että asioita, joita en hävennyt, oli hyvin vähän.

Häpeästä ei myöskään puhuttu ääneen, koska silloinhan häpeän aihe olisi saattanut laimeta tai jopa kadota. Häpeä kannettiin koulurepussa hamaan valkolakkiin asti. Nuoruus on raskasta aikaa, ja se menee hukkaan nuorissa.

Synnytys vie häpeän

Liekö syynä niin täysipainoinen häpeäminen nuorena vai mikä, mutta nykyään minua ei hävetä enää juuri mikään. Naisen elämässä ensimmäinen askel häpeämättömyyteen on synnytys. Kun olet useamman päivän ilman housuja (ja jopa ilman paitaa), jalat levällään sairaalassa, ei häpeän tunne jaksa enää edes yrittää. Peli on menetetty.

Pikkulapsivaiheen uupumus nujertaa kaikki muut tunteet paitsi itse väsymyksen, joten häpeä jää taas jalkoihin. Kun lapset kasvavat, ne alkavat hävetä vanhempiaan, tietysti, koska vanhemmat ovat niin noloja.

Vanhemmiten voi sitten keskittyä häpeämään asioita, joita kuuluukin hävetä, kuten oman hammaskaluston kuntoa.

Julkaistu: 12.9.2018