Apu

Katja Ståhl: Päiväannos onnellisuutta


Katja Ståhlin suosikkihormoni on dopamiini, jota hän saa arkisista asioita joita hän tekee.
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Dopamiini on suosikkihormonini. Sitä erittyy aina, kun koen onnistumisia. Se vetää naaman väkisinkin hymyyn. Jonkun tutkimuksen mukaan työssä pitäisi tuntea onnistumisia joka päivä. Silloin luovuus kukkii ja homma etenee.

Onnea vaan sille, joka on näin onnellinen. Rohkenen väittää, että suurelle osalle meistä onnistumisia on ripoteltu korkeintaan viikkotasolle. Niillä dopamiineilla se on sitten pärjättävä, ellei ole neuvokas.

Toiset eivät kerta kaikkiaan kestä elämää ilman dopamiinia. Silloin on hirveä riski sortua huumeisiin. Ei kai se niin kauheaa olisi, elleivät huumeet olisi laittomia ja pitkän päälle kääntäisi dopamiinirallinkin ylösalaisin.

Unohdetaan siis se vaihtoehto. Minulla on tarjolla parempaa! Tännepäin, hyvät kansalaiset!

Minä otan päivittäiset dopamiiniannokseni melko arkisista jutuista. Saan valtavaa tyydytystä siitä, jos saan maksettua laskut, ja tilille jää vähän rahaa. Tekee melkein mieli soittaa jollekulle ja kertoa, kuinka kunnollinen veronmaksaja olen.

Myös auton tankkaaminen on minulle tyydyttävä kokemus. Muistan yhä, kuinka helvetillisen vaikeaa oli vuonna 1987 osua huoltoaseman tankille niin, että bensaluukku oli oikealla puolella ja vieläpä sopivan etäisyyden päässä letkusta. Ensimmäinen tankkauskertani päättyi nolosti, kun peruuttelin pitkin poikin osumatta oikealle puolelle ja sopivalle etäisyydelle, ja tutut jätkät toljottivat Shellin ikkunasta kuoliaaksi nauraen.

Kurvasin pois ja päätin opetella homman. Iloitsen oppimastani kyvystä yhä.

Muita dopamiinisäilykkeitäni ovat muun muassa hampaiden pesu vasta ladatulla sähköhammasharjalla. Mikä puhtaus, mikä onnistuminen, mikä kiitollisuus!

Pienenä keksin, että pyyhekumilla saa aikakauslehtien kansikuvanaamojen hampaat hinkattua todella valkoisiksi. Se oli palkitsevaa! Miksiköhän olen jättänyt harrastuksen taakseni? Ehkä olen vain siirtynyt lehdessä eteenpäin, ristikoihin. Sehän on antoisaa jos mikä! Etenkin, jos olen jättänyt jonkun ristikon kesken ja palaan myöhemmin ratkaisemaan sen. Taas tekisi mieli soittaa jollekulle.

Siitä muuten tunnistaa epärationaalisen dopamiinihyökkäyksen: haluaisit kertoa kaikille onnentunteestasi, mutta tiedät, että kukaan ei kuitenkaan tajua.

Erään ystäväni isä on maailman pihein mies. Tiedän, että kyseessä on fakta, sillä vietin hänen luonaan kesän joskus teininä. Saimme ruokaa kaksi kertaa päivässä, aamulla ja illalla,  ja siinä välissä oli aivan turha yrittää salaostaa minkäänlaisia suupaloja. Hän säästi – joka asiassa. Lontoon kokoisessa kaupungissa on melko raskas kävellä joka paikkaan, mutta niin me teimme, koska säästimme.

Aikuisiällä ystäväni kysyi isältään, miksei isä käytä rahojaan esimerkiksi lapsenlapsiinsa nyt, kun he vielä ovat siinä. ”En missään nimessä koske pankkitililläni olevaan miljoonaan euroon”, sanoi isä. ”Saan niin valtavat kiksit siitä, että saan säästettyä viimeisenkin mahdollisen pennosen.”

Tämän herran kohdalla kiksit menivät ohi lapsenlapsista. Toivottavasti tyydytys on riittävän suuri.

Monet naiset kokevat valtavaa tyydytystä, kun koti on siisti. Olisinpa yksi heistä. Minun täytynee tyytyä kuplamuovin paukutteluun ja nippusiteiden napsutteluun.

Kukin tyylillään! Pääasia, että jostain irtoaa päivittäinen annos.

Julkaistu: 16.10.2019