Katja Ståhl: Olenko kylähullu? Näissä tilanteissa tuntemattomalle saa puhua – ja pieru murtaa jään!
Puheenaiheet
Katja Ståhl: Olenko kylähullu? Näissä tilanteissa tuntemattomalle saa puhua – ja pieru murtaa jään!
Katja Ståhl meni juttelemaan tuntemattomille. Se oli virhe, ainakin jos hänen tyttäreltään kysytään.

Olimme tyttäreni kanssa ulkoiluttamassa koiraa. Oli ilta, puistossa hengasi nuoria.

Tyttäreni pohti, ovatko nuoret hänen pikkusiskonsa ikäisiä. Että liekö pikkusiskokin jo puistoporukoissa. Ehdotin, että kysytään, minkä ikäisiä nuoret ovat. Sillä aikaa, kun tyttäreni suhtautui ehdotukseeni kielteisesti, pysäytin jo kaksi polkupyöräilevää nuorta miestä.

Kysyin jamppojen ikää. Vastaukseksi sain ensin kauhistuneen hiljaisuuden. Perään tuli ujo kysymys: ”Miksi kysyt?” Vastasin, että yritämme tässä arvata ikäänne ihan vain huviksemme. Se vaikutti pojista todella oudolta. Kertoivat silti. Siitä sikisi keskustelu, ihan normaali.

Toista mieltä oli tyttäreni, jonka mielestä käyttäydyin kuin kylähullu. Mennä juttelemaan tuntemattomille! Ja varsinkin nuorille! Oikeesti, äiti!

Väitän, että osoittauduin heidän silmissään aivan tavalliseksi ihmiseksi.

Toista mieltä oli tyttäreni, jonka mielestä käyttäydyin kuin kylähullu. Mennä nyt juttelemaan tuntemattomille! Ja varsinkin nuorille! Oikeesti, äiti!

Yritin puolustautua sanomalla, että me ollaan kaikki ihan tavallisia ihmisiä, miksi meidän pitäisi olla samassa porukassa voidaksemme puhua toisillemme?

Hän ei osannut vastata. Väitti, että olen outo. Siinä hän saattaa olla oikeassakin.

Nuorena vahinkomoikkaus kauhistutti

Nuorena olin aivan yhtä vauhko kuin tyttäreni. Halusin vajota maan rakoon, jos moikkasin vahingossa ihmiselle, jota en tuntenutkaan. Väärin kohdistettu moikkaus saattoi päätyä puheenaiheeksi: ”Se vaan moikkailee, vaikka ei tunne!” Aivan kauheaa.

Helpommin jutulle pääsee, jos on yhteinen huomion kohde.

Aloitimme keskustelun, ja iltapäivästä tuli mahtava. Ei ole ollenkaan tuulesta temmattua, että pieru murtaa jään!

Kerran olin Helsingissä Laakson kentällä katsomassa ratsastuskilpailuja. Istuin yksin tuomaritornin viereisellä kalliolla. Vieressäni istui pariskunta. Olimme täysin syventyneet radalla olevan ratsukon suoritukseen, kunnes hevonen laukkasi ohitsemme piereskellen koko matkan. Purskahdimme kaikki nauruun ja otimme kontaktia toisiimme.

Aloitimme keskustelun, ja iltapäivästä tuli mahtava. Ei ole ollenkaan tuulesta temmattua, että pieru murtaa jään!

On paikkoja, joissa suuta ei kerta kaikkiaan avata. Niitä ovat juna, bussi, raitiovaunu, pysäkit ja etenkin hissi. Niissä ihmiset haluavat olla hiljaa. Miksi, se on liian suuri kysymys kolumnissa ratkaistavaksi.

Pysäkeillä saa kommunikoida vain, jos ajoneuvoa ei kerta kaikkiaan kuulu.

Erityisesti hississä rupattelu on aivan anteeksi­antamaton teko. Poikkeustapauksissa, esimerkiksi silloin, kun hissi jää pitkäksi aikaa kerrosten väliin, voi keskustelun avata vaikka kysymällä, kuka soittaa apua. Pysäkeillä saa kommunikoida vain, jos ajoneuvoa ei kerta kaikkiaan kuulu. Ajo­neuvossa saa ryhmäytyä, jos se menee rikki tai ajaa väärälle reitille.

Ja muistetaan vielä se yksi poikkeus, että jos Suomi voittaa joukkuelajin arvokisat, tuntematonta vastaan­tulijaa on sopivaa vaikka halata ja pussata.

Toisinaan kylähulluus on vaikea laji. Suomalainen ei nimittäin aina vastaa, jos siltä kysytään. En tiedä, miten muut kylähullut toimivat siinä tilanteessa, mutta itse virkon hiljaa: ”Ei sitten.” Se naurattaa. Kylähulluus on lopulta aika vapauttavaa! Kokeile sinäkin!

6 kommenttia