Eeva

Katja Ståhl: "Kannoin harteillani salaisuutta koko lapsuuden"

8


Katja Ståhl: "Kannoin harteillani salaisuutta koko lapsuuden"

Toimittaja-tuottaja Katja Ståhl on tuntenut koko elämänsä ulkopuolisuutta. Sen juuret ovat avioerokodissa, jossa pieni tyttö yritti etsiä omaa paikkaansa.
Teksti Tellervo Uljas
Kuvat Kirsi Tuura

En ole niin kuin muut. Meillä on kaikki eri lailla. Muilla on tasaista ja onnellista. Vain meillä on epävarmaa ja yksinäistä. Niin seitsemänvuotias tyttö ajatteli seisoessaan myyrmäkeläisen lähiön kerrostalon pihalla Vantaalla.

”Muistan ulkopuolisuuden tunteen jo varhaisesta lapsuudestani. Olin aamusta iltaan kateellinen kaikille ystävilleni heidän normaalista elämästään. Lapsuuteni suurin haave oli olla tavallinen”, toimittaja-tuottaja Katja Ståhl, 49, kertoo.

Toiset lapset huudettiin pihaleikeistä kotiin syömään. Toisten lasten vanhemmat lähtivät aamulla töihin ja palasivat takaisin viideltä. Toisten kotiovella tuoksui makkarakastike ja pulla, toisia lapsia komennettiin ja käskettiin rakkaudella. Katjan kotona ei ollut kotiintuloaikoja eikä yhteistä lämmintä ruokaa. Ovella ei ollut vastassa essu päällä häärivää äitiä, eikä kodissa ollut isää ollenkaan, sillä Katjan vanhemmat olivat eronneet, kun tyttö oli kaksivuotias.

”Tässä iässä tajuaa, että kaikki ovat omanlaisiaan eivätkä mitenkään erityisiä. Tiedän, kuka olen ja mihin kuulun”, Katja sanoo.

Usein kotiovella ei ollut vastassa ketään. Lentoemäntänä työskennellyt äiti oli paljon poissa ja lukuun ottamatta varhaisvuosien lastenhoitajaa Katja oppi selviytymään arjestaan yksin. Kolmannen kerroksen kerrostalohuoneiston hiljaisuus kasvatti Katjasta yksin pärjääjän.

”Minulla ei ollut kotona selustaa, joka ottaisi kopin kaatuessani. Minusta tuli selviytyjä, joka otti lapsiporukoissa usein ohjat käsiinsä. Näkyvästä roolistani huolimatta olin sisimmältäni arka ja epävarma.”

Aina on ollut kaikissa tilanteissa vähän ulkopuolinen olo. Mistä se johtuu? Kyvyttömyydestä sitoutua? Luonteesta? Jostain muusta, mistä?

“Halusin olla samanlainen kuin kaikki muut”

Hiljattain kaikki kysymykset nousivat taas Katjan mieleen, kun tuttava oli iloinnut, kuinka hyvä yhteishenki hänen työryhmässään vallitsee. Samaan aikaan Katja oli irtisanoutumassa omasta pestistään Radio Helsingin aamujuontajana.

”Mietin, etten tiedä tuosta tuttuni kuvaamasta tunteesta yhtään mitään. Vaikka olin tammikuusta saakka ollut Radio Helsingissä töissä, en kokenut vieläkään kuuluvani sinne. Ehkä siksi tuttavan kommentti kolahti niin kovaa ja ajoi pohtimaan ulkopuolisuuden tunnetta laajemminkin”, Katja tunnustaa.

Muun muassa nuoriso-ohjelma Jyrkin juontajana, Suosikin päätoimittajana ja Talent-ohjelman tuomarina toiminut Katja ryhtyi miettimään, oliko ylipäätään koskaan ja missään tuntenut kuuluvansa täysin porukkaan.

Oliko hän itse niin erilainen, ettei sopinut joukkoon vai mistä kiikasti? Vaihtoiko hän liian nopeasti maisemaa, jos homma ei tuntunut omalta?

”Pohtiessani teemaa tajusin, että olen ollut loppujen lopuksi koko elämäni ajan jollain tapaa ulkopuolinen. Olen kuullut, että se on tyypillistä alkoholistiperheissä kasvaneille lapsille. Sieltä minunkin kuulumattomuuden tunteeni kumpuaa”, Katja kertoo.

Kauheaa, jos olisi jokin tuollainen salaisuus kannettavana läpi elämän, Katja Ståhl pohti vastikään katsoessaan televisiosta rikossarjan hurjia juonikuvioita. Samalla hän yhtäkkiä ymmärsi, että niinhän oli juuri ollut. Hän oli kantanut harteillaan kammottavaa salaisuutta koko lapsuutensa ja nuoruutensa – isän puuttumista arjesta.

”Ulkopuolisuuden tunne rakentuu salailusta. Siitä, että peittelee sitä, mitä on. Ja kun on niellyt salaisuuden, tietää, ettei ole niin kuin muut. On erilainen ja poikkeava.”

Katja muistaa salailleensa pikkutyttönä paitsi isän puuttumista arjesta myös tämän alkoholismia. Tytär sepitti ihmetteleville kavereilleen mitä ihmeellisimpiä tarinoita matkoilla olevasta isästään. Kerran hän huijasi jopa ystäväänsä, että kylässä käynyt äidin työkaveri oli hänen isänsä.

Tarve kuulua ja olla samanlainen oli niin valtaisa, että joskus Katja muistaa alisuorittaneensa myös koulussa tehtäviä, jottei erottuisi joukosta.

”Äiti puki minut sävy sävyyn samettivaatteisiin, joita hän oli tuonut työmatkoiltaan ulkomailta. Se oli kamalaa. Olisin halunnut farkut niin kuin kaikilla muillakin”, Katja parahtaa ja nauraa päälle hersyvästi, mutta vakavoituu sitten.

”Yläasteella taas olisin halunnut yli kaiken tissit. Mutta minkäs teet, kun olin laiha ja lauta. En voinut kuin yrittää kestää poikien jatkuvan pilkan.”

“Lapsuudestani puuttui perusturva”, Katja myöntää.

C-kupin rinnat ja laudan identiteetti

Koko yläasteen jatkunut kiusaaminen oli Katjalle selviytymistaistelua. Se sai vetäytymään kuoreensa. Katja yritti pysyä piilossa, pienentää itseään ja kadota näkyvistä.

”Ulkopuolisuuden tunteessa on kyse siitä, ettet ole osa porukkaa. Kiusaaminen taas koskettaa jo ihmisarvoa. Sen viesti on, ettet riitä ja kelpaa sellaisena kuin olet.”

Kiusaaminen jättää minuuteen pysyvän jäljen. Kun kuulee joka ikinen päivä olevansa tietynlainen, siihen alkaa uskoa lopulta itsekin.

”Jopa silloin, kun asia on täysin virheellinen tai tilanne myöhemmin muuttuu. Esimerkiksi minulla on nykyisin C-kupin rinnat, mutta edelleen laudan identiteetti.”

Uskaltaisinpa kävellä tuonne järveen ja kadosta tästä maailmasta, Katja ajatteli 23-vuotiaana nuorena naisena istuessaan Rusutjärven rannalla. Ilta oli pimeä ja itikat söivät. Katja itki silmät päästään. Poikaystävä oli lähtenyt toisen tytön matkaan. Jälleen kerran.

”Olin kova tyttö rakastumaan, ja aina rakastuessa se oli oksat pois. Sulauduin niin syvästi, että kadotin oman minuuteni täysin”, Katja muistaa.

”Olin siihen aikaan dramaattinen. Ihannoin suuria tunteita ja ihmisiä, jotka tuskissaan ottavat yliannostuksen unilääkkeitä. Itse en uskaltautunut moiseen. Halusin olla dramaattinen, mutta halusin myös elää.”

Nuoruuden rakkaudessa draamaa riitti. Kuuden vuoden on-off-suhteen aikana Katja ehti muuttua aivan toiseksi ihmiseksi. Tarve kuulua yhteen poikaystävän edustaman tyylin ja jengin kanssa oli niin valtaisa, että Katja muokkasi ulkonäkönsä ja luonteensa poikaystävälle mieluisaksi. Jenkkileffat vaihtuivat Elokuva-arkiston taide-elokuviin, ja hiuksiin leikattiin ranskalainen sulkakampaus, joka oli lyhyt takaa, mutta edessä heilui pitkiä suortuvia.

”Kaikista muokkaamisyrityksistä huolimatta en tuntenut koskaan kuuluvani siihen taideporukkaan. Enkä riittänyt sille pojallekaan.”

“Lasten myötä elämästä tuli onnellisempaa”

Tähän mennessä Katja kertoo olleensa rakastunut kolme kertaa. Rakkauden huumassa tuntee tietysti olevansa yhtä toisen kanssa ja ajattelee, että yhdessä ollaan ikuisesti. Kuitenkin vain yhden kerran Katja sanoo kokeneensa todellisen sielunkumppanuuden.

”Siinä ei tarvinnut miettiä ja pelätä mitään. Olin hyväksytty juuri sellaisena kuin olin, vaikka finni nenän päässä”, Katja kuvaa.

Elämän suurin ja tärkein muutos on ollut perheen perustaminen. Jo synnytyslaitoksella Katja ymmärsi, ettei mikään muu nouse enää yhtä tärkeäksi ja merkittäväksi.

”Tunsin viimein kuuluvani täysin johonkin. Tajusin samalla, etten tarvitse tämän jälkeen enää mitään muuta. Tässä on kaikki”, Katja muistelee äitiyden ensi hetkiä.

Lasten myötä elämästä tuli helpompaa ja onnellisempaa. Enää ei tarvinnut pähkäillä omaa itseä, toisten ajatuksia ja uralla etenemistä. Kaikki ratkaisut pohjasivat hyvin yksinkertaisiin arvoihin. Siihen, mikä oli lapsille hyvä.

Äärimmäisin tilanne oikeiden ratkaisujen tekemisestä oli avioeropäätös, jonka Katja teki, kun lapset olivat viisi- ja kolmevuotiaita.

”Mietin, että lapselle on lopulta tärkeintä nähdä äitinsä onnellisena. Ja niin se itkujen ja kaikkien yhdessä käytyjen keskustelujen jälkeen menikin. Olen ollut hirmuisen onnellinen itsekseni ja tällä kokoonpanolla. Nauramme vedet silmissä päivittäin lasteni kanssa”, Katja kiittelee.

Työlään pikkulapsivaiheen jälkeen Katja muistaa pysähtyneensä miettimään, kuka hän oikein oli. Silloin hän tunsi ulkopuolisuuden tunnetta jopa omasta itsestään.

”Löysin itseni terapiassa. Prosessi oli kivulias, mutta sen palkinto oli valtava helpotus.”

Katja miettii, että irrallisuuden tunne lähtee tyytymättömyydestä omaan itseen. Terapia on auttanut häntä hyväksymään vaihtelevat tunteet ja keskittämään huomion omaan suhtautumiseen.

”Se ratkaisee.”

Katja on tuntenut olonsa eläinten ja lasten keskellä aina onnellisimmaksi. “Nauramme vedet silmissä päivittäin lasteni kanssa.”

“Olen saanut hevosilta lohtua”

Yhteys äidin ja lasten, Topin, 18, ja Vilman, 17, välillä on edelleen vahva. Itse asiassa se on vain kasvanut vuosien myötä.

”En ymmärrä äitien mustasukkaisuutta isien uusille vaimoille. Tiedän paikkani ja sen, ettei sitä voi kukaan viedä. Meillä on tämä jengi, ja isän luona lapset saavat nähdä ydinperheen mallin.”

Eniten Katja iloitsee, kun näkee lapsissaan huolettomuutta ja levollisuutta. Tunteita, joita hän ei saanut omassa lapsuudessaan kokea.

”Lapsuudestani puuttui perusturva. Olin koko ajan vähän varuillani ja huolissani kaikesta. Nykyisin miltei ilahdun, jos huomaan lasten unohtaneen jotain tai jättäneen jotain tekemättä. On hienoa, että lapsi uskaltaa uhmata vanhempaansa ilman, että hänen tarvitsee pelätä hylätyksi tulemista.”

Katjan ulkopuolisuuden tunne katoaa tyystin omien lasten seurassa. On hän myös kokenut niin työssään kuin muutenkin ohikiitäviä yhteenkuuluvuuden hetkiä ja hyviä kohtaamisia. Lopulta Katjan sisimmässä vallitsee kuitenkin aina jonkinlainen etäisyys toisista ihmisistä.

Eläinten kanssa puuhastellessa etäisyyden tunnetta ei ole.

”Nyt jo kuollut Taisto-koirani oli maailman ihanin koira. Taisto kulki rinnallani läpi lasten syntymät, erot ja isäni kuoleman”, Katja kertoo.

Taisto oli oikea lohtukoira. Jos joku Katjan ystävistä tuli kylään sydänsuruissaan, koira asettui tämän viereen kerälle.

”Taisto vaistosi aina, milloin häntä tarvitaan.”

Läpi elämän hevoset ovat olleet koirien ohella Katja Ståhlin pelastusrengas. Kun Katja nuorena aikuisena, useamman vuoden ratsastustauon jälkeen, palasi tallille, hän tunsi tulleensa kotiin.

”Muistan, miten lapsena lähdin aina tallille, jos kotona oli ahdistavaa. Sain hevosilta valtavasti lohtua.”

Lapsuudessa Katja oli hieman boheemin äitinsä kanssa oma yksikkönsä ja sanoo heidän olevan sitä yhä edelleen. Yhtenä turvallisista aikuisista Katjan mieleen on jäänyt myös isän uusi vaimo, Leena. Heidän kotonaan Katja odotti aina näkevänsä erityisesti Leenan, ei niinkään isää.

”Äiti on ollut aina elämäni tärkein ihminen. Isän luona Leena taas sai minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Hän oli minulle aina ihana.”

Nauru voittaa huolet

Isäänsä Katja ei saanut koskaan vastaavaa kontaktia.

”Olin aina vähän irrallinen hänen elämässään. Se johtui paitsi isän luonteesta myös alkoholista.”

Isän kuollessa kymmenen vuotta sitten Katja koki menettävänsä isän toistamiseen.

”Ensimmäisellä kerralla menetin isän alkoholille, toisella kerralla kuolemalle”, Katja sanoo.

Harva se päivä ja ilta espoolaisessa rivitaloasunnossa raikuu nauru. Siellä Katja ja hänen lapsensa makoilevat sohvalla tai sängyllä katsellen netistä hauskoja eläinvideoita. Hupaisia hetkiä synnyttävät myös perheen omat koirat Mimmi ja Pipsa.

”Tiedän, että voin lähteä kaikesta muusta paitsi perheestäni. Ja siitä en lähtisi edes ajamalla. Henkinen ja fyysinen yhteys lasten ja minun välillä on niin suurta, että vaikka muuttaisimme erillemme, olisimme yhdessä”, Katja kuvaa.

Parasta on, kun saa vain olla yhdessä rakkaiden läheisten ja eläinten kanssa. Elämän ei tarvitse olla sen erityisempää, eikä Katja koe, että hänen tarvitsisi yrittää enää olla mitään muuta. Ei tavallisempi eikä enemmän.

”Tässä iässä tajuaa, että kaikki ovat omanlaisiaan eivätkä mitenkään erityisiä. Jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne tulee varmaan olemaan aina osa minua. Se saa ollakin, sillä tiedän, kuka olen ja mihin kuulun.”

Suurinta onnea ja levollisuutta Katja tuntee ollessaan koiralenkillä poikansa kanssa tai ratsastaessaan maastossa tytär seuranaan. Kun hän taluttaa Unski-hevosensa karsinasta ja ottaa koirat mukaan metsälenkille, kaikki ympärillä on harmoniassa.

Kuuset kurkottavat oksansa pään yli. Mimmi juoksee edellä, Pipsa paimentaa perässä. Katja tuntee lämpimän hevosen ihoaan vasten, ja kaikki muu unohtuu. On vain tämä hetki, aistien valppaus ja vapaus. Ratsailla on hevos-tyttö Katja. Pieni, suupielet hymyssä ratsastava tyttö, joka tuntee hetken huolettomuuden ja ilon.

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 10/2016. Artikkelia on päivitetty lehtiversiosta.

Julkaistu: 22.2.2017