Ei varmasti ole epäselvää, että maailma on ihmeellinen paikka. Etenkin, jos antaa itselleen mahdollisuuden hämmästyä sen aikaansaannoksista.

Hämmästyminen on ihana, lapsenomainen tila, jossa ihminen kokee syntyvänsä uudelleen.

Mitä ihmettä, miettii sen äärellä ihminen, onko todellakin vielä jotakin, jota en tiennyt? Voi kyllä, ihminen, sanoo luonto, paljonkin.

Luin hiljattain Saku Tuomisen kirjan Kuinka puut kasvavat (Otava 2021).

Kirja kertoo luonnon keksimistä erityisen viisaista tavoista selättää eteensä tulleet haasteet ja muutokset. Mitä syvemmälle luonnon oivalluksiin sukeltaa, sitä suurempi on hämmästys.

Katsotaan vaikka muurahaisia.

On selvää, että muurahaisilla on missio, visio ja strategia, mutta se, miten nerokkaita ne ovat, alkaa pikkuhiljaa valjeta ihmiskunnallekin.

Hollannissa Delftin teknisessä yliopistossa muurahaisten reititystä sovelletaan liikenneruuhkien hallitsemisessa (HS 20.2.2007).

Ei yllätä. Ihminen tööttäilee ja kirkuu ruuhkassa, mutta muurahainen miettii, miten tästä päästään ketterimmin perille.

Kumpikohan mahtaa olla hedelmällisempi konsti?

Entäpä hämähäkinseitti sitten?

Sehän se vasta keksintö on! Se on nimittäin vetolujuudeltaan viisi kertaa vahvempaa kuin teräs ja parhaaseenkin ihmisen tekemään synteettiseen kuituun verrattuna kolminkertainen. Siitä kun neulot sukat, ei muuten kulu kannasta kovin äkkiä. Telttakin kestäisi tuulessa ja tuiskussa aika kivasti.

Ilmastokriisi ja siitä puhuminen saattaa helposti lannistaa pienen ihmisen.

Miten ihmeessä muka saamme pelastettua tämän pienen Telluksemme? En minä ainakaan keksi. Ja ne kiinalaisetkin vaan saastuttaa.

Mutta luontopa saattaa keksiäkin.

Se on keksinyt niin hienoja tapoja muljahtaa yli vaarojen, että jaksan kyllä uskoa sen kykyihin vastakin.

On toki välttämätöntä, että ihminen auttaa luontoa sen neronleimauksen saamisessa. Reikä on reunojensa armoilla, sanotaan. Ei sitä nerokaan voi määräänsä enempää keksiä ilman minkäänlaisia apuvoimia.

Vaan ei ole ihminenkään pelkkä hattuteline.

Miettikääpä tätä: oikean ja vasemman jalan kengät keksittiin vasta 150 vuotta sitten!

Mikä kertakaikkisen mahtava oivallus! Suorastaan naurattaa ajatus kahdesta samanlaisesta kengästä juoksijan jalassa, paikkana New Yorkin maratonin lähtöviiva. Voi sitä rakkojen ja kirvelyn määrää!

Ei siis pidä lainkaan väheksyä ihmisenkään oivalluksia. Kyllä niitä syntyy!

Tälläkin hetkellä kuulemma rahoitusta hakee yritys, joka valmistaa viskilaseja, jotka suodattavat viskin käryn pois ennen huikan ottoa. Että ei se ainakaan yrittämisestä jää kiinni. Ja koska luonto jaksaa yrittää, eiköhän mekin jakseta.