Image

Katja Kallion kolumni: Luottamus vai heitteillejättö


Laszlo Nemesin toinen pitkä elokuva on yhtä aikaa tajuntaa laajentava, itsekäs ja unohtumaton, kirjoittaa Katja Kallio.
Kuvat Anja Reponen

Oikeastaan elokuvan katsominen rakentuu aina niin, että katsoja on lapsi ja ohjaaja on aikuinen. Lapsi kysyy jatkuvasti aikuiselta selityksiä siihen maailmaan jossa he nyt yhdessä kulkevat. Miksi? Mitä varten? Kuka toi on? Mitä se tekee?

Aikuisen tehtävä on vastata näihin kysymyksiin, ja mielellään oikealla hetkellä. Ei pidä vastata ennen kuin lapsi on ehtinyt edes kysyä, muuten lapsi ikävystyy ja alkaa tehdä jotakin muuta. Mutta lasta ei pidä myöskään jättää liian pitkäksi aikaa vaille vastauksia, muuten se turhautuu ja heittäytyy hankalaksi.

Näin yleensä ajatellaan. Mutta unkarilainen Laszlo Nemes on ohjaaja, jolla on ikiomat kasvatusmenetelmänsä, ja niiden kanssa katsoja joutuu nyt tekemisiin Budapestin auringonlaskun katsomossa.

Nemesin uutukainen sijoittuu 1910-luvun alun Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaan, hetkeen ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Nuori Irisz Leiter (Juli Jakab) palaa Budapestiin kuuluun Leiterin hattukauppaan, jonka hänen vanhempansa ovat aiemmin omistaneet. Iriszin paluu shokeeraa hattukaupan väen ja monet muutkin, jotka tekevät pian kaikkensa estääkseen Irisziä selvittämästä perhettään koskevaa arvoitusta.

Pahaenteinen ja unenomainen Budapestin auringonlasku on vasta toinen Nemesin pitkä elokuva. Ensimmäinen oli suurenmoinen keskitysleiritulkinta Son of Saul, jota ei unohda jos sen on nähnyt. Eikä Budapestin auringonlaskuakaan hevillä unohdeta, sen verran kaunis ja kummallinen se on. Sanoisin, että elokuva ilmentää erittäin syvällä tavalla sitä, miten selittämättömiä maailman tapahtumat niiden keskellä eläville ihmisille aina ovat.

Tai sitten ei ilmennä. Edetessään se muuttuu nimittäin yhä omintakeisemmaksi kudelmaksi, ja muistuttaa arvoituksellisen logiikkansa takia pian enemmän vaikkapa Miyazakin Liikkuvaa linnaa kuin perinteistä epookkidraamaa. Vaikka päällisin puolin ei siltä näyttäisi, Budapestin auringonlasku on täysin tunnistettavissa Son of Saulin sukulaiselokuvaksi – muutoinkin kuin siksi, että se päättyy täsmälleen samaan ääneen. Kumpikin elokuva muistuttaa tietokonepeliä. Myös Irisz rynnistää eteenpäin muuttumattomalla kiihkolla koko tarinan läpi. Vastustajia ja auttajia ilmestyy kuin tyhjästä, heitä tulee ja menee. Iriszin reaktiot eivät ole aina ymmärrettäviä, mutta silläkään ei ole merkitystä; vain eteenpäin meno on tärkeää. Seuraamme Irisztä usein takaapäin, aivan kuten Sauliakin; hänenkin kauluksensa ompeleet tulevat hyvin tutuksi, ja Juli Jakabin ihana niska.

Son of Saulissa katsoja ymmärsi selittämättäkin, mitä kuvan hämärillä laitamilla tapahtui; niin paljon me tiedämme tuhoamisleireistä. Nyt katsoja ei tiedä, tai minä en ainakaan tiennyt. Kenties siksi tuntui kuin olisin ravannut monta askelta Nemesin perässä. Yritin tarttua häntä kädestä, mutta hänen kätensä väisti koko ajan, tai sitten kättä ei ollut olemassakaan.

On mielenkiintoista havaita, kuinka vaikea on antautua sille, mitä ei ymmärrä. Tulee harattua vastaan, kiukuteltua ja jankutettua. Miksi, miksi, miksi, mitä mitä mitä? Kuka? Kuka? Kuka? Mutta kun Nemes itsepintaisesti vaikenee, yhtäkkiä tapahtuu jonkinlainen epätoivoinen pudottautuminen. Olkoon, antaa mennä sitten, minun sydämeni sanoi, ja alkoi takoa Iriszin sydämen tahdissa. En muista vastaavaa vapauden tunnetta, päätähuimaavaa iloa ja riemua. Tuntui siltä kuin olisin juossut puiden latvuksissa. Voisi sanoa, että Nemes luottaa katsojaan täysin.

Mutta raja ”täydellisen luottamuksen” ja heitteille jättämisen välillä on hämärä, oli sitten kyse lapsesta tai katsojasta. Toisinaan tuntui, että Nemesille on ihan sama, ymmärtääkö tai saako kukaan muu elokuvasta mitään. Siksi ajattelin välillä, että tämä on tajuntaa laajentava elokuva ja välillä, että onpa tämä itsekäs elokuva.

Nemes on tietenkin kasvattajana vielä nuori ja nähtäväksi jää, millaiseksi hän tehtävässä muotoutuu. Moni jaksaa minun laillani ravata hänen perässään ja tavoitella turhaan hänen kättään, ja siinä kyydissä kokea kaikenlaista ihmeellistä ja ikimuistoista, mikä perinteisemmän kasvattajan kanssa jäisi takuulla kokematta. Mutta moni saattaa turhautuakin, ja yhteinen matka tyssää siihen.

Sillä niin se vain on, että mikä innostaa yhtä lasta, saa toisen heittäytymään selälleen kuralätäkköön.

Julkaistu: 5.6.2019