Apu

Näyttelijä Kati Outinen: “Pitää olla helvetin tylsää, jotta luovuus puhkeaa kukkimaan – Yksinäisyys on ihanaa!”

Näyttelijä Kati Outinen: “Pitää olla helvetin tylsää, jotta luovuus puhkeaa kukkimaan – Yksinäisyys on ihanaa!”
Näyttelijä Kati Outisen kalenteri tyhjeni koronaepidemian myötä, mutta nyt on aikaa kävellä meren rannassa ja ajatella. Olla kuin muistisairas isä: tässä hetkessä, vailla mennyttä tai tulevaa.

Pienet eleet ja intensiivinen katse. Kuvaukselliset kasvot, jotka hymyilevät säästellen, mutta joilla on ihmeellinen kyky välittää elämän tunnekirjo.

Tulitikkutehtaan tyttö, keskiolutbaarin tarjoilija, pelastusarmeijan sotilas. Valkokankaan versioita itseään kunnioittavista, yritteliäistä ja vahvamoraalisista naisista. Ehkä naiiveista, mutta ehdottoman hyväsydämisistä.

Sellaisena näyttelijä Kati Outinen usein nähdään.

Haastatteluun hän on tullut kävellen, raikkaansinisessä kuoritakissa ja uusissa vaelluskengissä, joiden pitäisi kestää käytössä vuosia.

"Ystävien kanssa olen puhunut siitä, milloin on aika jäädä eläkkeelle."

Hän kävelee mielellään, säässä kuin säässä. Pitkin metsiä ja merenrantaa, aina kun mahdollista.

Outinen hymyilee ja puhuu paljon enemmän kuin kuuluisimmissa rooleissaan. Hän myöntää, että joskus ihmisillä on vaikeuksia erottaa häntä niistä ihmisistä, jotka hän on herättänyt henkiin Aki Kaurismäen elokuvissa.

– Ennakkokäsitys antaa minulle mahdollisuuden yllättää positiivisesti. Jos ajatellaan, että istun hiljaa nurkassa ja minusta pitää nyhtää puhetta irti, todellinen persoonani onkin ihan muuta.

Näyttelijälle yksinäisyys on luovuuden edellytys. outinen on mukana Avun ja Ateneumin taidemuseon Aikaa yhdessä -kampanjassa, jossa taide tuo helpotusta yksinäisyyden kokemuksiin.

Kymmenien roolien tekijä

Kati Outinen, 58, on ollut julkisuudessa 40 vuotta ja ehtinyt siinä ajassa olla mukana 59 elokuvassa. Se hämmästyttää häntä itseäänkin.

– Olen huono muistamaan lukuja. Tuntuu, että niitä on yli kymmenen – mutta 59!

Osa rooleista on unohtunut. Sivuosan esittäjänä hän on saattanut olla kuvauksissa vain muutamana päivänä.

– Elokuvaroolien lisäksi olen tehnyt ainakin tuplamäärän näytelmiä ja kuunnelmia. Olen saanut näyttää yleisölle kaikki puolet itsestäni.

Itsestään selvästi mieleen ovat jääneet roolit Kaurismäen elokuvissa sekä Outisen ensimmäinen elokuva Täältä tullaan elämä.

Outinen oli vasta 17-vuotias, kun hän esiintyi yhdessä pääroolissa helmikuussa 1980 ensi-iltansa saaneessa Tapio Suomisen ohjaamassa menestyselokuvassa.

Hänet löydettiin rooliin Oulunkylän näytelmäkerhosta.

Täältä tullaan Elämä oli Outisen ensimmäinen elokuva.

Vuoden katsotuin kotimainen kohautti paitsi oikealla synnytyskohtauksellaan myös tavalla, jolla se kuvasi tarkkailuluokalla olevien nuorten elämää. Kapinallisuus oli verho, joka kätki taakseen epävarmuuden, rikkonaiset kotiolot ja yhteiskunnallista osattomuutta.

Outinen katsoo elokuvaa vuosikymmenten jälkeen hellyydellä.

– Käsikirjoitusta lukiessani ajattelin, että sen kuvaama maailma on totta ja siksi tärkeä näyttää. Aika ei silti ole kohdellut elokuvaa lempeästi. Sen rytmi vaatisi päivitystä ja tapa, miten aikuiset esitetään, on teennäinen.

Täältä tullaan elämä muutti maailmaa, vaikkei se Outisen mielestä ole taiteen tehtävä.

– Parhaimmillaan taide voi muuttaa maailmaa, mutta sen tehtävä ei ole muuta kuin olla taidetta. Taiteilija ei voi olla vastuussa ihmisten reaktioista, koska jokainen niistä on uniikki ja kumpuaa katsojan omista kokemuksista. Tosin en tunne yhtään taiteilijaa, joka ei tuntisi vastuuta myös teoksen herättämästä keskustelusta.

"Minulle tarjottiin mainoskeikkaa, jonka palkkiona olisi ollut viisinumeroinen rahasumma. Tuote oli kuitenkin sellainen, että mielestäni maailma olisi ollut parempi paikka ilman sitä. Pohdin ja pähkäilin. Lopulta kieltäydyin ja kaduin syvästi, mutta tehty mikä tehty."

Periaatteista ei tingitä

Hän on kieltäytynyt rooleista, jotka ovat ristiriidassa oman maailmankatsomuksen kanssa. Hiljattain tarjottiin osaa elokuvasta, joka kuvasi ihmiset pahoina ja vailla toivoa huomisesta.

– En halua näyttää lapsenlapsilleni mumman tekemää elokuvaa, jossa ihmiset tekevät toisilleen vain pahoja asioita.

Jo aiemmin, 90-luvulla, Outinen oli mieluummin työtön ja rahaton kuin tinki periaatteistaan.

– Minulle tarjottiin mainoskeikkaa, jonka palkkiona olisi ollut viisinumeroinen rahasumma. Tuote oli kuitenkin sellainen, että mielestäni maailma olisi ollut parempi paikka ilman sitä. Pohdin ja pähkäilin. Lopulta kieltäydyin ja kaduin syvästi, mutta tehty mikä tehty.

Viikko tapahtuneen jälkeen Outinen törmäsi kadulla tuttuun ohjaajaan ja kertoi tälle tilanteestaan.

– Siitä kahden päivän päästä soi puhelin ja sain töitä. Tuntemani ohjaaja oli törmännyt kollegaansa, joka oli valitellut, että häneltä puuttui yksi näyttelijä seuraavasta teoksestaan. Elämä kantoi!

Rooli Helene Schjerfbeckinä

Tuorein rooli on taidemaalari Helene Schjerfbeckinä esityksessä, joka on tehty Teatteri Jurkalle tanssija ja koreografi Annatuuli Saineen kanssa. Outinen näki Helene-näytelmän ruotsinkielisen version viisi vuotta sitten ja ihastui tyttärensä Iida Hämeen-Anttilan kirjoittamaan tekstiin.

– Olen tosi ylpeä, että Iida kirjoitti niin hienon näytelmän. Töissä keskinäinen kunnioitus on kuitenkin tärkeämpää kuin sukulaisuus. Tavallaan on sattumaa, että näytelmän aiheena on Helene, Outinen sanoo.

Vielä vuonna 2015 oli mahdotonta saada rahoitusta Helene Schjerfbeckistä kertovan näytelmän tekemiseen. Sitä ei yksinkertaisesti pidetty riittävän kiinnostavana. Viime vuonna Minä maalaan teidät kaikki -näytökset täyttyivät ilta toisensa jälkeen viimeistä paikkaa myöten.

"Meille suru on elämässä läsnä. En tarkoita, että elämä olisi surullista, mutta en myöskään pelkää sitä. Suru on yksi tunne kuten ilokin."

– Tekstin alkuperäinen nimi on Om att se, Näkemisestä. Se yhdistää taiteen tekijöitä. Näyttelijä on katseen kohteena ja tekee havaintoja maailmasta. Taidemaalari poimii asioita elämästä ja tuo niitä esiin töissään.

Outisen esittämässä näytelmässä Helene sanoo: ”Minä kulun kulumistani, mutta jatkan sillä, mitä minulla on jäljellä.”

– Se on minulle tärkeä ajatus. Ystävieni kanssa olen puhunut paljon siitä, milloin on aika jäädä eläkkeelle. Vaikka 70 on tavallaan uusi 50, me olemme kuitenkin sukupolvi, joka ei pitänyt nuorena kehostaan huolta. Oli sellainen havuja perkele! -eetos, ettei kehon kolotuksiin reagoitu.

Isoäiti oli Schjerfbeckin mallina

Helene Schjerfbeckillä oli jo ennestään paikka Kati Outisen sydämessä. Ateneumin taidemuseossa 2000-luvun alun järjestetty näyttely taiteilijan omakuvista oli pysäyttävä kokemus.

– Jalkani pettivät alta, kun näin maalaukset yhdessä huoneessa kronologisessa järjestyksessä: nuoruudesta vanhuuteen. Helenen töistä huokuu lempeys ja suoruus. Viimeisessä omakuvassa jäljellä ei ole juuri muuta kuin kallo. Silti hän onnistuu poimiman kankaalle – kaunistelematta – kaiken kauniin.

Nelikymppisenä Outinen sai tietää, että hänen isoäitinsä Annuli oli yksi hyvinkääläisen pihapiirin lapsista, joita Helene käytti malleina töissään. Isoäidistä tehdyn maalauksen nimi, Annuli lukee, tuntuu erityiseltä.

– Olen rakastanut lukemista aina, ihan pienestä asti. Se, että Helene ja Annuli kohtasivat, ja että Annulikin piti lukemisesta, tuntuu hyvältä.

Outinen sanoo olevansa surun tuttu. Saman piirteen hän tunnistaa Helene Schjerfbeckissä.

– Meille suru on elämässä läsnä. En tarkoita, että elämä olisi surullista, mutta en myöskään pelkää sitä. Suru on yksi tunne kuten ilokin.

Surun tuttuus on lapsuuden perua. Sitä kuljetti mukanaan Säkkijärveltä evakkoon lähtenyt isän äiti, ja se soi kotona klassisessa venäläisessä musiikissa, jota Outisen vanhemmat kuuntelivat.

– Tanssin Tšaikovskin ja Šostakovitšin melankolian tahtiin.

Vuoden elokuvana palkitussa Varjoja paratiisissa Outinen näytteli Matti Pellonpään kanssa. Monia Outisen esittämiä naisia yhdistää itsekunnioitus ja vahva moraali.

Äiti, mumma ja ystävä

Outisen elämän tärkeimmät roolit ovat näyttämön ulkopuolella. Hän on äiti, mumma ja ystävä. Hän tuppautuu mielellään kylään ja leikkii lapsenlastensa kanssa. Yksinäisyyttäkään hän ei vierasta.

– Yksinäisyys on ihanaa! Taiteilijana oleminen vaatii sitä, että tutustuu itseensä ja päivittää itsetuntemustaan säännöllisesti. Se tapahtuu paitsi suhteessa toisiin, myös niin, että tuumailee asioita itsekseen.

Yksinäisyydestä hän puhuu Avun ja Ateneumin taidemuseon yhteisessä Aikaa yhdessä -kampanjassa, jossa suomalaisia kierrätetään virtuaalisesti ja videoiden kautta Ateneumin taidemuseossa puhumassa siitä, miten kuvataiteen mestareiden äärellä voi saada helpotusta yksinäisyyteen.

Yksinäisyys on luovuuden edellytys, Kati sanoo.

– Pitää olla tylsää, ihan helvetin tylsää, jotta luovuus puhkeaa kukkimaan. On luovuttava täydellisesti tulosvastuusta ja ajatuksesta, että asioiden pitäisi ratketa huomiseen mennessä.

Muisti ja muistaminen kiehtovat näyttelijää. Se on sitä, kuinka muistaa asian toisin kuin toinen samassa tilanteessa ollut. Tai sitä, miten lapsena mielikuvituksesta syntyneet asiat muuttuivat mielessä todeksi. Näyttelijän työkin on muistamista: vuorosanoja, liikeratoja, etäisyyksiä.

Outisen jo edesmennyt isä sairasti vuosia muistisairautta. Se sai Katin kysymään, olenko minä enää minä, jos menetän muistini. Kuinka paljon persoonastani on kiinni siinä, että muistan itselleni tärkeät ihmiset, paikat ja kokemukset?

Outinen päätyi pohdinnoissaan siihen, että persoona rakentuu meihin jo lapsena. Muistisairaus muuttaa käytöstä ja tunne-elämän hallintaa, mutta sisimmiltään ihminen pysyy samana.

Isän käytös avasi isoäidin sairautta

Kun isän käytös alkoi muistuttaa isän oman äidin käytöstä, perhe tajusi, että myös isoäiti oli aikanaan ollut muistisairas.

– Ihailen muistisairaan tapaa katsoa maailmaa. Ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, on vain tämä hetki. Varsinkin isän äiti, joka asui luonamme ja oli lapsuuteni tärkeimpiä henkilöitä, toisteli usein ”ei mittään hättää”. Muistisairas ei laadi mielessään kauhuskenaarioita, luo tulkintoja eikä etsi syy–seuraus-suhteita. Lapsena huolettomuus joskus ärsytti, mutta ihan oikeasti asiat kyllä tuppaavat aina lopulta lutviutumaan.

Kati Outinen Ateneumissa.

Helmikuussa 2014 Oulun seudun muistiyhdistys tilasi Outiselta esityksen teemavuotensa päätösseminaariin.

Nyt Outinen on esittänyt Niin kauas kuin omat siivet kantaa -näytelmää jo yli sata kertaa, muun muassa hoiva- ja vanhainkodeissa.

Näissä esityksissä hän on poikkeuksellisen lähellä yleisöä, henkisesti ja fyysisesti. Yleisön ja esittäjän välissä ei ole suurta näyttämöä, ja toisinaan muistisairas harhautuu katsomosta keskelle esitystä.

Näytelmän yhteydessä on aina mahdollisuus myös keskusteluun.

– Ihmiset jakavat kokemuksiaan ja pelkojaan. Minulla on tapana kertoa, miten omaa muistiaan voi hoitaa.

Palaute on ollut yksinomaan hyvää. Yleisö tunnistaa näytelmästä arkensa ja on kiittänyt Outista siitä, että he tulevat tämän työn kautta nähdyksi ja kuulluksi.

Korona on "ohikiitävä kurja asia"

Anna Katriina ”Kati” Outinen täyttää ensi vuonna 60. Ammatillisesti on hyvä olla. Voi viis veisata urasta ja tehdä mielekkäitä asioita.

– En näe tässä iässä kuin hyviä asioita. On ohikiitäviä kurjia asioita, kuten korona, jonka takia työt peruuntuivat koko keväältä. Toisaalta sain hirveästi vapaa-aikaa ja voin valmistella syksyn töitä. Ja onhan minulla vielä osa-aikainen työni Kajaanin runoviikolla.

Nyt olisi aikaa ideoida seuraavia töitä. Hän toivoo pääsevänsä osaksi työryhmää, jossa saisi keskittyä yhteen rooliin, ohjaajana, näyttelijänä tai käsikirjoittajana. Kaiken pyörittäminen yksin on raskasta.

– Aivokäyräni vetää suoraa viivaa. Tiedän, että pitäisi tehdä, mutta en tee tulevien töiden eteen mitään. Katselen ja elän. Uudet ajatukset syntyvät, kun on sen aika.

Kati Outinen

  • Syntyi: 17.8.1961.
  • Asuu: Helsingissä.
  • Perhe: tytär ja hänen perheensä.
  • Ura: 59 elokuvaa. Lisäksi lukuisia teatterirooleja ja kuunnelmia.
  • Ajankohtaista: Kajaanin runoviikko, Minä maalaan teidät kaikki -esitykset sekä Niin kauas kuin omat siivet kantaa -esitykset.
  • Kati Outinen on yksi Avun ja Ateneumin Taiteen kanssa et ole yksin -hankkeen vieraista.
Taiteen kanssa et ole yksin – Tule virtuaaliselle taidekierrokselle Ateneumiin
Julkaistu: 9.4.2020
Kommentoi »