Eeva

Kasvonsa menettänyt Kimmo Oksanen: "Arastelin ihmisten kohtaamista"

Kasvonsa menettänyt Kimmo Oksanen: "Arastelin ihmisten kohtaamista"

Toimittaja Kimmo Oksanen menetti kasvonsa, kun herpeksestä alkunsa saanut infektio alkoi tuhota hänen ihoaan ja levitä ympäri kehoa. Terveys pelastui, mutta ulkonäkö muuttui. Sapattivuoden aikana hän teki tilin menneisyyden kanssa.
Teksti Pirjo Houni
Mainos

Sysmäläisen maalaismaiseman keskellä on mäki, ja mäellä talo. Sinne toimittaja Kimmo Oksanen, 54, vetäytyi vuodeksi, kuukaudeksi ja yhdeksi päiväksi. Oli käytävä läpi mennyttä elämää. Niin lapsuutta kuin lähivuosiakin, jolloin sairaus vei kuoleman rajoille ja muutti ulkonäön.

Vuoden mittainen oleskelu maalla oli samalla terapiamatka. Fyysisten vammojen parannuttua henkisissä oli vielä hoidettavaa.

”Oli pakko selvittää sitä sekasotkua, joka päässäni oli. Lähdin entiseen mummilaani sillä ajatuksella, että rauhallinen elämä ja oleskeluni siellä johtaisi johonkin eheämpään ja mahdollistaisi uuden alun”, Helsingin Sanomissa työskentelevä Kimmo Oksanen sanoo.

Kimmo sairastui syksyllä 2008, kun kutittavasta silmästä ja herpeksestä lähtenyt infektio levisi kasvoihin ja eri puolille kehoa.

Talo on reilut 80 vuotta vanha ja vaarin rakentama. Kimmolle se on edustanut lapsesta lähtien turvallista paikkaa, eheän elämän taloa, jossa kaikki oli hyvin. Nykyisin mummila on hänen omistuksessaan.

”Se on rakkainta, mitä minulla lasteni jälkeen on. Siellä on isovanhempieni ansiosta hyvä henki.”

Vuoden sapattivapaan aikana syntyi kirja Kasvonsa menettänyt mies, joka ilmestyi helmikuun lopulla. Osa lukijoista saattaa löytää siitä vertaistukea sairaalakokemuksilleen ja pitkälle henkiselle toipumiselle. Osalle se voi olla tarina miehestä, joka etsii itseään.

Iho-oireet muuttuivat vakaviksi

Kimmo Oksanen sairastui syksyllä 2008, kun kutittavasta silmästä ja herpeksestä lähtenyt infektio levisi kasvoihin ja eri puolille kehoa. Bakteeri ja virus alkoivat tehdä tuhojaan, ja rakkulat muurasivat silmät umpeen. Kolmeen viikkoon hän ei nähnyt mitään.

Kiusallisia iho-ongelmia oli ollut ennenkin, muttei koskaan yhtä vakavia. Aina ennen allergiat ja ihottumat oli saatu hallintaan. Kun elämässä oli ollut muuten risaista, vaivat olivat pysytelleet poissa, mutta menon tasaantuessa ne riehaantuivat uudestaan.

”Iho oli hyvässä kunnossa, kun paiskoin paljon töitä, söin huonosti ja vietin aikaa baareissa. Ihmissuhteissakaan ei silloin ollut kehumista, ja elimistö oli jatkuvassa stressitilassa.”

Kun elämä muuttui tasapainoisemmaksi ja mies oli onnellinen, oireiden kautta muistutettiin, että älä kuvittele liikoja. Iho ryhtyi kukkimaan.

Syksyllä seitsemän vuotta sitten tilanne oli tavallista vakavampi ja potilasta palloteltiin Helsingissä parin vuorokauden sisällä sairaalasta toiseen. Ambulanssimiehet tulivat tutuiksi.

”Mistä tuo tänne tuotiin”, tokaisi äkäiseltä kuulostanut virkailija Meilahdessa ja passitti rakkulaisen miehen takaisin sinne, mistä tämä oli juuri kyydittykin, Marian sairaalaan.

Jälkeenpäin Kimmo on miettinyt, olisivatko kasvot ruhjoutuneet vähemmän, jos tehokas hoito olisi aloitettu mahdollisimman nopeasti.

Herpesviruksesta teki poikkeuksellisen vaarallisen puolustusjärjestelmässä ollut immuunivaje. Lääkärit pelkäsivät taudin etenevän potilaan aivoihin ja verenkiertoon.

Vastaavanlaisia tapauksia oli ollut sairaalassa aiemmin vain yksi. Häntä ei ollut pystytty pelastamaan.

”En itse ymmärtänyt vaaraa. Olin hyvässä uskossa ja luottavainen kuin vetten päällä kulkeva Jeesus. Minua kannatteli viaton, naiivi luuloni, että minut hoidettaisiin taas tälläkin kertaa kuntoon.”

“Pelkäsin ihmisten tapaamista”

Kimmo oli sairaalahoidossa seitsemän viikkoa. Sinä aikana hän käväisi elämän ja kuoleman rajamailla, mutta raju infektio saatiin lopulta hallintaan.

”Sänkyni ympärillä oli hyviä lääkäreitä, hoitajia ja enkeleitä”, hän sanoo.

Kasvojen pinta muistutti tosin paistinpannulla pohjaan palanutta ruokaa, ja kun iho alkoi kuoriutua kuolleesta, pikimustasta kudoksesta, nekroosista, alta paljastui helottavanpunainen veresliha. Vauriot vastasivat neljännen asteen palovammaa.

”Pikkuhiljaa iho alkoi arpeutua. Ehdin ajatella jonkin aikaa, että eihän tästä jääkään vaurioita.”

Toiveikkuus oli ennenaikaista. Arpikudos alkoi vääntää ilmeitä ja vetää silmiä muodottomasti vinoon. Suukin oli kuroutumassa pienemmäksi.

Silmäklinikalla todettiin, ettei mitään voitaisi tehdä viiteen vuoteen, koska leikkauksilla vain kiihdytettäisiin uutta, entistä voimakkaampaa arpeutumista.

”Siinä vaiheessa olin kauhuissani ja murheissani”, Kimmo Oksanen sanoo.

Onnettomuuksien uhreja hoitaneet plastiikkakirurgit olivat kuitenkin eri mieltä. He ryhtyivät töihin.

Herpekseen ei ole rokotetta, mutta Kimmo Oksanen sukulaisineen on nyt mukana suomalaisten ja ruotsalaisten yhteisissä lääketieteellisissä tutkimuksissa, joissa etsitään keinoja taltuttaa yleistyvää virusta. Oksasten tapauksen tekee kiinnostavaksi vastustus- kyvyn puuttuminen.

Kimmo Oksasella on sutjakka olemus ja virtaviivaiset silmälasit. Mummilassa vietetty vuosi pudotti painoa kahdellakymmenellä kilolla.

Sairaus ei enää näy huomiota herättävästi päällepäin, jollei katso tarkkaan miehen kulmakarvoja ja ripsiä. Niitä ei ole, eivätkä ne tule koskaan kasvamaan.

Plastiikkakirurgisia leikkauksia on tehty kaksitoista, yksi on jälleen edessä. Rinnasta siirretään kasvoille palanen ihoa, jotta silmäluomi sulkeutuisi nukkuessa ja suojelisi silmää niin kuin sen pitää.

Puolen vuoden sairausloman jälkeen Kimmo Oksanen palasi takaisin töihin Helsingin Sanomiin. Siinä vaiheessa ulkonäkö oli vielä rujo.

”Menin innokkaana töihin. Halusin saada mieleeni jotain muutakin käsiteltävää kuin sairastamista. Ajattelin toipuvani parhaiten niin.”

Työkaverit ja ystävät olivat lähetelleet kannustavia viestejään. Heitä Kimmo varoitteli, että ilmestyisi paikalle erinäköisenä kuin ennen. Omasta mielestään hän näytti avaruushirviöltä. Tähtien sodasta tipahtaneelta mutantilta, jota jokainen vastaantulija tuijotti. Sillä naamalla olisi vaikea tehdä toimittajan töitä.

”Arastelin tuntemattomien ihmisten tapaamista ja pelkäsin, ettei minua otettaisi ulkonäköni vuoksi tosissaan.”

”Sairastuminen söi itseluottamustani. En usko mahdollisuuksiini naisten kanssa.”

Irti itsesäälistä

Töissä toimenkuva muokattiin uudenlaiseksi. Aluksi Kimmo keskittyi tekemään puhelinhaastatteluja ja työskentelemään  toimituksessa.

”Työkulttuuri oli kohdallaan. Ajateltiin hyvinvointiani työntekijänä.”

Toisaalta hän halusi liikkua ihmisten parissa sellaisena kuin oli, koska vammaisuus tai runneltu ulkomuoto ei saa estää tasavertaista toimintaa yhteiskunnassa.

Tuntemattomia tavatessaan hän kertoi heti alkajaisiksi, miksi kasvot näyttivät sellaisilta kuin näyttivät.

”Ihmiset suhtautuivat minuun asiallisesti. Kenenkään ei enää sen jälkeen tarvinnut vaivata päätään sillä, mitä oli tapahtunut. Vaikka he eivät olisi miettineet ulkonäköäni, olisin itse pohtinut, miettivätköhän he nyt sitä, miltä näytän.”

Kun Kimmo Oksanen pääsi seitsemän sairaalaviikon jälkeen kotiin, hoitaja varoitteli, ettei masennus tule vielä, se saattaa tulla vasta myöhemmin. Niin kävikin.

”Olen yrittänyt työstää itsesääliä ja katkeruutta, ja vähitellen olen pääsemässä niistä eroon”, Kimmo sanoo.

Siinä on auttanut kirjan kirjoittaminen.

”Sairaalakokemukseni olivat niin voimakkaan pelkistettyjä, että muistan ne vielä hyvin. Kaikki oli valkoista, paitsi hoitajien vaatteet, ja kaikki pyöri kanyyleineen, neuloineen vain yhden asian ympärillä. Minut haluttiin hoitaa kuntoon.”

Kimmo Oksanen ei voi kuvitella palkitsevampaa työtä kuin parantaminen.

Henkinen toipuminen on ollut hitaampaa. Hän on joutunut opettelemaan elämistä erinäköisenä kuin ennen. Kasvot eivät ole tuntuneet omilta.

”Sairastuminen söi itseluottamustani ja vei entistä suurempaan yksinäisyyteen. En tunne naamaani, enkä osaa työntää tätä muuttunutta päätäni kenenkään lähelle. En usko mahdollisuuksiini naisten kanssa.”

“Perhe-elämäni sortui”

Nuorena hyvännäköisellä miehellä riitti  tyttöystäviä.

”Terveyteni on tallella. Tauti ei päässyt etenemään verenkiertoon. Sen luulisi huuhtovan alleen kaikki ulkonäköajatukset, mutta ei. Minussa on sysmäläistä pölkkypäämäisyyttä, joka estää ymmärtämästä sitä. Sillä samalla pölkkypäämäisellä asenteella kuvittelin sairaalassa, että selviän.”

Avoliitto päättyi pari vuotta sitten eroon. Siinä vaiheessa sairastumisesta oli kulunut jo muutama vuosi. Viisikymppisenä mies oli taas nollapisteessä.

”Luulin perhe-elämääni menestystarinaksi. Se ei ollut sitä. Kaikki sortui.”

Sairaalakokemukset ovat herkistäneet Kimmo Oksasta entisestään. On vaikeaa katsoa televisiosta elokuvia tai uutisia, joissa ihmiset kärsivät.

”Jos ihmisiä kohdellaan väärin, saan siitä oireita.”

Toimittajana hän on kirjoittanut helsinkiläisestä kaupunkikulttuurista ja puolustanut byrokratian hampaisiin joutuneita pienyrittäjiä. Hän on ollut kiinnostunut myös yhteiskunnan laitamilla kulkevista, kuten asunnottomista ja mieleltään järkkyneistä. Ihmisistä, joilla on vähän puolustajia.

Kimmo Oksasen romanikerjäläisistä kirjoittama kirja ilmestyi vuonna 2009, ja tulossa on toinenkin, yhteistyössä valokuvaaja Heidi Piiroisen kanssa syntyvä teos, jossa seurataan yhden mustalaistytön elämää usean vuoden ajan.

”Ehkä kiinnostukseni taustalta löytyvät omat lapsuudenkokemukset”, hän arvelee.

Kuusivuotiaana hän seurasi pikkupojan  silmin, kun konkurssin tehneen isän omaisuus myytiin kotipihalla. Myyntiin menivät niin autoilijan neljä kuorma-autoa kuin talokin.

Kun kotia pakkohuutokaupan jälkeisinä päivinä tyhjennettiin, kuopus Kimmo vietiin isovanhempien luokse Sysmän mummilaan. Sen jälkeen seitsenhenkinen perhe hajosi ja pakeni häpeää eri paikkakunnille.

Aluksi kaksi sisarta jäivät Sysmään, kaksi veljeä ja Kimmo muuttivat äidin kanssa Heinolaan ja isä haki töitä Helsingistä. Vuokra-asunnot vaihtuivat tiuhaan tahtiin.

Sapattivuoden aikana Kimmo purki kokemuksensa kirjaksi, ja tutustui samalla uudelleen itseensä.

Terapiamatka mummilaan

Tapahtumalla oli kauaskantoiset seurauksensa. Nelikymppiset vanhemmat menettivät koko omaisuutensa, eikä sekään vielä riittänyt. Velkaa jäi senkin jälkeen.

Yhdeksänvuotiaasta asti Kimmo seurasi silloin tällöin isän mukana Helsinkiin. Yönsä he nukkuivat kerrossängyissä tiloissa, jotka oli varattu pääkaupunkiin töihin tulleille toispaikkakuntalaisille. Myöhemmin samaan taloon perustettiin asunnottomien yöpaikka, Keijon maja.

”Palasin toimittajana Keijon majalle 35 vuotta myöhemmin. Siellä oli se sama kloorista ja pesuaineista lähtevä haju, jonka muistin lapsuudesta.”

Isä vei pojan kerran bussivarikon laidalla olevalle vaneriselle hiekkalaatikolle. Normaalisti laatikossa olisi säilytetty soraa, nyt isä koputti varovaisesti kanteen. Ahtaassa laatikossa asui nainen aikuisen poikansa kanssa. Kuljettajilla oli tapana viedä heille ruokaa.

”Se näky jäi lapsuudesta vahvana mieleeni. Köyhyyden ymmärtäminen tarttui sieltä.”

Vaikka Oksasten perhe yritti palata myöhemmin yhteen, asiat eivät koskaan muuttuneet entiselleen.

”Isä kätki pettymyksensä ja masennuksensa, äiti oli ehkä vieläkin enemmän murheissaan.”

Kimmo Oksanen päätti toimia omassa elämässään toisin. Kun sairaus oli runnellut ulkonäön ja avoliitto kariutunut, hän päätti, ettei antaisi itsesäälin ja katkerien ajatusten päästä hallitsemaan.

”Jouduin tutustumaan itseeni, ja kaikki, mikä tuli esille, ei ollut kovin kivaa. Mutta en halunnut kätkeä vanhoja mustia pimeitä kuvia mieleeni.”

Kimmo Oksasen mielestä sairaus ei ole välttämättä kirous. Se voi olla myös siunaus.

”Se mahdollistaa muutoksen itsekeskeisestä ja omahyväisestä persoonasta parempaan suuntaan. Siinä on ainekset jalostumiseen.”

Mummila ei ole Kimmo Oksaselle vain kaunis, kodikas talo ja isovanhemmilta perityt esineet sen sisällä. Se edustaa jotain enemmän.

”Lapsuuden kokemusten jälkeen minulla on ollut ylikorostettu tarve löytää eheä koti. Olen jatkanut perheen etsimistä vielä aikuisenakin.”

Mummilan yksinäisyydessä hän on tehnyt henkistä terapiamatkaa. Kasvojaan Kimmo Oksanen ei enää häpeä. Joskus, kun hän vilkaisee peiliin, hän saattaa hetken jopa pitää näkemästään.

Toimittaja: Pirjo Houni Kuvat: Juha Juntto

Juttu julkaistu Eevan numerossa 03/2015.

Julkaistu: 15.6.2016