Uskokaa tai älkää. Silloin kun minä opiskelin yliopistossa, meillä oli opintokirjat, joihin kurssisuoritukset merkittiin. Ja niin kuin passissa, myös opintokirjassa oli kuva omistajastaan. Kirja on minulla yhä tallessa ja minä näytän lyhyessä sotkuisessa tukassani mahdottoman söpöltä.
Vielä lukiossa minulla oli pitkät hiukset, mutta kun muutin Helsinkiin, marssin kaupungin trendikkäimmälle kampaajalle ja annoin hänelle vapaat kädet. Siitä alkoi kymmenen vuoden hurjastelu erimallisten ja eriväristen ihan lyhyiden kampausten kanssa. Inspiroiduin Madonnasta, Kate Mossista ja tietysti Annie Lennoxista.
Tämän vuoksi olen nykyään stalkkeri. Vaanin ja tuijotan kaupungilla lyhyttukkaisia naisia. Erityisesti syynään niitä, jotka näyttävät upeilta. Flirttailen ajatuksella, josko minusta olisi taas lyhyttukkaiseksi.
Kaipaan lyhyttä tukkaa monesta syystä. Rakastan sitä tunnetta, kun tuuli puhaltaa niskaan, eikä kasvoilla tai tai hartioilla roiku mitään. Lyhyeksi leikattu tukka on sekunnissa hyvin ja muotoilutuotteeksi riittää Nivean peltipurkkirasva.
Nuori tyttö näyttää lyhyessä tukassa lähes poikkeuksetta suloiselta linnunpoikaselta, mutta kun lapsenomainen pyöreys häviää poskista, tarvitaan hyvää kampaajaa. Sellaisen käsittelyn jälkeen aikuinen nainen voi parhaimmillaan näyttää lyhyessä tukassaan hienostuneen radikaalilta ja tyylikkäältä, kuten Tilda Swinton, mutta kampaajiin on vain välillä vaikea luottaa. He voivat olla liian varovaisia, tai sitten he haluavat toteuttaa omia taiteellisia ambitioitaan turhan kiihkeästi. Kerran kun pyysin eräältä kampaajalta jotain klassista, pehmeän naisellista ja luonnollista kampausta, hän ehdotti minulle sinivioletiksi värjättyä Joan Jett -tukkaa. Keväällä kun olin viimeisilläni raskaana ja muodoiltani jättimäinen, halusi eräs toinen kampaaja taas leikata minulle pikkuruisen, ihan lyhyen tukan ja värjätä sen kirkkaanpunaiseksi. Onneksi olin juuri nähnyt elokuvan Rosemaryn painajainen. Sillä hetkellä kun Mia Farrow’n esittämä raskaana oleva päähenkilö leikkauttaa tukkansa lyhyeksi Vidal Sassoonilla, hän myös sekoaa. Ja hänen miehensä raivostuu, ennen kaikkea kynitystä tukasta.
Naiselle pitkä tukka onkin varma valinta. Sen lisäksi, että laittaudumme vain itseämme varten, laittaudumme myös niitä varten, joiden toivomme olevan meistä kiinnostuneita. Jos ihmisistä rakkain sanoo, ettei hän pidä siilitukasta, ei kai kukaan nainen ole niin hullu, että leikkaa sellaisen. (Kymmenen vuotta sitten ajelin tosin silloisen poikaystäväni kauhuksi sekä tukkani että kulmakarvani pois. Ero oli hyvin lähellä. )
Sinkkuaikoina lyhyeksi leikattu tukka oli erityisen kätevä. Mikään ei karkoita seksistisiä urpoja kintereiltä paremmin kuin poikamainen tukka, sillä geneerisesti miehet tykkäävät naisilla kirkkaanpunaisista kynsistä ja huulista, hameista, korkeista koroista ja pitkästä tukasta. He eivät pidä siitä, että sukupuolirooleilla ja klassisilla kauneuden käsitteillä leikitään.
Homokaverit ja tyttöystävät tykkäävät lyhyestä tukasta, mutta jälkimmäisillä saattaa olla ketunhäntä kainalossa. Eräs naispuolinen ystäväni yrittää itsepintaisesti saada minut ajelemaan itselleni siilitukan, sillä hänen mukaansa olisin sängessä mielettömän kaunis. Hänellä itsellään on tietysti pitkät hiukset, joita hän on entisestään muhevoittanut runsailla hiustenpidennyksillä. Aina miesten seurassa hänellä on tapana heitellä massiivista tukkaansa viettelevästi puolelta toiselle.
Voihan toki olla, että ystäväni kärsii liian kauniin naisen ongelmista. Niin kuin Anne Hathaway, joka joutui leikkauttamaan pitkän tukkansa lyhyeksi Les Misérables -elokuvaa varten. Omien sanojensa mukaan hän itki lyhyttä tukkaansa loputtomasti ja luuli vaipuvansa sen tähden syvään masennukseen. Toivotaan, että Hathaway saa moisesta uhrautuvaisuudesta vielä Oscarin.
Minä aloin kasvattaa lyhyttä tukkaani pidemmäksi noin vuosi sitten. Halusin vielä kerran nähdä, miltä näyttäisin pitkässä tukassa. Viime kerrasta kun on jo aikaa.
Nyt hiukseni ulottuvat olkapäille. En minä niistä tykkää, mutta en viitsi niitä heti pätkäistäkään, kun olen kerrankin päässyt näin pitkälle. Sitä paitsi tukan kasvattaminen on niin rasittavaa, että luulen tämän jäävän viimeiseksi kerrakseni.
Se huono puoli pitkissä hiuksissa on, että edes ystäväni eivät tunnista minua kun hiippailen kadulla tukka auki. Siksi kiedon ne useimmiten nutturalle, joka näyttää ja tuntuu melkein yhtä ihanalta kuin lyhyet hiukset. Mutta silti vain melkein.
*
Maria Veitola on toimittaja, joka toimi teinivuosinaan epäonnistuneisiin kotipermanentteihin erikoistuneena kampaajana.
