Odotin kasvatusguru Anna Wahlgrenin tyttären Felicia Feldtin kirjaa kärsimättömästi. Halusin päästä tirkistelemään. Ruotsissa paljastuskirja Näkymätön tytär on herättänyt suuren kohun. En arvannut, että kyse on koskettavasta kaunokirjallisesta teoksesta.

Feldt kuvaa lapsuuttaan raadollisesti, mutta jopa lyyrisin sanakääntein. Mikään ei ollut sitä miltä ulospäin näytti.

Odotusaikana minäkin tutustuin Anna Wahlgrenin kuuluisaan Lapsikirjaan. Se on kirjoitettu itsevarmalla, rennolla otteella, ja se antoi äidillistä lohtua kaikenlaisten pelkojen kanssa kamppailevalle raskaana olevalle naiselle. Jotkut suuttuivat kirjan väitteistä, kuten siitä, että koliikkia ei ole olemassakaan, on vain nälkäisiä vauvoja.

Mieleen jäi myös esimerkki, jonka Wahlgren kertoi yhden tyttärensä lapsuudesta. Tämä oli varastanut lelukaupasta barbien, ja äiti pani tytön maksamaan nuken kauppiaalle omista viikkorahoistaan. Sen jälkeen tytön oli heitettävä barbie roskakuiluun. Minusta se tuntui asialliselta toimintatavalta.

Wahlgren tosin  unohti mainita, että tämän kaiken lisäksi hän löi tytärtään niin, että nenästä purskahti verta.

Miksi uskoin kirjaan täysillä? Miksi en kertaakaan epäillyt, että tytär liioittelee, ja kuten Wahlgren on väittänyt, suorastaan valehtelee saadakseen itselleen huomiota ja rahaa?

"Felicia ratsastaa minun maineellani", on Wahlgren väittänyt Ruotsin lehdistössä.

Siksi, että Näkymätön tytär on kirjoitettu niin vilpittömän oloisesti, niin riipaisevasti ja yksityiskohtaisesti, että tuntuu mahdottomalta ajatus siitä, että tytär olisi keksinyt tuollaisia asioita.

Yhdeksän lapsen guruäiti oli alkoholisti, väkivaltainen, arvaamaton ja kylmä ihminen. Kieltämättä se, että joku pudotetaan jalustalta, herättää ihmisissä myös jonkinlaista tyydytystä. Siitäs sai, tekopyhä ämmä. Ja kyllä, Feldt myöntää myös sen, että vihaa äitiään silmittömästi. Kirjan on pakko olla myös osittain kosto, ei pelkkä mielen suursiivous. Kyllä minäkin koston päälle ymmärrän, mutta mietin, olisiko Feldtin kannattanut kuitenkin odottaa äidin kuolemaa ja julkaista kirjansa vasta sitten.

Ehkä hän ei pystynyt odottamaan. Pitkien terapiajaksojen ja lääkkeiden syömisen lisäksi hänen traumansa varmaan vaativat julkituloa. Mielestäni kirja on myös jonkinlainen viimeinen avunhuuto äidille. Näetkö minut nyt? Rakastatko minua viimeinkin nyt, kun tiedät, miten kärsin?

Ilmeisesti viesti on mennyt osittain perille, sillä Wahlgren myöntää julkisesti osan kirjan tapahtumista. Hän pahoittelee epäonnistumistaan kasvattajana. Toisaalta hän kertoo, miten on ollut vähällä kuolla tuskaan ja häpeään, jonka kirja on aiheuttanut.

Ehkä äidin ainoa selviytymiskeino on kieltää pahimmat muistot, olla muistamatta. Tai sitten hän ei todellakaan muista.

Miksi tytär valehtelisi? Tytär kertoo, miten monesti häntä kehotettiin tekemään äidin kanssa sovinto ja antamaan anteeksi. "Olen yrittänyt", hän kirjoittaa. "Mutta en pysty. Enkä oikeastaan edes halua. Minulla on oikeus vihaani."

Ehkä juuri viha on viimeinen, mitä hänellä on jäljellä, ja jonka avulla säilyttää omanarvontuntonsa? Hänen ylitseen on kävelty liian monta kertaa. Sitä paitsi on vaikea antaa anteeksi, jos ei pyydetä.

Sovinto ei aina ole mahdollinen, eikä puhuminen selvitä asioita. Kukaan meistä ei ole täydellinen äiti tai isä. Mutta ehkä se, että joku teeskentelee olevansa, herättää eniten raivoa. Sillä sitä minä ainakin tunsin niin, että en seuraavana yönä nukkunut juuri lainkaan. Äidin vastaisku, puolustuspuheenvuoro, joka on myös julkaistu Ruotsissa, ei kiinnosta. Jostain syystä olen valinnut puoleni.