Erehdyin kerran antamaan haastattelun viinialan julkaisuun. Lopputulos oli katastrofi. Artikkeli oli sensuroitu raskaalla kädellä ja muutettu sivistyneempään muotoon. Totuushan nimittäin on, että tietämykseni viineistä oli nolla.

Haastattelussa väitin, että viini keksittiin orgioita varten ja että ensimmäinen viinikokemukseni oli se, kun oksensin puoli pulloa ”nutikkaa” männyn kylkeen ennen lavatansseihin menoa. Ymmärrän hyvin tapahtuneen sensuurin ja sanomisieni parantelun.

Sittemmin suhtautumiseni viiniin on muuttunut kokonaan, joskaan vieläkään en ole mikään viinisnobi eikä minusta sellaista tulekaan, mutta elämäni varrelle mahtuu monta makoisaa muisteloa viinin tiimoilta.

Olin aikoinaan vieraana Ranskassa Toulousen kaupungissa ja paikallisessa elokuvayliopistossa, jonka rehtori oli armoitettu viinimies. Kun hän tilasi ruokaa ja viiniä ravintolassa, siinä käytiin puolen tunnin keskustelu tarjoilijan ja viinurin kanssa siitä, mitä mausteita ruoassa oli käytetty, missä öljyssä se oli tehty, mikä oli pippurin laatu ja miltä osalta kyseisiä tiluksia rypäle oli poimittu. Vuosikerrasta puhumista tuskin pitää edes mainita.

Olin lumoutunut ja loistavia makuelämyksiä antaneen aterian jälkeen kysyinkin häneltä, mitä viiniä ja mistä minun kannattaisi ostaa mukaan Suomeen. Hän neuvoi kaupan ja totesi, että Château Margaux -viini on maailman parasta.

Niinpä saapastelin puotiin buutseissani ja resuisessa nahkarotsissani ja sain jo ovella osakseni kopeita mulkaisuja, jotka muuttuivat oitis ylenmääräiseksi kumarteluksi, kun ilmoitin haluavani ostaa pullon Château Margaux’ta.

Kyyppari veti käteensä valkoiset hanskat, kumarteli kaksin kerroin ja pyysi minua seuraamaan pankkiholvia muistuttavaan huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä pieniä lokeroita. Pyhää kunnioitusta hehkuen kyyppari aukaisi niistä yhden. Laatikossa oli minusta täysin tavallisen viinipullon näköinen leka. Kysyin hintaa, ja siihen loppui tavallisuus. Hinta oli noin neljätuhatta silloista Suomen markkaa. Se oli siihen aikaan iso raha. Liian iso yhdestä putelista viiniä.

Totesin nolona köyhyyteni, mutta kyypparin suhtautuminen oli jo perusmuuttunut. Kohteliaasti hän ohjasi minut toiselle lokerikolle ja näytti pullon, joka ei ollut Margaux’n tilalta, mutta Médocin alueelta kuitenkin. Se maksoi vain neljäsataa markkaa, joten siihen rahani riittivät.

Molemminpuolisen kunnioituksen vallitessa teimme kaupat, ja minä vein pullon Suomeen. Vannotin silloiselle vaimolleni, että se juodaan sitten hyvän ruoan kanssa.

Niinhän siinä kuitenkin kävi, että vaimoni ja hänen ystävättärensä lutkuttivat punkun kitusiinsa joillakin öisillä jatkoilla ja suoraan pullon suusta. Minulle jäi tilkka pullon pohjalta. Hyvää oli.

Toisen kerran sain ansiotonta kunniaa viinin suhteen Berliinissä. Olin kaupungin parhaassa italialaisessa ravintolassa ja tietämättömyyttäni erehdyin tilaamaan jotakin huippuviiniä. Taas alkoi kumartelu, ja itse isäntä, joka poseerasi seinillä Muhammed Alin, Sean Conneryn ja muiden suuruuksien kanssa, tuli pöytäämme tervehtimään ja ylistämään viinimakuani.

Esitin vaatimatonta maailmanmiestä, ja myöhemmin kaverini kysyivätkin aina mielipidettäni, kun tilasimme viiniä.

En ole vieläkään paljastanut heille, että kaikki oli pelkkää moukantuuria. No nytpä tietävät, jos tämän lukevat. Skool.