Apu

Kari Väänänen: Tie



Kari Väänänen: Tie

"Missään ei näkynyt elämää, ei lintua, ei vihreää, ei edes yhtä kuihtuvaa ruohonkortta."
Teksti Apu-toimitus

Olimme perheen kanssa lomasaarella. Vuokrasimme eräänä päivänä auton ja lähdimme katselemaan saarta muualtakin kuin uima-altaalta.

Ajelimme avoautolla auringossa. Saari oli hurmaavan vehmas ja kaunis ja kukkia täynnä, se huokui ystävällisyyttä ja vieraanvaraa.

Iltapäivällä lähdimme suuntaamaan takaisin majapaikkaamme kohti, mutta eksyimme lukemattomien pikkuteiden labyrinttiin.

No, eipä hätää. Ei ole kiirettä mihinkään, ajellaan, kyllä me johonkin päädymme.

Kapea tie kohosi leppoisasti pitkin kaltevaa vuoren rinnettä. Vasemmalla näkyi kummituslinnaa muistuttava vuori, joka nauratti meitä kovin ja huumorin kukkia ympärillemme viskellen jatkoimme aurinkoista matkaamme tuulen humistessa leppeästi korvissa ja mielen ollessa kevyt ja vapaa kuin vain lomalla voi olla.

Viimein tie leikkasi vuorenharjanteen ja kääntyi mutkasta kohti toisen puolen laaksoa. Silloin henki salpautui, suolet kääntyivät nurin eikä mieli tahtonut hyväksyä sitä mitä näki.

Edessä aukeni kammottavin, hurjin ja mykistävin maisema, mitä olen kuunaan nähnyt.

Joskus aikojen alussa oli maahan revennyt, tai pikemminkin räjähtänyt, puolentoista kilometrin syvyinen rotko, jonka keskelle oli jähmettynyt kaksi kilometristä torahammasta, ikään kuin irvokkaiksi vartijoiksi tai kauhua herättäviksi toteemeiksi.

Tie kulki kallioon hakatulla kapealla hyllyllä rotkon yläpuolella noin kilometrin korkeudessa. Yläpuolellamme taas oli puoli kilometriä yhtä pystysuoraa kalliota ja me kirput siinä jossain välillä, pystysuoralla seinämällä. 

Veti hiljaiseksi pienen ihmisen. Varmaankin juuri täällä olivat Jumala ja Saatana aikojen alussa tehneet tilinsä selviksi taistelussa maailman herruudesta.

Rytinän päätteeksi oli Taivaan Herra sortanut Paholaisen sulana kiehuvan maan syövereihin ja paiskannut torahampaat päälle lukoksi ja Helvetin Herralle esteeksi enää koskaan nousta tulisesta luolastaan maan päälle ihmistä kiusaamaan.

Ihmiselle nuo torahampaat ja tuo kauhujen rotko olivat selvä viesti olla luulematta itsestään tai saavutuksistaan sen suurempia universumin ja ajan voimien edessä. 

Missään ei näkynyt elämää, ei lintua, ei vihreää, ei edes yhtä kuihtuvaa ruohonkortta. Oli vain synkkää kalliota, irvistäviä kuiluja, ja julmuutta huokuvia pystysuoria seinämiä ja nuo torahampaat ääneti tuijottamassa.

Ja kuitenkin tuo näky oli kammottavalla tavalla kaunis ja kiehtova ja veti katsetta puoleensa.

Jos nimittäin pystyi katsomaan sitä hetkeä pidempään hengen salpautumatta ja järjen lähtemättä. Armoa.

Hiljaisuuden vallitessa me matelimme kapeaa kielekettä pitkin, eikä lomalaisen kepeänä kuplivasta riemusta ollut jäljellä mitään.

Me yritimme vain selvitä hengissä ja järjissämme tästä hornan puutarhasta, tältä Helvetin ja Taivaan välillä sijaitsevalta hyllyltä.

Viimein saavuimme hiestä nihkeinä ja lievästi vapisten pieneen kylään. Tärisevin leuoin mutustelimme tapaksiamme ja lopulta minun oli pakko udella paikallisilta, että pääsisikö täältä pois mitään muuta tietä ja onneksi toinen reitti löytyi.

Mutta tuo tie ei mielistämme kadonnut, eikä katoa.

Missä se tie sitten on? Miten sinne löytää?

En oikein tiedä, mutta luulenpa, että sitä on turha etsiä kartoista. Sen löytää vain jos osaa ja uskaltaa eksyä.

Julkaistu: 27.2.2014