Apu

Kari Väänänen: Metrinen hauki


Kari Väänänen muistelee nuoruutensa haukipetoja ja muistuttaa, että "minkä pyydät, sen myös syöt".
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Joku oli saanut verkolla piilopadon alta valtavan hauen. Siinä tuo nyt lötkötti Hiacen takaluukussa kylki kiiltäen. Kauniit olivat tuon vedeneläjän värit ja oli se julmetun kokoinen. Ympärillä pyöri sakeanaan ukkoa ja jokaisella oli mielipiteensä, tai ainakin tarina vielä isommasta.

Sivakan Kari toimi mittamiehenä, sillä on siihen oikein virallinen valtuutus. Siinä mittailtiin ja ähistiin ja tarkkana oltiin. Viralliseksi pituudeksi saatiin lopulta 133,5 cm ja painoksi oli Koivu-Pekan marketissa punnittu 16,3 kg, niin että nyt olivat tärkeät mitat viralliseksi julistetut ja valmiit lähetettäväksi valtakunnalliseen rekisteriin.

Vaikka tuo veden peto oli iso, vallan hirmuinen, niin mieleen tunki, että minkähän kokoinen se Väinämöisen hauki mahtoi oikein ollakaan, kun sen leukaluusta oli kanteleen pohjaksi. Nimittäin tämän hauen leuoista ei olisi saanut kuin pienen taskukanteleen. Väinämöisen hauen on täytynyt olla monta metriä pitkä, jos siitä tavallisen kanteleen on pystynyt virittelemään. Jos kysymyksessä on iso konserttikannel, on pituuden täytynyt lähennellä viittätoista metriä. Siinä sitä on pedolle mittaa.

Onhan järvissämme aikoinaan asustellut jättiläismäisiä monneja, joiden sanotaan vieneen rannoilta vasikoita ja jopa pieniä lapsia vetiseen hautaansa. Siitäkö on tullut näkki, jolla lapsia peloteltiin aikanaan, etteivät nämä menisi järvelle hukkumaan. Ja simpukan kuoret olivat näkin kenkiä. Tietenkin.

60-luvulla jättihaukia riitti

Kuusikymmentäluvulla Lapin pölyisten teiden viertä vaelsi lapsia, jotka raahasivat puolitoistametrisiä haukipetoja selässään. Elikon pyrstö viilsi maata. Kun ohi ajoi saksalainen turistiauto tai peräti bussi, oli ansa lauennut. Jättiläishauesta käytiin kiivasta kauppaa ja Lapin poika valitti, että ei myy, kun kotona pikkusisko hunger ja äiti hunger ja alles hunger. Ja hinta nousi.

Lopulta turistiauto huristi tiehensä ja poika laski vihellellen rahojaan. Hauki oli myyty ja kalliilla, kun kotona alles hunger. Sitten tyytyväinen kauppamies hyppäsi pusikkoon ja raahasi kohta tielle toisen puolitoistametrisen haukipedon, otti köyhän ja kärsivän ilmeen kasvoilleen ja alkoi talsia tietä pitkin. Ja kohtahan kuuluikin seuraavan germaanin auton hurina. Kotona alles hunger…

Jos pyydät niin syöt, opetti ukkokin aikoinaan

Lapista sai, ja saa edelleen, julmetun kokoisia haukia. Isäukko tiesi mistä lomperosta niitä petoja nousisi ja ne me kierrettiin kaukaa. Lapin ihminen ei haukea syö, vaikka aikanaan kuivattu kapahauki on ollut Lapin tärkeä vientituote, Euroopan herkku. Vieläkin saa haukiateriasta Pariisin ravintoloissa pulittaa varsin suolaisen hinnan.

Keväinen kylmän veden hauki, semmoinen pienehkö, on aivan oivan makuinen. Kesäinen retku, varsinkin metrinen, alkaa olla jo kuin lahoa puuta jyrsisi. Mutta saa siitä syötävää, kun laittaa kilon voita ja litran kermaa. Ja päälle vielä sitruunaa. Mikäpä sapuska ei näillä konstein maistuisi.

Tämä hauki menisi kuulemma täytettäväksi. Haukis-Heikiltä riisuttaisiin nahka ja se nostettaisiin seinälle voitonmerkiksi. Lihat syötäisiin. Tässä noudatettiin vanhaa sääntöä: minkä pyydät, sen myös syöt. Ei mitään ”pyydä ja päästä” -rääkkäämistä, vaan rehti ja jalo pyytämisen perintö. Jos pyydät niin syöt, opetti ukkokin minulle jo poikasena.

Muuten tiedoksi: hauki on kala.

Julkaistu: 15.5.2019