Apu

Kari Väänänen – Luikurimies Lapista


Kari Väänänen on 65-vuotias. Kun eläke juoksee, voi ahertaa sen verran kuin mieli tekee ja kintut kestää. Komisario Palmuksi heittäytyneen Vänän päässä pörrää kuin Havukka-ahon ajattelijalla: unelmat ovat komeita ja arkikin mallillaan.
Kuvat Milka Alanen

Kari Väänänen toteaa, että elämä on yhtä pyttipannua – ja korjaa oitis tarkoittaneensa kyllä palapeliä. Nälkä on kova, ja mielessä pyörii ravintola Sea Horsen klassikkojen menu. Jotensakin ulkomuistista, sillä Sikalan lempinimeä kantava kapakka liittyy likeisesti opiskeluvuosiin.

Vänän silmät tuikkivat.

– Lähdettiin kavereiden kanssa iltapäivän alussa pitkälle lounaalle, johon kuului hyvä ruoka ja hyvempi juoma, ja siitä ilta sitten jatkui ja päätyi minne päätyi. Se oli syvällistä aikaa. Puhuimme oikeasti, kuten kiihkeämieliset nuoret taiteilijat puhuvat. Väittelimme teatterista ja taiteesta, elimme yhden sortin boheemielämää. Se oli mieltä kuohuttavaa ja antoisaa, ja suhteet olivat aika vapaita, hän hörähtää. Kaikilla oli järjettömän hauskaa, ja aamulla tuntui aivan yhtä syvälliseltä. Silloin kesti vielä alkoholia, tahti oli suurin piirtein kolmet kännit viikossa. Enää ei käy, Väänänen sanoo.

Onko alkoholi kaveri vai vihollinen?

– Ei se vihollinen ole, muttei se ole hyvä kaverikaan enää, enempi etäinen kylänmies, joka käy joskus moikkaamassa. Jotenkin on mennyt lysti siitä hommasta.

Nostalgian aalto saattaa yhä iskeä Vänään Elitessä, kun näkee Tauno Palon ja Matti Pellonpään nurkkapöydän, jossa ennen istuskeltiin. Sekin loppui, kun Peltsi Pellonpää kuoli. Toisinaan Peltsi käy tervehtimässä Vänää unissa.

Noihin aikoihin muokkautui myös maailmankuva. Tarkoitus oli puolustaa pientä ihmistä, monella meno heitti taistolaisuuden puolelle.

– Maailmankuva on heilahdellut nuoruudesta lähtien, pari kertaa suuntaan jos toiseenkin. Oli kasvukipuja, kasvamisen vimmaa, oli ymmärtämisen tarvetta ja väärin­ymmärtämisen tarvetta.

Väänäsen, 65, mukaan ”nuorena tietää kaikesta kaiken, muttei ymmärrä vielä mitään”.

– Välillä tulee semmoinen olo, että nyt on helvetin mukavaa, kun alkaa hahmottaa kokonaisuuksia ja pohtii monenmoisia, mikä saa toisinaan raivoamaan kuin piru pirtissä.

Koko kuluvan vuoden Kari Väänänen on rampannut Helsingin ja Utsjoen väliä. Kolme päivää Palmun katveessa Helsingin kaupunginteatterin näyttämöllä, kolme- neljä päivää tunturin tuiskuissa Kaamos-televisiosarjan kuvauksissa. Sama meno jatkuu toukokuulle.

– Tämä on ollut yhtä reissua. Alkaa pikkuhiljaa rassata, vaikka molemmat työt ovat mieluisia, Vänä turisee keskipäivän aikaan, kun takana on edellisen illan näytös ja uusi odottaa illansuussa.

Näyttämöllä hän ei ole ollut kymmeneen vuoteen, mutta nimirooli Mika Waltarin tekstiin pohjaavassa Kaasua, komisario Palmu! -näytelmässä solahti mallilleen kuin polkupyörällä ajo.

Suurkaupungin elo hurmasi aikanaan parikymmentä vuotta Helsingissä opiskelleen, näytelleen ja opettaneen Väänäsen ensimmäisen viikon ajaksi Palmun harjoitusten alettua viime elokuussa.

– Aikaa kului baareissa ja pyöriessä, tarjontaa on paljon. Sittenpä olen pysynyt teatterin vierailijapöksässä ja Pitkänsillan sillä puolen. Ei jaksa. Olen hirvittävän laiska ihminen, vapaa-ajalla en tee mitään muuta kuin makaan ja haisen. Päässä saattaa jotain ehkä pörrätä.

Tässä kohdin Vänä manaa samaa asiaa kuin moneen kertaan tämän lupsakkaan lounaan aikana: vanhenemisessa ei olisi mitään vikaa, jolleivät kintut olisi niin kehnot ja kiukuttelevaiset.

Kaksi vuotta sitten Väänäseltä löytyi magneettikuvauksessa selkäydinahtauma kahdesta nikamasta. Ne operoitiin ja leikkaus sujui hyvin.

– Olin ihmetellyt mikä jalkoja vaivaa, kun en kohta osaa kävellä. Hermot olivat olleet vuosikausia puristuksissa, paranemisaika on pitkä: hermo tokenee millin kuukaudessa, pitkät millit on vielä edessä! Kävelen paremmin kuin ennen leikkausta, mutta jotkin päivät ovat tukalia.

Vänä käy uimassa, venyttelee lihaksia rennoiksi ja tuumaa, että jokaiselle tulee iän mukana oma vaivansa. Siitä ei auta kiukutella, eikä se marisemalla parane. Mutta nuoruudesta hän ei kaipaa mitään muuta kuin terveitä jalkoja, joilla hyppiä ja juosta.

Rankka lapsuus

Ainakin 25 muuttoa, eri paikkakuntia ja kaupunkeja Suomessa, lisäksi pitkät pysähtymiset Berliinissä, New Yorkissa ynnä ­Brasiliassa – Kari Väänäsen elo on ollut lähtöjä ja irtiottoja täynnä. Kaikkialla kotonaan, mutta aina Lapista kotoisin.

Kari oli viiden vanha, kun hänen vanhempansa erosivat. Perhe hajosi kahtia, Kari lähti isän matkaan, kolme vuotta nuorempi veli jäi äidille. Isä kiersi kaupparatsuna eri puolella Suomea, poika asui osin isovanhempien luona Kemijärvellä ja vaihtoi koulua toistuvasti.

– Olin ujo ja pelokas lapsi. Jouduin koulukiusatuksi, mulla oli kauhean paha olla, pakenin yksinäisyyttä ja niin tulin itse koulukiusaajaksi vuodeksi. Kävin henkisesti ja fyysisesti heikompien kimppuun omassa pahassa olossani. On aika rankkaa muuttaa aina uuteen kouluyhteisöön, mutta Arto Mellerin sanoin: mikä ei tapa, se vahvistaa. Lapsuudesta vielä sen verran, että välit veljeen ovat erittäin hyvät. Kaikki on vuosien aikana hyväksytty. Olen antanut isälle ja äidille anteeksi, ymmärtänyt, Vänä sanoo.

Lapsuudenkokemuksiaan Väänänen kirjoitti Taivaan tulet -televisiosarjaansa, siellä ne voi hyvin purkaa. Mutta omilla kurjuuksilla onanoiminen on hänestä vastenmielistä. Sillä jotkin teatterikorkeakoulun oppilaat yrittivät professori Väänäsen mielestä sumuttaa ihan laiskuuttaan.

– Paskat. Kaikilla on enemmän tai vähemmän rankka lapsuus, ei sillä voi ratsastaa. Sitten on tietysti äärikokemuksia.

Hän ryhtyy muistelemaan 30 vuoden takaista uutista pojasta, joka ampui isänsä tuoliin ja soitti sitten itse poliisille. Isä oli ollut täysi piru, hakannut äidin ja lapset ja riehunut vuositolkulla, koko kylä tiesi sen.

Tuli pojan murtumapiste: ei jaksanut enää, ampui humalaista äijää suoraan sydämeen. Tuomio oli viisi vuotta. Vänä herahtaa itkemään ja sanoo, että ratkaisu oli äärimmäisen uljasta ja hienoa, ja äärimmäisen väärin se lapsen kamala kärsimys.

– Vanhemmiten minusta on tullut ihan lapsi- ja eläinhullu. Kohtasin tuossa ulkona pienen koiran, piti heti mennä sen lähelle lepertelemään, kun se siinä kinoksessa hyppi. Hurmaannun lapsista ja eläimistä.

– Tämä aika on sekopäinen. Jos rupeat kaupassa irvistelemään ja pelleilemään jollekin lapselle, mikä on minusta hauskaa – niin heti tulee sellaisia myrkyllisiä pedofiilikatseita, että mikä pedofiiliäijä sinä olet? Se on äärimmäisen surullista.

Työrintamalla hommia riittää

Lapsihullu Väänänen ei vielä ole isoisä. Liitosta Sanna Fransmanin kanssa syntynyt esikoispoika Konsta on 35-vuotias. Isän mukaan hän on lahjakas kaveri piirtämään, kertomaan tarinoita, näyttelemään ja ohjaamaan. Hän tekee nykyään pelihommia ja asuu Mallorcalla.

Sanna Roineen ja Väänäsen kaksostytöt Hilda ja Wilhelmiina ovat kaksivitosia, isä toteaa että viittä vaille naimisissa ja hyvä meininki. Terhi Väänänen ja Karin kuopuspoika Oula eivät halua lukea kuulumisistaan lehdistä, mutta sen verran isä ylpeilee, että 14-vuotias on jo isäänsä pidempi!

Kinttukrempoista viis, sillä Vänä sanoo, ettei hän vielä ole vanha.

Sen tietää siitä, että huumori käy entistä tärkeämmäksi, eritoten oman koomisuuden havainnoiminen. Että suunnitelmia ja unelmia on vielä rutosti ja että osaa olla vatvomatta menneitä ja pelkäämättä tulevaa. Asiat alkavat asettua mittasuhteisiinsa, uteliaisuus ja tiedonhalu ovat entisellään, halu kommentoida kaikkea on vähän asettunut. Petturiystäville ei ehkä pysty antamaan kupruja ja ohareita anteeksi, ne ihmiset pitää vain eliminoida elämästä.

Yhtä asiaa Vänä ei aio koskaan unohtaa: sitä miten hänelle hänen tietämättään syötettiin hormoneja ravintolisinä erään kovaa fyysistä kuntoa vaatineen produktion aikana. Verbaalisti ärhäkästä näyttelijästä tuli aggressiivinen ovien potkija, joka haastoi riitaa kaikkien kanssa nyrkit pystyssä. Onneksi ei tapahtunut pahempaa.

Unelmia on tukuittain. Pääsisi vielä oman elokuvan tekoon, vaikka hän ymmärtääkin, että ikäukkojen on vaikea saada rahoitusta. Miksei edessä voisi olla pätkä kansainvälistä uraakin, vaikka rooli Steven Spielbergin Vakoojat sillalla -elokuvassa kariutui loppusuoralla.

Työrintamalla on sopivaa aktiviteettia. Matematiikkaa ja fysiikkaa voisi opiskella, portugalin kielen verestää vielä paremmaksi.

Muistelmat täynnä luikuria ja totta seitsemältä vuosikymmeneltä Lapin-lisineen odottavat syntymistään, mieluiten rahtilaivan kyydissä maailman ympäri putkutellen. Tätä hän on huomannut harjoitelleensa Avun kolumneja kirjoittaessaan, siitä hommasta hän on nauttinut kovasti. Ulkomaillakin voisi asua osan vuotta, nyt kun talo Kemijärven rannalla alkaa olla maksettu ja oikea eläke juoksee.

Lapin viisaalta vedättäjältä on vielä kysyttävä: mitä onni on?

– Onni on, kun koko perhe nauraa yhdessä. Ne pienet hetket, jotka kannattaa ottaa vastaan ja huomata, ne, joita myöhemmin muistellaan. Nyt alkaa taas itkettää. Voipi olla, että olen ollut liikaa erossa perheestä, Vänä sanoo ja pyyhkii tunnekuohun isoon kangasnenäliinaansa.

Julkaistu: 5.3.2019