Vilahtipa ohi lasten oikeuksien päivä. Huomasin päivän olemassaolon vasta illalla, joten enempi juhlimatta se jäi. Ei ole tullut mieleen, että kyseistä päivää voisi juhlia kuin äitienpäivääkin.
Isänpäivä on minusta hiukan turha, taitaa olla amerikkalainen keksintö koko päivä. Se tilalla voisi olla vaikka oma, suomalaisen perheen päivä.
Mutta lasten oikeuksistahan minun piti. Aina välillä nousee julkisuuteen ajatus siitä, että lapsen pitäisi mennä kouluun jo kuusivuotiaana, mieluimmin nelivuotiaina, kun kerran Ranskassa ja Japanissakin mennään.
Toistakymmentä vuotta sitten käsiini ajautui opetusministeriön salainen paperi, jossa uumoiltiin lasten kouluiän alentamista vuodella. Perusteluina oli Suomen kilpailukyvyn parantaminen EU:ssa.
Joillakin ei tunnu olevan mitään muuta mielessä kuin kilpailukyky ja sen repiminen ihmisten selkänahasta läpi koko ihmisen elämän. Viimeksi ajatuksen nosti julkisuuteen EK pari vuotta sitten.
Perustelu oli, että lasten luppoaika pitää ottaa tuottavaan käyttöön. Luppoaika!? Mikä on lapsen kehitykselle tärkeämpää aikaa kuin leikki-ikä?
Leikkiessään lapsi oppii havainnoimaan itsenäisesti tunteitaan, tekojaan ja niiden seurauksia ja ymmärtämään niiden vaikutuksia ympäristöönsä. Näin hän oppii sosiaalisuutta ja luovuutta.
Leikkiessään lapsi luo koko ajan leikin dramaturgiaa ja oppii näin luovaa ongelmanratkaisua, josta on hänelle hyötyä läpi koko elämän. Hän mittaa omia voimiaan ja oppii luottamaan omaan selviämiseensä ilman aikuisten apua, valvontaa, neuvomista ja rajoituksia. Hän oppii itse omat rajansa. Hänen sosiaalinen, emotionaalinen ja rationaalinen ymmärryksensä kasvavat tasapainossa keskenään.
Uskon, että suomalaisen koulujärjestelmän menestyksen salaisuus on juuri siinä, että lapsi menee kouluun vasta seitsemänvuotiaana. Silloin hänen rationaalinen ymmärryksensä on tarpeeksi kehittynyt ottaakseen vastaan rationaalista oppia.
Jos lapsi laitetaan kouluun kuusivuotiaana, hän joutuu pahimmassa tapauksessa luovasta maailmasta suorittavaan maailmaan jo neljä- ja puolivuotiaana, riippuen syntymäkuukaudesta, sillä esikoulu voi hänellä alkaa puolitoista vuotta ennen kouluun siirtymistä.
Lapsen valmius ottaa vastaan oppia ei ole vielä silloin rationaalisella tasolla valmis. Vaikka hän omaksuukin ympäristöstään kaiken, hän ei pysty järjestämään sitä luovaan tai rationaaliseen muotoon, ja oppi on kannettua vettä. Lapsi ei opi oppimaan. (Tästä on tietenkin poikkeuksia.)
Suorittavassa maailmassa onnistuminen palkitaan ja epäonnistuminen tuomitaan. Näin lapsi oppii varomaan epäonnistumisia, siirtyy palkintoa hamuavaan ajatteluun ja menettää uskalluksensa ja luovuutensa.
Maailman itsenäisen hahmottamisen sijaan hän alkaa ottaa selvää, mitä hänen halutaan tekevän ja halutaan ajattelevan, ja hänestä kasvaa epäitsenäinen aikuinen, joka ei osaa ratkaista elämän tielleen heittämiä ongelmia.
Jos luovuus ja uskallus katoavat kansamme ihmisistä, on kansakunta kyvytön selviämään tulevaisuutensa haasteista ja tuomittu ajan saatossa kadottamaan kulttuurisen identiteettinsä ja henkisen itsenäisyytensä.
Kirjoitan tämän kirvelevän tietoisena siitä, että maailmassa on lapsia, jotka eivät pääse kouluun ollenkaan.
Silti. Annetaan lastemme leikkiä. Siitä hän oppii. Oppii elämän. Lapsia ei saa uhrata tuottavuuden epäjumalalle.
