Apu

Kari Väänänen: Kun yleisö ja näyttelijät hengittävät samaan tahtiin, se on teatteritaiteen juhlaa

Kari Väänänen: Kun yleisö ja näyttelijät hengittävät samaan tahtiin, se on teatteritaiteen juhlaa

Sellaisen esityksen jälkeen olo on kuin olisi käynyt virkistävässä suihkussa ja virtaa piisaa niin, että uni ei tahdo tulla silmään ja maailma laulaa kanssasi.
Teksti Kari Väänänen
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto
Mainos

Näyttelijän työ on yhtä kuin harjoitteleminen. Näyttelijäntaide taas toteutuu hetkittäin, kun teos on valmiiksi harjoitettu ja ollaan esityksissä. Silloin saattavat korkeammat voimat puuttua peliin ja esitys on kuin virta, jossa lasketellaan vaivattomasti ja nauttien, ihmetellen, että kuka tätä paattia oikein vie. Yleisö ja esittäjät hengittävät samaan tahtiin ja osallistuvat samaan tarinaan kokijoina. Se on teatteritaiteen juhlaa. Sellaisen esityksen jälkeen olo on kuin olisi käynyt virkistävässä suihkussa ja virtaa piisaa niin, että uni ei tahdo tulla silmään ja maailma laulaa kanssasi.

Näyttelijän työ on vienyt maailmalle

Elokuvissa näyttelijä saa kokea monenmoista. Kiitän ammattiani suuresti siitä, että olen saanut kiertää maailmaa ja kokea jos vaikka mitä merkillisyyksiä. Olen uinut alligaattorien keskellä Amazonissa ja melkein joutunut tällaisen pedon kitaan kun kuvasimme yökohtausta Amazonilla Manausta vastapäätä. Minä meloin kevyellä intiaanikanootilla tarkoituksena ampua ruoakseni alligaattori. Tuo viisimetrinen peto oli sidottu takaraajoistaan pitkään lautaan, mutta hentoinen yön tuuli työnsikin minut vajaan metrin päähän elukasta, joka hermostui. Valtavat leuat paukkuivat yhteen ja minä yritin olla rauhallinen eli ”cool”, ja sain kuin sainkin ”ammuttua” pedon paukkupatruunalla ja kuva saatiin purkkiin. Vasta sitten saatoin täristä kuin horkassa.

Vietimme öitä intiaanikylässä ja asuimme pari viikkoa maailman kauneimmassa paikassa, vanhan tulivuoren kraatterissa timantinkaivajien kanssa. Laittomalla kultakaivoksella pidimme ampumakilpailut cashaçasta ja eetteristä sekaisin olevien kullankaivajien kanssa. Garimpeirot olivat niin sekaisin ja uhkaavia, että pakko oli osallistua kisaan. Lensimme rannattoman viidakon yllä pienillä koneilla, joiden pilotit olivat itseoppineita sekä lentämisessä että huollossa ja saattoivat nukahtaa kesken lennon. Silloin täytyi jonkun meistä lentää konetta, ja ”kun on pakko, niin uroskin poikii” sanoo vanha kansa.

Välillä alasti, pää alaspäin ja peruukki tulessa

Teatterissa olen joutunut sivelemään alastoman kroppani kylmällä savella, johon oli sitkon lisäämiseksi sotkettu sekaan piimää, joka alkoi käydä, kun sitä lämmitettiin. Voitte kuvitella sitä löyhkää, vai voitteko? Minä sivelin itseni joka ilta kahden kesän ajan tuolla mönjällä kylmän linnakkeen vintillä, yökkien ja kylmästä täristen. Siinä sitä oli glooriaa.

Olen joutunut olemaan alasti näyttämöllä koko illan, roikkumaan pää alaspäin melkein vartin, minulta on isketty hampaat poikki miekalla, tukkani on kynitty kynsisaksilla hirveän näköiseksi, olen joutunut uimaan nolla-asteisessa vedessä esittäen, että hauskaa on ja onpa lämmin kesä ja että huh huh tätä hellettä! Olen hypännyt liikkuvasta junasta ja pysähtynyt naamamerkkiin metrin päässä linssistä. Kamera käy! Hyppää! Minua on lyöty pullolla päähän niin että maailma keinahti oikein kunnolla, sisilialaiset mafiosot ovat kuulustelleet minua veitset esillä Catanian kalatorilla kuvatessamme, olen ryöminyt kesäteatterin näyttämön alla mudassa ja sepelissä ja kerran on peruukkini leimahtanut tuleen juuri kun olen selittämässä yleisölle, että tilanne on hallinnassa, ei syytä paniikkiin. Krampannut selkäni on kulissien takana naksautettu paikalleen ja ei kuin takaisin tatamille.

Että siinä sitä loistoa ja juhlaa. Mutta onpas ollut hauskaakin. Kiitos ja kumarrus!

Apu 20/2018

Julkaistu: 16.5.2018