Apu

Kari Väänänen: Joulun taikaako



Kari Väänänen: Joulun taikaako

"Lapsen ihmettelevä katse oli jäänyt jonnekin matkan varrelle, eikä Eräs millään pystynyt muistamaan, mille väliasemalle oli sen hukannut."
Teksti Apu-toimitus

Elettiin kuusikymmenluvun taitetta, ja Eräs oli vielä kovin pieni. Mummi ja ukki olivat aattoiltana patistaneet ajoissa nukkumaan, sillä aamulla aikaisin lähdettäisiin joulukirkkoon.

Eräs vastusteli hieman, mutta kömpi sitten sänkyyn halaten lujasti joululahjaksi saamansa traktoria, jossa oli ratista käännettävät etupyörät. Se oli ameriikanmallia se traktori, semmoista jonka näki Aku Ankassa, kun Aku ja pojat kävivät Mummo Ankan luona kylässä.

Jo yhdessä illassa se oli kerinnyt muodostua kovin rakkaaksi, ja sillä oli ajettu monet peltoreissut. Traktori vieressään Eräs nukahti aaton yöhön.

Aamulla oli todellakin aikainen herätys, ja haukotellen Eräs istui Mossen takapenkillä ja kaipasi traktoriaan, sillä eihän moista kirkkoon voinut ottaa, totesivat mummi ja ukki.

Kirkko oli täynnä ihmisiä, niin kuin silloin oli tapana. Jos ei jouluna näkynyt kirkossa, se kyllä huomattiin, ja saattoi joutua huonoihin kirjoihin rovastin silmissä, ja rovasti oli ankara mies ja tuomitsi.

Eräs istui mummin ja ukin kanssa melkein kirkon perällä, ja hänen silmänsä ihmettelivät. Tämä oli hänen ensimmäinen joulukirkkonsa, eikä hän ollut konsaan nähnyt näin paljon valoja, ei edes joulukuusessa. Tietenkin Haaparannassa oli paljon valoja, mutta sehän olikin Ruotsissa.

Mutta että sisällä huoneessa kaikki tämä loisto. Kirkon katto nousi kaarina korkeuksiin ja kaaren huipussa oli kultainen kupoli, varmaan portti taivaaseen.

Hieman häntä pelotti seinällä oleva suuri kuva, jossa mies roikkui käsistään paksussa lankussa, mutta pyhäkoulusta hän tiesi, että se oli Jeesus, joka sovitti siinä meidän syntejämme. Jeesus ei ollut iloinen.

Mutta Erään ihmetys oli suuri ja valot niin kirkkaat ja urkujen humina ja kaikki. Hänen silmänsä loistivat ihmetystä.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin Eräs istui taas samaisessa kirkossa kuuntelemassa kauneimpia joululauluja.

Vuodet olivat valuneet ohi nopeasti, eikä käteen tuntunut jääneen eletystä elämästä oikein mitään.

Kaikki ihmeet oli jo nähty ja koettu, ja maailma oli tuttu, liian tuttu.

Lapsen ihmettelevä katse oli jäänyt jonnekin matkan varrelle, eikä Eräs millään pystynyt muistamaan, mille väliasemalle oli sen hukannut.

Karut totuudet niin Joulupukista kuin seinällä kärsivästä miehestäkin olivat paljastuneet elämän koulussa ja jonkinlainen turta ja ihmettelemätön olotila hallitsi hänen elämäänsä. Keijuja ja menninkäisiä ei enää ollut.

Puolihuolimattomasti Eräs kuunteli laulajaa. Äkkiä hän havahtui. Hänhän istui melkein samassa paikassa kuin silloin lapsena. Ja valotkin olivat samat ja kirkon korkeat kaaret.

Kultainen kupoli loisti katossa, täsmälleen samassa paikassa. Hetken Eräs ihmetteli niin kuin silloin lapsena.

Hän näki kaiken kirkkaana ja uutena ja salaperäisenä, niin kuin silloin joulupäivänä, yli viisikymmentä vuotta sitten.

Hän näki ihmiset ja säteilevät valot. Hän muisti elävästi lapsuuden tunnelman, ja se teki hänet iloiseksi.

Hänhän oli vielä elossa, hän pystyi vielä ihmettelemään ja näkemään kaiken kuin silloin lapsena.

Jostain syvältä pakottautui ulos helpottunut nyyhkäys, nousi korkeuksiin ja leijui räppänästä taivaalle.

Kun Eräs astui ulos kirkosta, oli tuisku lakannut ja tähdet loistivat taivaalla.

Hän naurahti pienesti niin kuin elossa olevilla kuolevaisilla on silloin tällöin tapana ja toivotti mielessään kaikille oikein hyvää joulua.

Julkaistu: 17.12.2014