Apu

Kari Väänänen: Äidille



Kari Väänänen: Äidille

"Oli unohtumaton näky, kun hän ensimmäisessä ensi-iltajuhlassani purjehti tulipunaisessa iltapuvussaan läpi ravintolasalin tanssahdellen ja lallatellen ja hurmasi kaikki. "
Teksti Apu-toimitus

Oli äitienpäivä, ja lähetin terveiset äidille, sinne jonnekin, sillä hän nukkui pois sairauden väsyttämänä jo vuosia sitten. Siskoni Riitta soitti ja sanoi, että vie keväisen kukan ja laittaa hautaa kuntoon muutenkin, sillä kivi oli päässyt kallistumaan roudan nostamana.

Kiven kannoin aikanaan tunturista, isäni kuljetti sen autossaan Ouluun, ja veljeni ja siskoni veivät veistämölle. Kauniin muodon oli antanut Luoja itse, joten sitä ei saanut muokata. Vain nimi ja enkeli kylkeen, ja nyt se koristaa Annelin hautaa.

Anneli jaksoi aina nostaa ilon pintaan, olivat säryt tai vaivat mitkä tahansa. Karjalainen verenperintö. Noihin suruihin ja kipuihin olisi ilottomampi sortunut matkan varrella, mutta ei minun äitini. Sitä hän välillä suri, että sairauksien takia jalat eivät enää toimineet, sillä hän rakasti tanssimista ja jaksoi nuorempana humpata ja valssata läpi yön, sarastavaan aamuun.

Äiti asui Oulussa, mutta rakasti Helsinkiä ja sen kirkkaita valoja ja Stockmannia. Hän olisi kuulunut suuriin tanssisaleihin kristallikruunujen alle, pyörimään valssia nuoren upseerin vahvoilla käsivarsilla.

Kiihkosta punoittaen olisi hän tsaarin hovissa liitänyt parketilla helmat kaarella, hurmaten kaikki kauneudellaan ja viehätysvoimallaan, naurullaan, nokkeluudellaan sekä  laulullaan. Ja kuun valossa olisi vaihdettu salaisia suudelmia.

Hän rakasti operettia ja suuria diivoja. Pienenä tyttönä hän oli näytellyt Viipurin teatterissa ja kaipasi teatteria ja lavaa koko elämänsä. Tuolloin se ei kuitenkaan nuorelle tytölle ollut sallittua. Kodin käsky oli ankara ja tinkimätön: oli mentävä oikeisiin töihin, oltava kunnon ihminen eikä mikään maineeltaan arveluttava näyttelijätär.

Minun työni kautta hän sai ainakin osan unelmastaan täyttymään. Oli unohtumaton näky, kun hän ensimmäisessä ensi-iltajuhlassani purjehti tulipunaisessa iltapuvussaan läpi ravintolasalin tanssahdellen ja lallatellen ja hurmasi kaikki. Pienellä työläisakan palkallaan ja sairaseläkkeellään hän kasvatti ja koulutti siskoni ja veljeni, heitti pari ukkoa ulos huushollista ryyppäämisen takia ja oli muutenkin kipakka tapaus.

Surut ja kivut kuitattiin naurulla. Kunpa minäkin oppisin.

Äiti totesi kerran, että se on hänelle ihan sama, onko lama vai ei, sillä hänellä, yksinhuoltajatyöläisakalla, oli aina lama. Onnenpipanoita, noita harvakseltaan ihmisen polulle ripoteltuja helmiä hän oli taitava poimimaan.

Hän nautti auringosta omalla ”Kanariallaan”, asuntonsa parvekkeella pidellen alumiinifolion palasta kasvojen alla takaamassa, että rusketuksesta tulisi tasainen.  Hän oli onnellinen, että hän oli saanut kaupungin vuokrakaksion ja että hänellä oli hyviä ystäviä, jotka kävivät häntä tervehtimässä ja juttelemassa mukavia. Hän ei tarvinnut paljon ollakseen onnellinen.

Viimeiset vuodet hän eleli rakkaiden kissojensa kanssa ja kävi kaksi kertaa viikossa dialyysihoidossa hurmaten tapansa mukaan koko osaston. Hänen ilonsa oli tarttuvaa. Junamatkoilla hän sai aina uusia ystäviä, sillä häneen oli helppo tutustua, ja hänen hautajaisissaan olikin suuri määrä ystäviä ympäri Suomea sekä komppanian verran hoitolapsia. Ja me itkimme ja nauroimme hänen muistoaan.

Harvassa olivat Annelin vihamiehet. Me muistamme hänen naurunsa ja ilonsa. Sellainen oli Anneli, meidän äiti. Vähästä onnellinen ihminen.

Hyvää mennyttä äitienpäivää Äiti. Toivoo poikasi Kari.

Julkaistu: 22.5.2014