Eeva

Rakkaudeton lapsuus kulkee aina mukana – Kari Karjalainen: ”En ole uskaltanut sitoutua, koska olen pelännyt hylkäämistä”

Rakkaudeton lapsuus kulkee aina mukana – Kari Karjalainen: ”En ole uskaltanut sitoutua, koska olen pelännyt hylkäämistä”
Entinen kaupunginjohtaja Kari Karjalainen sanoo kärsineensä koko ikänsä huonosta itsetunnosta. Ankara lapsuus jätti jäljen, jota hän on yrittänyt paikata kiivastahtisella suorittamisella. Kun ura yllättäen päättyi, mies ajautui monen vuoden masennukseen.
Julkaistu: 11.7.2021
Vuode on siististi sijattu. Kari Karjalainen, 65, osoittaa makuuhuoneeseensa ja toteaa tyynesti:
”Makasin tuossa sängyssä kaksi vuotta. Tuijotin seinää ja itkin usein. Mietin, miksi elämäni oli sellaista.”
Päällisin puolin miehen elämä näyttäytyi aivan tavalliselta ja urapolku kulki mutkattomasti. Rovaniemellä syntynyt hallintotieteiden maisteri on työskennellyt niin Parkanon kuin Raahenkin kaupunginjohtajana.
”Tuijotin seinää ja itkin usein. Mietin, miksi elämäni oli sellaista.”
Kari Karjalainen
Viimeisin pesti kesti kymmenen vuotta ja päättyi nelisen vuotta sitten. Tuolloin Kari Karjalainen siirtyi osatyökyvyttömyyseläkkeelle. Hän jatkaa erityisasiantuntijana Raahen kaupunginhallituksen alaisuudessa.
”Olin Raahesta lähtiessäni masentunut ja väsynyt. Jos joku silloin olisi kysynyt, miten minulla menee, olisin vastannut juoksevani, jotta pysyisin pystyssä.”
Nyt Kari asuu vanhassa kotikaupungissaan Tampereella ja vaikuttaa tasapainoiselta. Hän kertoo kuitenkin, että ulkopuolisen on vaikea edes kuvitella, miten pitkän ja rankan matkan hän on kulkenut.
Viimein valoa alkaa olla näkyvissä.
Rakkaudeton lapsuus kulkee aina mukana. Kari Karjalainen suree vaikeaa suhdettaan äitiinsä. Nyt sopuun pääseminen on jo liian myöhäistä.

Rankka, ankara ja rakkaudeton lapsuus

Kari Karjalaisen matka alkoi Rovaniemeltä vuonna 1955. Hänen isänsä oli rakennustyömies ja alkoholisti, kuten Kari kuvailee.
”Isäni tapaili vieraita naisia, ja hän oli äitini puheiden mukaan väkivaltainen ja mustasukkainen.”
Perheessä oli kaksi lasta, Kari ja häntä vuotta vanhempi sisar Virpi. Äiti oli kaupassa töissä.
”Irtautuminen isästäni tapahtui, kun olin vuoden vanha. Hän oli siihen asti ollut väkivaltainen vain äitiäni kohtaan, mutta tuolloin hän yritti kännissä lyödä minua tuolilla, kun itkin lattialla.”
Perheen äiti otti lapset kainaloonsa ja lähti. Hän löysi pian uuden miehen.
”Siinä kohdin elämäni alkoi ehkä mennä vinoon. Äitini otti uuteen kotiinsa maatilalle mukaan vain siskoni. Minut hän hylkäsi Rovaniemelle vanhempiensa huostaan. Olin tuolloin alle kahden.”
Lapsen elämä oli ankaraa. Hän asui yhdeksänvuotiaaksi isovanhempien kanssa. Isoisä oli tuurijuoppo ja isoäiti työskenteli grilliyrittäjänä. Hän oli töissä lähes vuorokaudet ympäriinsä.
”Mummoni ei osannut minua rakastaa eikä pitää sylissä. Hänelle oli tärkeää vain työ, jota hänen oli pakko tehdä. Luultavasti olin suureksi haitaksi hänelle. Olen aina ollut hyvin vilkas, ja mummoni koki sen varmaankin rasittavaksi.”
Kasvatusmetodit olivat siihen aikaan mitä olivat. Poika laitettiin usein vaatekomeroon lukkojen taakse rauhoittumaan, toisinaan hän joutui myös nukkumaan siellä.
”Onneksi siellä oli sänkyvaatteet, en joutunut nukkumaan kovalla lattialla. Joskus minut laitettiin autotalliin ja ovi lukkoon. Siellä taas oli ruokaa.”
Äiti hylkäsi Karin isovanhempiensa huostaan. ”Olin tuolloin alle kahden.”
Isoisä teki keikkatöitä, hän kulki perustamassa nakkikioskeja eri puolille Lappia. Kari muistaa, miten hän oli kerran isoisän mukana alle viisivuotiaana. Tämä oli vuokrannut huoneen Ivalon matkustajakodista.
”Isoisäni oli iltaan asti töissä ja lähti sitten kavereidensa kanssa ryyppäämään. Minun piti itse etsiä ruokani. Onneksi matkustajakodissa oli ystävällinen nainen, joka auttoi pikkupoikaa.”
Kun Kari nyt muistelee lapsuuttaan, kokemukset tuntuvat kuin unennäöltä. Ikävä kyllä, ne olivat täyttä totta.

Kiusattu "huutolaispoika"

Tilanne ei parantunut kouluaikana. Kari koki olevansa ikuisesti kiusattu huutolaispoika. Hän kulki koulussa aina samat, liian pieniksi jääneet vaatteet yllään – vanhoissa luokkakuvissa hänellä on yllään kolmena vuonna peräkkäin sama jussipaita.
Kotoa otettiin eväät mukaan. Muilla oli leivällä makkaraa, hänellä oli juuri ja juuri leivänpalat. Sosiaalitoimistosta Kari sai kerran uudet monot, joilla pystyi kulkemaan läpi talven koulussa. Luistimista oli turha haaveilla, jääkiekkoa hän pelasi laudanpätkällä, josta oli yrittänyt tehdä mailan.
Elämänsä oudointa asiaa Kari ei kertonut vuosikymmeniin kenellekään.
”Mummolla oli vuokralaisenaan nuori nainen. Jouduin nukkumaan hänen kanssaan samassa sängyssä. Hän käytti minua hyväkseen, hyväili minua ja pakotti minut tekemään itselleen samoin. Olin tuolloin ehkä seitsemänvuotias enkä edes tajunnut, mistä oli kyse. En voinut sanoa asiasta kenellekään. Minua olisi syytetty valehtelusta, ja olisin saanut selkääni.”
”En voinut sanoa asiasta kenellekään. Minua olisi syytetty valehtelusta, ja olisin saanut selkääni.”
Hyväksikäyttöä kesti vuoden verran. Jälkikäteen kerrottuna tapahtuma tuntuu kauhealta, mutta tuolloin se oli Karille vain hetkellinen kokemus.
”Se ei ollut miellyttävää eikä kivaa, mutta jotenkin pystyin elämään sen asian kanssa.”
Lapsuus jätti kuitenkin jälkensä.
”Raskainta on tunne, että on tullut hylätyksi. Sisareni pääsi äidin mukaan, minä en.”
Ihmissuhteiden rakentamisessa Kari sanoo osittain onnistuneensa, sillä hänellä on hyviä kavereita.
”Parisuhteissa olen kuitenkin epäonnistunut. En ole uskaltanut sitoutua, koska olen pelännyt hylkäämistä.”
”Olen epäonnistunut parisuhteissa. En ole uskaltanut sitoutua, koska olen pelännyt hylkäämistä.”
Kari Karjalainen

"Äiti ei välittänyt vanhimmasta pojastaan"

Kun Kari oli yhdeksänkesäinen, myös äiti ja isäpuoli muuttivat kaupunkiin ja poika pääsi asumaan heidän luokseen. Karille oli syntynyt kaksi velipuolta. Keittiön ja kamarin asunnossa majaili kaksi aikuista ja neljä lasta.
Myöhemmin perhe muutti isompaan vuokra-asuntoon, mutta sielläkin heitä nukkui neljä samassa huoneessa.
”Äitini uusi mies, jota kutsuin isännäksi, oli hänelle hyvä puoliso, suoraselkäinen ja rehellinen maalaistalon kasvatti.”
Pariskunta jätti isännän kotitilan, koska äiti oli ilmeisesti kyllääntynyt miniän osaansa. He halusivat oman elämän.
”Lapsista huolehtiminen oli heille kuitenkin toissijaista, ainakin minun kohdallani.”
Kari kokee äitisuhteensa olleen hyvin vaikea. Hän sanoo suoraan, että hänen äitinsä oli itsekeskeinen ihminen, joka ei välittänyt vanhimmasta pojastaan lainkaan.
Kari on pohtinut, johtuiko äidin torjunta kenties siitä, että poika muistutti ulkonäöltään isäänsä.
”Pääsin viidenneltä luokalta keskikouluun. Koulunkäynti oli kuitenkin haastavaa, ja jäin kerran luokalle. Minulla oli huono itsetunto, ja sen seurauksena olin hyvin levoton. Purin levottomuutta kaikilla älyttömillä tavoilla, mitä murrosikäinen voi keksiä. Onneksi en tehnyt mitään vakavaa.”
”Minulla oli huono itsetunto, ja sen seurauksena olin hyvin levoton. Purin levottomuutta älyttömillä tavoilla.”
Kari Karjalainen
Kari Karjalainen lopetti keskikoulun huono todistus kädessään. Juuri ennen koulun loppua hänelle tuli erimielisyyttä koulunkäynnistä vanhempiensa kanssa. Isäntä käski pojan pakata jenkkikassinsa ja lähteä. Kari muutti isovanhempiensa luokse.
”Äiti soitti vanhemmilleen ja moitti heitä. Hänen mielestään minut olisi pitänyt panna mierontielle, olisin siten ottanut opikseni.”
Kari suoritti varusmiespalvelun, ja armeijassa hän viihtyi: oli ruokaa, lämmintä ja turvallista. Armeijan jälkeen hän työskenteli trukkikuskina rautateillä, kunnes hän koki oivalluksen.
”Muistan, kuinka istuin aurinkoisena kesäpäivänä Rovaniemen rautatieaseman kahvilassa. Kädessäni oli viimeisillä rahoillani ostettu kupillinen kahvia. Sen verran kolikoita oli jäänyt, että panin levyautomaatista soimaan Rod Stewartin kappaleen Sailing. Katselin ikkunasta ulos ja päätin, että elämäni ei olisi aina tällaista.”
Muutaman kuukauden kuluttua Kari muutti Tampereelle ja ilmoittautui Tammerkosken lukion iltalinjalle.
Kari Karjalainen palasi työuransa päätyttyä opiskelukaupunkiinsa Tampereelle.

”Pystyin rakastumaan, mutta en pystynyt rakastamaan”

Ympyrä on sulkeutunut. Rakennus, jossa Kari Karjalainen kävi lukion, näkyy hänen nykyisen kotinsa ikkunasta.
”Kävin siellä syömässä ilmaisen aterian jo ennen koulun alkamista. Keittäjät olisivat varmaan antaneet minulle stipendin – niin paljon arvostin valmista ruokaa.”
Kari suoritti lukion puolessatoista vuodessa. Ylioppilaaksi päästyään hän tapasi tulevan vaimonsa.
”Olimme 25 vuotta naimissa ja saimme kaksi tytärtä. Erosimme kaksitoista vuotta sitten. Huomasin jo kauan sitten, että pystyin rakastumaan, mutta en pystynyt rakastamaan.”
Opiskelemaan ja kovaan työntekoon mies on sen sijaan aina pystynyt. Hän on suorittanut useita tutkintoja ja käynyt opiskelujen ohessa koko ajan töissä.
Kun Kari oli valmistunut hallintotieteiden maisteriksi Tampereen yliopistosta, hän työskenteli Oriveden kaupungin suunnittelupäällikkönä.
”Elämä tuntui hyvältä. Lapset kävivät koulua, ja kaikki meni hyvin. Jossain sisälläni oli kuitenkin koko ajan polte, että tämä ei riitä. Olin kova hakemaan töitä ja tekemään niitä, mutta en koskaan viihtynyt paikallani.”
”Minulla on aina ollut kiusatun karma. Leijonakin vaistoaa antilooppilauman heikoimman yksilön.”
Kari Karjalainen
Punkalaitumen kunnanjohtajuuden ja Parkanon kaupunginjohtajuuden jälkeen Kari Karjalainen työskenteli kymmenen vuoden ajan Raahen kaupunginjohtajana.
Vuodet Raahessa olivat tuulisia. Kari kokee, että hänen kohtelussaan työpaikalla oli jotain yhteistä lapsuuden kohtelun kanssa. Heikon itsetuntonsa vuoksi hän ei ole osannut puolustautua kiusaamiselta.
”Minulla on aina ollut kiusatun karma. Leijonakin vaistoaa antilooppilauman heikoimman yksilön.”
Tämä ei tarkoita sitä, että Kari olisi heikko ihmisenä, päinvastoin.
Työn loppuminen avasi Karin haavat. ”Pakenin vaikeuksiani opiskeluun ja työntekoon.”

”Minulla oli ensimmäistä kertaa aikaa miettiä, mikä minä olen”

Kun Kari Karjalainen jäi pois päivätyöstään, vanhat asiat alkoivat vaivata.
”Olin hyvin surullinen. Työ oli aina ollut minulle koko elämä.”
Kari ymmärsi, että maanisella työnteollaan ja kunnianhimossaan hän oli paennut käsittelemättömiä asioita.
”Minulla oli ensimmäistä kertaa aikaa ja halua miettiä, mikä minä olen. Se ei ollut helppoa. Makasin vuoroin sängyssä, vuoroin divaanilla. Välillä sammutin valot ja itkin. Silloin tällöin kävin parvekkeella tupakalla. Päätin, että mietin niin kauan, että asiat selviävät pääni sisällä.”
Kari on kiitollinen, että ymmärsi kiertää ravintolat kaukaa. Alkoholi olisi sumentanut ajatukset.
”Sisareni kuoli viinaan nelikymppisenä. Osasin varoa sitä tietä. Aloin sen sijaan käydä vertaisryhmissä, niistä oli apua.”
Mies sai lääkäriltä nukahtamislääkkeitä, mutta hän lopetti niiden käytön pian.
”Totesin, että lääkkeet ovat kuin huumeita. Jos uni ei heti tule, kyllä se joskus tulee. Joskus valvoin tunteja keskellä yötä, keitin kahvia ja lueskelin. Viiden maissa palasin sänkyyn ja nukahdin.”

Kriisin loppu

Nyt Kari on päässyt kriisinsä yli. Se tapahtui vuosien miettimisen, itkemisen ja vertaisryhmien avulla.
”Se loppui viime talvena, tarkalleen sanottuna perjantaina 17. tammikuuta kello 12”, mies kertoo ja naurahtaa.
”Oloni oli jo helpottunut, mutta tuijotin edelleen televisiota kuin turvasatamaa. Katsoin kaikkea mahdollista aamusta iltaan. Tuolloin päätin, että nyt television katsominen saa riittää.”
Kari Karjalainen on kiitollinen siitä, että onnistui masentuneenakin kiertämään ravintolat. Alkoholi vei hänen sisarensa, mutta se ei ollut Karin tie.
Kari oli joskus harrastanut avantouintia.
”Soitin tuttavalleni Seinäjoelle ja kysyin, voinko tulla käymään. Ajoin hänen luokseen ja menimme yhdessä avantoon. Siitä alkoi nousuni ylöspäin.”
Kari Karjalainen kirjoittaa jälleen väitöskirjaansa, jonka hän oli aloittanut vuosia aiemmin. Pahimpana aikana hän ei kyennyt edes lähestymään kirjoituspöytää.
Nyt mies tuottaa tekstiä systemaattisesti 10–12 riviä päivässä. Väitöskirja käsittelee ratkaisukeskeisen johtamisen rakenteita ja niiden välisiä yhteyksiä.
Ideoita Karilla on aina riittänyt, erään ansiosta perustettiin terveyspalveluyritys Pihlajalinna vuonna 2001.
Kari Karjalainen työskenteli Parkanon kaupunginjohtajana, kun hän tapasi juuri valmistuvan lääkärin Mikko Wirénin. Lääkäreistä oli tuolloin pulaa ja kuntien virkoja oli vaikea täyttää. Karjalainen ehdotti Wirénille terveyspalveluyrityksen perustamista ja tämä tarttui syöttiin.

Äiti on poissa

Kari ei pysty edelleenkään ajattelemaan mitään myönteistä äidistään. Äiti kuoli viime vuoden toukokuussa 2019 pitkään sairastettuaan. Poika kävi katsomassa häntä parin kuukauden välein, mutta äidin suhtautuminen ei ollut muuttunut.
”Usein, kun sanoin jotain, hän vastasi: ’Mitä sinä siinä öliset’.”
Iloa Karille tuottavat pyörillä kulkevat "seuralaiset".
Mies arvelee, että nyt hän saattaisi jo pystyä jopa kunnolliseen ihmissuhteeseen.
”Olen pohtinut, mitä itse haluan ja mitä pystyn antamaan parisuhteessa. Nuoruusiän liitot ovat tuurikauppaa.”
Iloa Karille tuottavat pyörillä kulkevat ”seuralaiset”. Kari omistaa vuosimallia 1978 olevan Triumph-avoauton. Hänellä on myös pieni asuntovaunu, moottoripyörä ja seitsemän polkupyörää.
Aivan kuin raskas taakka olisi viimein nostettu hartioilta.
”Tammikuisen avantouintiretkeni jälkeen elämäni on ollut yhtä kirkasta kuin avannon kylmä vesi. Tuntuu kuin jokin lukko olisi auennut. Minä elän taas.” ●
11 kommenttia