Eeva

Kari Hotakainen: "Rakkaudella ei ole mitään tekemistä järjen kanssa"

Kari Hotakainen: "Rakkaudella ei ole mitään tekemistä järjen kanssa"

Kari Hotakainen on rauhallinen mies, mutta suuttuessa särkyvät astiat. Naimisiin hän päätyi rakkauden humahduttamana kahden viikon seurustelun jälkeen. Ajan saatossa pitkä avioliitto on muuttanut muotoaan.
Teksti Pirjo Houni
Mainos

Jos Kari Hotakainen ei kirjoittaisi kirjoja, hän saattaisi ajaa taksia. Mutta vain päivävuorossa, ei öisin.

”Tykkään ajaa ihmisiä paikasta toiseen. Yöllä asiakkaat kertovat auton takapenkillä ajatuksiaan. Siihen aikaan en jaksa kuin omiani.”

Voisi keski-ikäinen kirjailija kuvitella olevansa töissä myös päiväkodissa. Hän on aina tullut lasten kanssa hyvin toimeen.

Toistaiseksi Kari Hotakainen kuitenkin kirjoittaa. Viimeisin, syksyllä 2015 ilmestynyt romaani Henkireikä oli hänen 25. kirjansa. Aiemmista teoksista tunnetuimpia ovat Juoksuhaudantie, Ihmisen osa ja Luonnon laki.

Tekijää kirjan ulostulo aina hermostuttaa ja jännittää.

”Se kuuluu tähän ammattiin. Kun on lukenut ensimmäiset arvostelut, pystyy jo hengähtämään”, kirjailija sanoo.

Henkireikä kertoo rikospoliisista, suntiosta ja parturikampaajasta ja heidän lukkiutuneista tunnetiloistaan, jotka vievät kohti rikollisia tekoja. Kun muita palvelevat unohtavat itsensä, tunteet patoutuvat.

Ujous on ollut Karille tapa suojautua. Hän ei pidä sitä kielteisenä ominaisuutena.

Pakahdutetut tunteet kiinnostavat Kari Hotakaista. Suoria tunteita ovat niin arki kuin sosiaalinen mediakin täynnä. Pakahdutetuista kasvaa isoja, kun niitä ei tuoda julki.

”Ne ovat perhekalleuksia, joista edes kaikki perheenjäsenet eivät tiedä, missä niitä säilytetään”, kirjailija sanoo.

Romaanissa palvelemaan tottuneen ihmisen mitta täyttyy, ja vammautuneesta miehestään pitkään huolehtineen omaishoitajan elämässä viha alkaa syödä rakkautta. Rikostutkijoiden mukaan voi olla muutamista sekunneista kiinni, kun ensikertalaisen päässä naksahtaa ja hän ajautuu tappamaan.

”Ammattirikollisethan tekevät vain työtään – se on tylsää – mutta mitä tapahtuu pirjon tai karin kaltaiselle ensikertalaiselle rikosta edeltävinä hetkinä? Se kiinnostaa minua.”

“Pidän vaimolle miniesitelmiä”

Mutta entä kirjailijan omat hermot, palaako pinna helposti?

”Olen tyyppiesimerkki ihmisestä, joka on hyvin kärsivällinen ja rauhallinen, kunnes ei sitten ole. Paiskon astioita silloin tällöin. Mutta mitä kovempi huuto, sitä nopeampi rauha”, Kari Hotakainen sanoo.

Syitä vihastumiseen on monia. Ne voivat olla joko maailmallisia tai perhepoliittisia.

”Pidän kotona loputtomia miniesitelmiä, pitkää jaaritusta siitä, kuinka Syyrian tilanne pitäisi ratkaista.”

Mene politiikkaan, jos haluat ratkoamaa ilman ongelmia, vaimo kuittaa yleensä vastaukseksi.

Jos omat työt eivät luista, kirjoituskammiosta eli autotallista kävelee ulos perustyytymätön mies.

”Jollen saa mitään aikaan, muutun ärsytetyksi. Se on kirjailijan ammattiin kuuluvaa pikkumaisuutta. Jos työt eivät suju, en voi mennä valittamaan johtoportaaseen osastopäälliköstä tai työpaikan saatanallisesta henkilökemiasta. Kirjailijana en voi syyttää ketään, mutta syytän kuitenkin. Tavallisimmin vaimoa.”

Siinä mielentilassa ympärillä oleva arki näyttää herkästi nuhjuiselta.

”Kiukunpuuskassani huudan: Miksi meiltä puuttuu kaikki skandinaavinen tyylikkyys! Suutun sekamelskasta, vaikka olen itse siihen ansiokkaasti osallistunut. Vaimon kanssa saamme yhdessä aikaiseksi kohtuullisen kaaoksen. Olen myrskyn silmässä ja huudan veden paljoutta.”

Kun Kari Hotakaisen työpäivä on mennyt huonosti, siitä kuulee ensimmäisenä vaimo.

“Aiemmin olin lähes mykkä”

Ilo, tuska ja nautinto. Niiden tunteiden kanssa Kari Hotakainen painiskelee työssään. Nautinto on yleensä se, joka vie voiton.

”Kirjailijan ammatti on luonteelleni paras mahdollinen. Kun estoisuus kohtaa kiihkeyden ahtaassa tilassa, voi syntyä jotain”, hän sanoo.

Ahdas tila on pään sisäinen maailma. Mutta voisi se olla konkreettisemmin autotallikin. Siellä Hotakainen kirjoittaa edelleen, vaikka haaveileekin, että pääsisi joskus ikkunattomasta tilasta ulos ja vaihtamaan maisemaa. Työmatkaa on nyt seitsemän metriä.

”Pidän pyöräilystä ja liikkumisesta. Jos joutuisin polkemaan kymmenen kilometriä, aistit aukenisivat ja mieli olisi töihin ryhtyessä jo pienessä hiessä. Nyt löntystelen vain pihan poikki. Siitä eivät paikat aukea.”

Estoisuuttaan Kari Hotakainen ei pidä kielteisenä ominaisuutena. Pikemminkin se on tosiseikka, joka vain on olemassa.

”Se on ominaisuus, joka on vienyt minua kohti autotallia. Monissa sosiaalisissa tilanteissa olen pitänyt turvallisempana vetäytyä kuin sanoa mitään. Se on ollut tapani suojautua. Ujous on seurannut aikuisuuteen asti, mutta olen kyllä vuosien mittaan muuttunut avoimemmaksi. Aiemmin olin lähes mykkä.”

Piiskuri ja hellijä samassa miehessä

Rautalampilaisen kuusilapsisen kauppiasperheen ainut poika halusi pienenä vakavissaan ammattilaisjalkapalloilijaksi. Ilmassa lentävän pallon pysäyttäminen jalalla liikkumattomaksi tuntui hänestä maagiselta. Samaa magiikkaa hän kokee nykyisessä ammatissaan. Siinäkin hän pysäyttää hetken ja luo sen ympärille oman maailman.

Kirjailijana Kari Hotakainen kokee olevansa omantuntonsa palveluksessa.

”Nöyrästi on otettava vastaan, mitä psyyke tuottaa. Osa siitä on relevanttia, osa joutaa suoraan kompostiin.”

Nautintoa työ on silloin, kun aihe kiihdyttää mieltä ja vie mennessään toiseen maailmaan.

”Se on mahtavaa. Tuska taas syntyy siitä, että on jo ehtinyt tehdä aika paljon ja olisi pystyttävä kuvaamaan tunnetiloja uudella tavalla. Mistä löytää sen sitruunan, jota ei ole vielä puristanut tyhjiin?”

Kirjailija on samaan aikaan oman itsensä piiskuri ja hellijä. Piiskuri käskee uudistumaan. Uskollisimmat lukijat haluaisivat vanhankin säilyvän.

Kari Hotakaisen romaaneissa lauseet ovat taidolla hiottuja ja kirkkaita. Henkilöhahmotkin ovat hersyviä ja ajan ilmiöihin terävästi pureutuvia. Silti Finlandialla palkittu mies tuntee pientä kateutta niitä kirjailijoita kohtaan, joilla on juoni hallussa.

”Olisiko norjalaisella dekkaristi Jo Nesbøllä myytävänä ylimääräisiä juonia? Saisiko sellaisen ostaa 1 600 eurolla?” kirjailija sanoo ja hymyilee vinosti.

Syyllisyys onnettomuudesta

Vetäville juoniratkaisuille olisi autotallissa kysyntää. Syyllisyys on rakennettu ihmisen sisään. Sen Kari Hotakainen sai kokea jouduttuaan viisi vuotta sitten auto-onnettomuuteen, jossa oli menettää henkensä. Hän oli ajamassa maaliskuisena lauantaina keskellä kirkasta päivää Hämeenlinnasta kohti Renkoa, kun rysähti.

Palattuaan tajuihinsa romuttuneessa autossa hän ymmärsi ensimmäiseksi olevansa yhä hengissä. Seuraava ajatus oli, oliko hän ehkä syyllinen johonkin.

”Pidin sitä epätodennäköisenä. En aja ylinopeutta, en ohittele vaarallisesti”, hän sanoo.

Eikä kolari ollutkaan hänen aiheuttamansa. Iäkäs pariskunta oli ajautunut tuntemattomasta syystä vastaantulevien kaistalle, ja siellä sattui kulkemaan eräs Kari Hotakainen, joka ajeli tyytyväisin mielin kohti perheen vastikään hankkimaa kesäpaikkaa.

Pariskunta menehtyi törmäyksessä heti, Kari loukkaantui vakavasti. Reisiluu murtui kolmesta kohtaa, molemmat kädet olivat murskana.

”Ajoin suoralla tiellä säädyllistä nopeutta ja selvin päin. Jouduin muiden aiheuttamaan onnettomuuteen, mutta kuitenkin haudoin pitkään syyllisyyttä siitä, että toiset kuolivat ja minä jäin henkiin. Mikä oikeus minulla oli elää?Voisinko jotenkin osoittaa kiitollisuuttani siitä, että sain jatkaa elämää?”

Kolari muistutti Karia elämän sattumanvaraisuudesta: kenelle tahansa voi sattua mitä tahansa.

Kolarikokemuksen opetus

Sitäkin Kari Hotakainen mietti, yrittikö joku viestittää kolarilla jotain. Pitäisikö hänen kirjoittaa ansiokkaampia kirjoja, kun oli yhä elossa?

Pikkuhiljaa ajan kuluessa syyllisyys mureni ja hävisi, ja tuntui turhalta antaa tapahtumille jälkikäteen erityistä merkitystä.

Onnettomuuden jälkeiset viikot Kari Hotakainen oli vahvan kipulääkityksen vuoksi euforisessa tilassa.

”En muista olleeni silloin lainkaan huonolla tuulella. Toisaalta ennusteenikin oli toiveikas. Lääkärit lupasivat, että kesän lopulla kävelisin omilla jaloillani.”

Pienet, ennen pinnallisilta tuntuneet aistimukset muuttuivat tärkeiksi.

”Olin iloinen, kun pystyin pitelemään kahvikuppia oikeassa kädessäni. Ja kun sain ohukaisia vadelmahillon ja kermavaahdon kera, mietin, miten ihmeessä olin ansainnut tällaisenkin herkun.”

Kuntoutumiseen meni seitsemän kuukautta. Vasta sen jälkeen kädet alkoivat olla taas kirjoituskunnossa.

Jotain kolarikokemuksista on tarttunut uusimpaankin kirjaan. Henkireikä-romaanin parturikampaajalla on pyörätuolissa oleva mies, joka uuvuttaa töistä saapuvan vaimonsa pitkillä esitelmillään.

”Pystyin hyvin samaistumaan mieheen. Olin itsekin pari kuukautta pyörätuolissa ja päivät yksin, ja kun muut tulivat kotiin, alkoi paapatus. Tilanteeni oli kuitenkin erilainen sen vuoksi, että tiesin nousevani siitä vielä jaloilleni.”

“En pelkää kuolemaa”

Onnettomuuden jälkeen Kari Hotakainen ymmärsi entistä selvemmin, että mikä tahansa voi muuttua hetkessä.

”Jos uskoin aiemmin elämän olevan absurdia, niin nyt näen sen entistä selvemmin sattumanvaraisena. On hirveän paljon asioita, joihin ei pysty mitenkään vaikuttamaan. Sen vuoksi kannattaakin keskittyä niihin asioihin, joihin pystyy, ja ihmisiin, joita rakastaa.”

Onnettomuus muutti oman kuolemanpelon arkisemmaksi.

”En pelkää omaa kuolemaa, mutta pelkään sitä, että läheisilleni sattuu jotain. Ymmärrys siitä, että kenelle tahansa voi tapahtua mitä vaan ja hetkessä, syveni.”

Autoilua kirjailija ei onnettomuuden jälkeenkään karta. Ei siitäkään huolimatta, että liikenteessä meno on mennyt hänen mielestään entistä holtittomammaksi ja hurjat ohitukset vain lisääntyneet.

”Jos piittaamaton törmäisi toiseen piittaamattomaan, niin ei niin väliä, mutta piittaamaton törmää yleensä täysin viattomiin kulkijoihin. Liikenteessä ei tarvitse piipahtaa pitkään, kun on jo paha mieli.”

eeva, kari hotakainen, kirjailija, helsinki, tekniikan museo, viikki

“Rakkaus on vapaata pudotusta”

Rakastuneena ihminen on Kari Hotakaisen mielestä paljaimmillaan. Samaan aikaan suojaton ja rohkea.

Nuorena miehenä Kari luuli, ettei parisuhde olisi häntä varten. Sitten hän näki pitkän baaritiskin toisessa päässä naisen, jolla oli tummat silmät ja pitkä, ruskea tukka. Päässä humahti.

Elettiin vuotta 1983, ja naimisiin mentiin kahden viikon seurustelun jälkeen.

”Naimisissa on hyvä seurustella, kun näkee toisen niin usein”, Kari Hotakainen sanoo ja hymyilee taas vinoa hymyään.

Rakkaus on hänestä puhdasta mystiikkaa. Sillä ei ole pienintäkään tekemistä järjen kanssa.

”Rakastuminen on kuin hyppäisi kallionkielekkeeltä alas varmana siitä, että alla on patja, vaikkei sellaista ole koskaan aiemmin siellä näkynyt. Rakkaus on vapaata pudotusta. Höttöyden ja varmuuden yhteenliittymä.”

Kahden viikon tutustumisajan pohjalta solmittua avioliittoa on kestänyt nyt 32 vuotta, ja perheessä on kaksi tytärtä, joista vanhempi on 23-vuotias, nuorempi viidentoista.

”Vaimo on kotoisin Hämeestä, mutta jos jotain ihmisluonteesta ymmärrän, niin kyllä hän on oikeasti Barcelonasta. Meillä meininki on kiihkeätempoista puolin ja toisin.”

Rakkaus on muuttunut avioliiton aikana Kari Hotakaisen mukaan ainakin sata kertaa ja saanut uusia muotoja.

Välillä se on hiipunut ja syttynyt taas uudestaan.

”Mitään seestymistä en ole suhteessamme havainnut. Sitä koetellaan ja testataan jatkuvasti. Pitkässä suhteessa rakkaus on kuin räsymatto. Valtava määrä erilaisia raitoja ja värisävyjä. Siitä ei enää erota, kumpi on minkäkin kohdan kutonut.”

Kuvat: Paavo Martikainen

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 10/2015. Nettiversiota on päivitetty.

Julkaistu: 24.10.2017