Apu

Karhu heräsi uniltaan erämaassa ja etsii hyvää naarasta - Odotamme pikku nallekarhuja


Karhun kintereille! Parhaillaan otsot tankkaavat ja tähtäävät paritteluun. Apu seuraa Kainuussa karhujen elämää keväästä syksyyn.
Kuvat Kimmo Ohtonen

Karhujen seuranta alkoi Kainuussa pääsiäistorstain aamuna. Päivä valkenee Vartiuksenniemessä Kuhmon pohjoisperukoilla pilvettömänä ja aurinkoisena. Ilmassa raikaa laulujoutsenten kailotus ja peipon viserrys. Kevät on tullut ryminällä, niin kuin sillä on tapana.

Urpo Polvinen, 72, astelee hiekkatietä pitkin postilaatikoille, ihan vain jaloitellakseen. Eläkkeellä oleva Kuhmon rajavartiolaitoksen mies on törmännyt tällä kylänraitilla monenmoiseen luontokappaleeseen. Myös itse otsoon.

– Muutama kevät sitten naapurin mökkiläiset olivat löytäneet aamulla karhun jäljet tontiltaan. Olivat pakanneet auton saman tien ja huristelleet takaisin Tampereelle, Urpo kertoo.

– Lähdin sitten seurailemaan jälkiä ihan mielenkiinnosta. Vaikutti olleen idästä päin tullut nuori yksilö, joka talviuniltaan herättyään etsi syötävää.

Urpo ja Raili Polvisen kotitilalta matkaa Venäjän rajalle on linnuntietä vain viisi kilometriä. Ihmisiä näillä main asuu harvakseltaan.

– Vaikka täällä ei ole enää juuri luonnonmetsiä, metsäpeite on kuitenkin sen verran yhtenäinen, että karhu voi huomaamatta astella itärajalta käväisemään näillä nurkilla tai kulkea tästä läpi. Me ei karhua pelätä, koska eivät ne pyöri ihmisten pihoissa, Urpo toteaa.

Urpolla on kerrottavanaan vielä yksi tarina, joka hänen mielestään kertoo karhun luonteesta.

– Kaksikymmentäviisivuotisen rajavartijaurani urani aikana vietin lukemattomia öitä rajan pinnassa tähystystornissa ja partiossa, mutta en kertaakaan nähnyt karhua edes vilaukselta. Se on ovela kaveri, miten se osaakin liikkua niin huomaamatta, että vasta jälkikäteen jäljistä saattaa huomata, että karhuhan se tästä on mennyt.

Kuhmolaista Urpo Polvista kiehtoo karhujen salattu elämä. Hänen mukaansa karhu pelkää ihmistä, vaikka se saattaa joskus ohittaa ihmisen metsässä läheltä.

Matkani karhun jäljillä jatkuu muutama kilometri itään aivan valtakunnan rajan tuntumaan. Toista kilometriä kaareilevan metsäautotien päässä on vanha Erilammen raja-asema. Se on vuodesta 1999 toiminut matkailuyrittäjä Ari Sääsken, 59, tukikohtana.

Joko karhut ovat heränneet?

– Vielä on ollut melko rauhallista, mutta pikkuhiljaa Venäjän puolella talvehtineet otsot alkavat palata. Toissa yönä tuttu, noin parikymppinen uros Urho oli käväissyt keskellä yötä eräkeskuksemme läheisellä lintujen ruokintapaikalla. Joka kevät Urho tekee saman kierroksen meidän huomaamatta. Käy ilmeisesti tarkistamassa tiluksensa, Ari Sääski naurahtaa.

Karhujen herätessä talviunilta alkavat Arin kiireet. Hänen yrityksensä Wild Brown Bear tarjoaa matkailijoille mahdollisuuden nähdä piilokojusta karhu sen luontaisessa ympäristössä. Karhu houkutellaan paikalle ruokasyötin avulla. Tietyt yksilöt tottuvat luottamaan siihen, että kunhan ihminen pysyy piilokojun sisällä, on turvallista käydä ruokintapaikalla hyödyntämässä helppoa ravintoa.

"Me ei karhua pelätä, eivät ne pyöri pihoissa"

Paikallistasolla karhuturismi on herkkä aihe ja herättää vahvoja tunteita puolesta ja vastaan. Joidenkin mielestä ruokinta totuttaa karhut ihmiseen. Tosin Luonnonvarakeskus Luken muutaman vuoden takaisessa tutkimuksessa selvisi, että kyseiset ruokintapaikoilla käyvät otsot pysyivät muuten kaukana ihmisestä ja asutuksista, mikä viittaa siihen, että ne osaavat erottaa ruokintapaikan muista tilanteista.

– Karhu on erittäin älykäs ja ihmisarka eläin. Täällä rajan tuntumassa se osaa hyödyntää ruokintaa parhaansa mukaan ja pysyy meistä muuten kaukana. Olen viimeksi nähnyt karhun piilokojun ulkopuolella 1960-luvulla ollessani poikana heinätöissä. Tästä asiasta on tärkeää käydä rakentavaa vuoropuhelua eri toimijoiden välillä, Sääski toteaa.

Yli 95 prosenttia Sääsken asiakkaista tulee ulkomailta. Globalisaatio on tullut myös karhun elinpiirille. Nykyään maamme kansalliseläimestä kerrotaan tarinoita ympäri maailmaa Euroopasta Intiaan, Australiasta Kiinaan.

Kahvitellessamme eräkeskuksen terassilla kuulen ympärillämme espanjan, englannin ja saksan kieltä.

Ari Sääski kertoo isänsä ja isoisänsä olleen taitavia karhunpyytäjiä, minkä ansiosta hän itse oppi tuntemaan eläimen käyttäytymisen jo pikkupoikana.

– Kasvoin karhutarinoiden keskellä. Isäni ja vaarini kunnioittivat otsoa suuresti, metsästys oli tuolloin heidän elinkeinonsa. Tässä mielessä olen jatkanut heidän jalanjäljillään, tosin omalla modernilla tyylilläni, Ari toteaa.

Pitkin itärajaa pitäjissä on kerrottu lukemattomia tarinoita karhusta jo vuosisatojen ajan. Osa tarinoista kulkee sukupolvesta toiselle, joistakin tulee myyttisiä kertomuksia maamme kansalliseläimestä. On helpompi löytää paikallinen, jolla on kerrottavana karhutarina, kuin paikallinen, jolla ei ole.

Karhunpentu pelastui ketunhäkistä

Urpo Polvisellekin on elämänsä aikana kertynyt muutamia karhutarinoita.

– Vuosia sitten sattui ikimuistoinen kohtaaminen karhun kanssa, kun puolitoistavuotias pentu oli tunkenut itsensä ketunhäkkiin. Se huusi ja valitti ansassa kuin pieni lapsi, kutsui emoaan. Kävimme rajamiesten kanssa vapauttamassa karhun, ja se pötki pakoon minkä jaloistaan pääsi. Tuon päivän jälkeen en ole pitänyt enää ketunansoja, Urpo kertoo.

Ennen piilokojuun menoa haluan käydä tarkistamassa, miltä Vartiuksen raja-alueen otsojen elinympäristössä näyttää.

Lumikengät menevät hangesta läpi kuin betoniharkot. Sohjoista lunta on vielä polveen asti, ja meno on raskasta. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, elohopea on kymmenen asteen tienoilla. Rämmin rajavyöhykkeen tuntumassa talousmetsien, soiden ja järvien muodostamassa mosaiikissa. Silloin tällöin ylitän metsäautotien. Niiden verkosto on täälläkin tiheä.

Merkkejä näkyy runsaasti, mutta karhuun ei usein törmää

Miltei kymmenen viime vuoden aikana olen vaeltanut ja telttaillut lukuisia kertoja Itä-Kuhmon rajalla eri vuodenaikoina. Karhuun en ole törmännyt, vaikka täälläpäin alueellinen kanta on maamme tihein. Sen sijaan merkkejä otsosta olen löytänyt useasti: raapimisjälkiä puiden rungoissa, tassunjälkiä ja jätöksiä.

Karhut alkavat heräillä talviunilta maaliskuun loppupuolelta alkaen, olosuhteista riippuen. Ensimmäisinä pesistään kömpivät yksin liikkuvat aikuiset, viimeisinä pennuistaan huolehtivat emot.

Toisin kuin saatetaan luulla, karhun talviuni ei ole makoisaa loikoilua, vaan kova koettelemus elimistölle. Karhu onkin sopeutunut selviytymään Pohjolan ankarista talvista, kun luonnossa ei ole sille ravintoa tarjolla.

Karhun elimistö on talviunien aikana säästöliekillä. Aineenvaihdunta sulkeutuu, mikä tarkoittaa, ettei karhu syö mitään eikä virtsaa tai ulosta laisinkaan.

Otso elää talven yli vararavinnon turvin. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että se kuluttaa keskimäärin 300–500 grammaa rasvaa vuorokaudessa, minkä takia sen on talvipesään kömpiessään oltava tukevassa kunnossa. Kevääseen mennessä kontio on voinut menettää painostaan miltei kolmanneksen.

Lopulta löydän etsimäni, nuoren männikön laidasta. Suuret painaumat kulkevat idästä päin puiden välistä ja jatkuvat suon halki. Jäljistä päätellen on vaikea arvioida, minkä kokoinen karhu on kyseessä, mutta hankalalta eteneminen on näyttänyt. Karhu on painunut koko painollaan hangen läpi. Voisiko kyseessä olla Urho? 

Avun luontomies Kimmo Ohtonen seuraili karhun jälkiä sohjoisilla keväthangilla. Otso uskaltautui näkyville vasta, kun Kimmo oli piilokujussa.

Ahma nappaa lihapalan jemmasta

Sulkeudun piilokojuun iltaviideltä. Edessäni aukeaa korpisuo, jonka keskellä lampi on vielä jään peitossa. Suon laidalta alkaa rajavyöhyke, josta karhujen ja muiden eläinten on turvallista saapua paikalle mielensä mukaan.

En ehdi istuskella piilokojussa tuntia pitempään, kun korpit alkavat pitää mekkalaa. Hetkeä myöhemmin näen pienen tumman hahmon viilettävän männikössä.

Se katoaa hetkeksi puiden sekaan, kunnes ilmestyy yhtäkkiä suon laidalle.

Ahma! Hetken aikaa parikymmenkiloinen näätäeläin ottaa vainua ja tarkkailee ympäristöä, ennen kuin se uskaltautuu pidemmälle.

Ahma laukkaa suorinta tietä lammen rannassa olevalle ruokajemmalle ja nappaa lihanpalan hampaisiinsa. Sitten se katoaa takaisin rajavyöhykkeen suuntaan korppien ja varisten seuratessa.

Maamme pienimpänä suurpetona ahman on järkevintä viedä ruokansa metsän puolelle, jossa se voi tarpeen tullen kiivetä puuhun turvaan, jos susi sattuisi paikalle.

Ahma on raadonsyöjä, joka voi ­liikkua vuorokaudessa kymmeniä kilometrejä. Itärajalla ja sisämaassa elävän metsäahman elinpiiri on ­laajempi kuin karhun tai suden.

Ahman mentyä tunnelma rauhoittuu. Korpit lennähtävät takaisin kelojen oksille.

Hiljaisuuden keskellä istuskellessa mieleeni palaavat paikallisten kanssa käydyt keskustelut karhuista. Puhui näillä seuduilla kenen kanssa tahansa, karhu nousee nopeasti esille. Niin on tainnut olla kautta aikain, karhu on täyttänyt lukuisia rooleja kulttuurissamme.

Muinaissuomalaisille se oli jumalainen eläin, jonka uskottiin olevan ihmisen esi-isä. Kristinuskon ja maatalouden saapuessa siitä tuli haittaeläin, joka piti hävittää. Ja niin miltei hävitettiinkin.

Ilman Venäjää ja tuota mystistä rajaa, jonka äärellä istun tällä hetkellä, karhu olisi kadonnut maastamme aikoja sitten.

Suojelutoiminta pelasti kontiot

Vasta 1980-luvulla alkaneiden suojelutoimien ansiosta kontio saatiin pelastettua, ja kanta alkoi kasvaa. Nykyään maamme kansalliseläimellä menee kohtuullisen hyvin. Tänäkin päivänä karhu on kulttuurissamme keskeisessä osassa, useissa rooleissa: kilpailtuna riistaeläimenä, arvokkaana matkailutuotteena, myyttisenä linkkinä menneisyyteen ja kenties yhä vahvemmin symbolisena osana maamme luontoa.

Yhtäkkiä korppi alkaa raakkua, ja kuoroon yhtyy toinen ja kolmaskin mustasiipi. Aurinko loistaa häikäisevänä kruununa korpikuusien yllä. Metsä liikkuu.

Karhu tuntee korppien viestit ja erottaa milloin raakkuminen varoittaa ihmisestä ja milloin se kertoo, että jossakin on raato.

Näen siitä ensin vain vilauksen, mutta ei ole epäilystäkään siitä, kuka astelee keväthankia pitkin itärajan suunnalta.

Kun suuri uroskarhu ilmestyy puiden seasta, tunnistan sen aiemmin näkemistäni kuvista Urhoksi. Se on talven jäljiltä karhuksi hoikassa kunnossa, mutta terveen ja vahvan näköinen. Se levittää tassunsa ja lähtee astelemaan huteria hankia pitkin kohti lammenrantaa. Myös korpit tietävät, minne otso on matkalla. Ne lähtevät seuraamaan sitä siinä toivossa, että karhun jäljiltä jäisi niille ruoanmuruja.

Urho astelee ensin yhden ja hetkeä myöhemmin toisen pienen männyntaimen yli. Se katkaisee ne painollaan jättäen niihin hajumerkkinsä. Se on viesti muille uroksille, jotka saattavat saapua korpisuolle kevään edetessä: Täällä määrään minä!

Urhoksi nimetty suuri uros saapui Ari Sääsken ruokintapaikalle rajavyöhykkeen tuntumaan. Metsien kuningas merkkasi korpisuon itselleen muiden tulokkaiden varalta.

Karhut tankkaavat ja keräävät voimia seksiä varten

Loppukevään kiima-aika on vielä viikkojen päässä. Kertooko Urhon käyttäytyminen siis jonkinlaisesta suunnitelmallisuudesta?

Vaikka aikuiset karhut elävät yksin, ne ovat sosiaalisia eläimiä, ja samoilla alueilla liikkuvat lajitoverit tuntevat toisensa. Mahtipontisten karhunpainien sijaan maamme kansalliseläimen elämää värittävät monet vähäeleiset tilanteet ja viestit, joita ne jättävät toisilleen.

Kenties tämän vahvan ja suuren uroskarhun käyntikortti tavoittaa myös yksin liikkuvan naaraan, joka saattaa kiinnostua tekemään sen kanssa läheisempää tuttavuutta. On myös mahdollista, että kevään edetessä lisääntymishalukkaiden naaraiden kutsut johdattavat Urhon muille maille, kymmenienkin kilometrien päähän tästä suosta.

Nyt Urhon täytyy tankata ja kerätä voimia kevään soidinmenoja varten. Se kiertää kaikessa rauhassa lammen ympäri ja napsii Arin piilottamat lihapalat yksi toisensa perään. Se on saapunut paikalle ensimmäisenä ja voi siten hyödyntää ihmisen sille jättämiä energiapitoisia haaskoja, joiden hankkimiseen ei tarvitse kuluttaa kallisarvoisia voimavaroja. 

Käytyään entuudestaan tuntemansa ruokakätköt läpi se astelee piilokojuni ohitse verkkaisin askelin rajavyöhykkeen suuntaan ja katoaa lopulta ilta-auringossa hehkuvan metsäpeitteen uumeniin. Rajan taakse, koska sitä se on vain meille ihmi­sille.

Palaamme näille kuhmolaisten karhujen maille ­myöhemmin kesällä.

Julkaistu: 7.5.2019