Edellisen kerran luin Dostojevskia armeijassa. Seisoin kaksi helmikuista pakkaspäivää yksin vartiossa keskellä hämäläistä havumetsää ja paukutin Rikosta ja rangaistusta yleisen kirjallisuustieteen tenttiin. Miljöö oli lukemiselle otollinen. Mitään ei tapahtunut, vapauteni oli riistetty. Olin Fjodor Mihailovitšin kanssa samassa verkkaisessa tahdissa.
Parikymmentä vuotta myöhemmin vietän pääsiäistä mökillä perheeni kanssa. Lomalukemisenani on Karamazovin veljekset Martti Anhavan uutena suomennoksena. Painettua versiota ei vielä ole saatavilla, joten luen kirjaa iPadin ruudulta. Koska tabletti on myös pelikone, kirja yritetään jatkuvasti varastaa minulta.
Kun sitten ilmoitan painokkaasti isän lukevan nyt Karamazovin veljeksiä, kolmivuotias vastaa kysymyksillä. Mitkä niiden veljesten nimet on? (Dmitri, Ivan ja Aleksei.) Onko niillä isää ja äitiä? (Kyllä: kelvoton isä Fjodor Pavlovitš ja kaksikin edesmennyttä äitiä, Dmitrin äiti Adelaida Ivanovna ja Ivanin ja Aleksein Sofia Ivanovna.) Missä ne asuu? (Pienessä kaupungissa tsaarinajan Venäjällä.)
Kysymyksiin vastaaminen selventää omiakin ajatuksiani. Venäläisten klassikoiden kanssa on aina tämä sama ongelma: samoja ihmisiä kutsutaan niin monilla eri nimillä, että pää tahtoo mennä pyörälle.
Pääsiäisen jälkeen jatkan 959 tiheästi taitetun sivun luku-urakkaani Helsingissä. Viimeistään nyt tiedän varmasti, ettei Paavo Väyrynen voinut lukea Dostojevskin koko tuotantoa yhden viikonlopun aikana. Minulla kuluu pelkästään tähän yhteen kirjaan kaksi viikkoa, enkä edes laiskottele: työhuoneeni hiljaisuudessa otan välillä parinkin tunnin Karamazov-sessioita.
Täydellinen omistautuminen onkin ehdottomasti paras tapa lähestyä romaanin maailmaa. Kuten arvata saattaa, Dostojevski ei tarjoile jatkuvaa jännitystä eikä tarkkaan ajoitettuja cliffhangereita. Murha kyllä tapahtuu, lopussa päädytään oikeussaliin, mutta jos Karamazovin veljeksiä lähtee lukemaan juonen takia, homma tyssää taatusti viimeistään Ivanin ja Aleksein noin viidenkymmenen sivun väittelyyn Jumalan olemassaolosta.
Se on painavaa tavaraa. Vähän turhan painavaa arjen keskelle, kiusaus harppoa raskaimpien kohtien ylitse on suuri. Eikä kyse edes varsinaisesti ole laiskuudesta, enemmänkin itsesuojelusta – mitä tästä jokapäiväisestä tuherruksestani tulee, jos alan tosissani miettiä tällaisia?
Kirjan julkea suuruus vetää myös puoleensa. Vaikeimpina hetkinä minua puskee eteenpäin tietoisuus siitä, etten lue nyt mitä tahansa tuherrusta vaan Karamazovin veljeksiä. Kaikki suuret romaanikirjailijat sanovat palaavansa Dostojevskin pääteoksiin yhä uudestaan ja löytävänsä niistä kaiken kirjoittamisen arvoisen.
Muutaman kerran minustakin tuntuu tältä. Teksti kurottaa irti maallisesta, kohti selittämätöntä, kohti pyhää, ja minä melkein pääsen mukaan. Tartun lauseisiin ja pyörittelen niitä mielessäni, ajattelen ajatuksia, joita en tavallisesti ajattele. Sitten tunne menee ohi, oivallus katoaa, ja jäljelle jää hahmoton kaipuu. En ole enää absoluuttisen vakuuttunut yhtään mistään, en edes Dostojevskin neroudesta. Onko hän sen parempi kirjailija kuin kukaan muukaan?
Kirottu nykyaika. Lukualustani ei anna minun unohtaa sitä: ruudulle räpsähtelee ties mitä ilmoituksia tabletille ladatuista peleistä. Come back, the birds miss you. Chief, our shield is about to run out. Mietin visioita lukemisen tulevaisuudesta. Paperi katoaa. Ehkä jopa koko romaani kuolee, syntyy nopeampia ja helpompia muotoja. Mutta pystyykö kirjallisuus lopulta millään kilpailemaan koukuttavuudesta Twitterin tai Clash of Clansin kanssa? Vai käykö niin kuin Philip Roth äskettäin eläkkeelle jäätyään synkkänä ennusti: The screen will kill the reader.
iPadin ja Karamazovin veljesten välillä on jokin syvä, lähes sovittamaton ristiriita. Tunnen sen kipeästi 2000-lukulaisessa sielussani. Toisaalta onhan kirjallisuus mukautunut ympäröivään maailmaan aina, eikä minulla silti ole mitään vaikeuksia ymmärtää Karamazovin veljeksiä. Nauttia siitä, lukea sitä loppuun kaikista keskeytyksistä huolimatta. Valoisasti ajatellen kirjallisuus todella on ikuista. Toivon hartaasti, että se on. ■
