Apu

Kantakaupungin kettuperhe



Kantakaupungin kettuperhe

Helsingin Pasilassa vanhan taloröttelön lattian alla kasvattivat tänäkin kesänä poikasensa ketut, joista tuli valtakunnan julkkiksia niiden seikkailtua Ylen Aamu-tv:n lähetyksissä. Lähiympäristö kuitenkin mullistuu – kuinka käy kettujen kotitalon?
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen

Kettu on nykyisin varsin yleinen näky Suomen luonnossa. Kettuja liikuskelee maassamme yli satatuhatta. Moni tuttavani on kertonut kotinsa kuistille asti tulleista pelottomista repolaisista, ja itsekin olen silloin tällöin nähnyt ketusta vilauksen.

En kuitenkaan odottanut näkeväni kettuja, kun tulin kesäisenä aamuna Ylen Aamu-tv:n studiolle Helsingin Pasilassa sijaitsevaan puistoon. Kesken suoran lähetyksen kauniin punertavat, leikkisät ketunpennut ilmestyivät pihastudion taakse ja alkoivat temmeltää kuvaajien, toimittajien ja vieraiden silmien alla. Varmasti yhdeltä jos toiseltakin haastateltavalta menivät ajatukset hetkeksi sekaisin.

Tuona aamuna minulla ei valitettavasti ollut kameraa mukana, mutta seuraavana aamuna tulin paikalle jo kello viiden aikaan täysin varustautuneena. Eipä aikaakaan, kun jo näin yhden pennun hiippailevan kartanotyyppisen, valkoiseksi rapatun talon seinustalla pensaiden kätköissä. Otus katsahti minuun, räpsäisin nopeasti pari kuvaa ja sitten eläin katosi.

Kuin meidän Musti! Koiraa muistuttavasta ulkonäöstään huolimatta kettu ei hevin kesyynny lemmikiksi. Terävät hampaat paljastavat sen olevan petoeläin

Kului ainakin puoli tuntia, ja ainoat näkemäni eläimet olivat pieniä kaneja, jotka kiireesti vipelsivät avoimen kävelytien ylitse pensaiden suojiin.

Ketuista ei näkynyt hännänpäätäkään. Olin jo melkein luopua toivosta ja istahdin väsähtäneenä vanhan talon vieressä olevaan puutarhatuoliin.

Sitten alkoi tapahtua!

Purkukuntoisen talon lautalattian alla olevasta raosta pilkisti esiin koiramaisen veikeä hymy. Pieni ketunpentu, jolla oli pehmoisen pörröinen turkki ja sievät mustat ”sukat”, käveli suoraan minua kohti. 

Hetken päästä pentu kiihdytti juoksuun ja pyyhälsi ohitseni. Kuulin vierestäni rääkäisyn, käännyin penkillä ympäri ja näin, kuinka kettu kantoi suussaan kuollutta kania. 

Olivatpa pienet poikaset nopeasti oppineet taitaviksi saalistajiksi, kun jo nyt onnistuivat nappaamaan nopealiikkeisen ja aina korvat höröllään olevan kanin. Ja tämä tapahtui vain muutaman metrin päässä paikasta, jossa istuskelin.

Ketunpoikaset saalistivat lähes itsensä kokoisen kanin aivan valokuvaajan silmien alla.

Kettu on koiraeläin, joka on erittäin sopeutumiskykyinen ja lähes kaikkiruokainen. Näiden ominaisuuksiensa ansiosta se onkin levinnyt laajemmalle kuin mikään muu maalla liikkuva peto. 

Kettuja elää kaikkialla Euroopassa sekä suurimmassa osassa Aasiaa ja Pohjois-Amerikkaa. Kettuja levitettiin 1800-luvulla metsästettäväksi myös Australiaan. Siellä se on aiheuttanut vahinkoa alkuperäiselle luonnolle, joka ei ole sopeutunut kettujen kaltaiseen saalistavaan koiraeläimeen, vaikka onhan Australiassa dingojakin. 

Kettu tulee toimeen hyvin monenlaisissa ympäristöissä, ja sen ruokalista on pitkä kuin nälkävuosi ulottuen hyönteisistä ja raadoista jyrsijöihin, kanalintuihin ja kaloihin. Myös marjat ja hedelmät maittavat sille. 

Vaikka kettu muistuttaa ulkoisesti koiraa ja saattaa muuttua hyvinkin pelottomaksi ihmistä kohtaan huomatessaan, että kukaan ei uhkaa sitä, ketun kesyyntyminen ja sen pitäminen lemmikkinä on harvinaista.

Emon ja poikasen herkkä hetki jalkakäytävällä.

Kettuihin voi törmätä lähes koko Suomessa, niin Lapin tuntureilla ja merenrannan kivikossa kuin erämetsän kätköissä, maaseudun peltomaisemassa ja kaupunkien puistoissa. Helsingissä ketun eloa helpottaa se, että sen saaliseläimiä kaneja on runsaasti.

Näistä eläimistä käytetään puhekielessä usein nimitystä ”citykettu” ja ”citykani”. Mielestäni tällaiset leimat ovat turhia: kettu on kettu ja kani on kani, riippumatta siitä, millaisessa ympäristössä se sattuu liikkumaan.

City ei ole edes suomea, ja etuliitteenä siinä on jotenkin halventava sävy, ikään kuin nämä ihmisten lähistöllä viihtyvät eläimet olisivat jotenkin vähempiarvoisia kuin muut luontokappaleet. 

Kanit eivät ole Helsingin luonnossa alkuperäisiä asukkaita, vaan ne ovat karanneiden tai vapaaksi päästettyjen lemmikkieläinten jälkeläisiä. Niistä on tehty havaintoja 1980-luvulta lähtien, ja nykyisin ne ovat vakiintuneet osaksi kaupunkialueen luontoa. Kettujen lisäksi pääkaupungin kanikantaa verottavat muun muassa huuhkajat.

Kettuja elää ympäri Helsinkiä ja muita suuria kaupunkeja, mutta vaikka tietäisi ketun pesäpaikan, itse otuksen näkeminen ei ole kirkossa kuulutettu. 

Nisäkkäät ovat yleensä aktiivisimmillaan öisin ja aamuhämärissä, eikä kettu ole poikkeus. Ne myös liikkuvat laajalla alueella ja huomaavat ihmisen yleensä ennen kuin ihminen huomaa niitä.

Myös Pasilan kettuperhe osoittautui kovaksi palaksi monelle luontokuvaajalle. Itsekin vietin useita kesäkuun aamuja jutustellen paikalla päivystäneiden kuvaajakollegoideni kanssa, ja vain yhtenä aamuna tärppäsi. Sellaista luontokuvaus on: kuvaamaan lähtiessä ei voi olla koskaan täysin varma, mitä tulee eteen. Yllätyksellisyydessä piilee myös luontokuvauksen viehätys.

Kantakaupungin kettuperhe on viihtynyt Pasilan vanhassa talossa jo ainakin parina kesänä, mutta muutos uhkaa sen elinympäristöä. Pasilaa rakennetaan parhaillaan kiivaasti, ja tämän kesän aikana työmaa-aitoja on pystytetty jo aivan kettujen kotitalon viereen. 

Vaikka talo sijaitsee puistoalueella, ei tarvitse kummoisiakaan ennustajantaitoja arvatakseen, että kovin kauan vanha talo ei näin keskeisellä paikalla pysy pystyssä. 

Kettu ei ole uhanalainen, ja perhe löytää varmasti uuden pesäpaikan. Silti siinä on jotain haikeaa, kun vanha, ajan patinoima ja elämää nähnyt talo puretaan ja sen tilalle nousee uusia steriilejä rakennuksia sileine valkoisine julkisivuineen. 

Valokuvaajana koen usein sellaisen tunteen, että kuvaamani aihe on ainutlaatuinen ja se saattaa olla seuraavana vuonna jo historiaa. Tuntuu melkein siltä, että valokuvan avulla voin pysäyttää ajan kulun. Siinäkin vaiheessa, kun kettuperhe jatkaa elämäänsä jossain muualla, muistoissani säilyy aina tuo kesäinen aamu ja kohtaaminen riemastuttavien repolaisten kanssa. ●

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 6.10.2015