Apu

Kansallismaisemien kirkkain kruunu

Kansallismaisemien kirkkain kruunu

Pohjoiskarjalaisen metsä-ja järvimaiseman yllä kohoaa Suomen tunnetuimpiin kuuluva vaarajono. Koli on suomalaisen maiseman edustavin näyte, joka jaksaa säväyttää kerta toisensa jälkeen.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen
Mainos

Koli on itseoikeutettu valinta kansallispuistoja esittelevän juttusarjan avaus­aiheeksi. Niin edustavasti tämä Pohjois-Karjalassa sijaitseva vaara kuvaa suomalaisen luonnon ominaispiirteitä: jylhiä kuusi- ja sekametsiä, karun kal­lioisia mäenrinteitä ja louhikkoja sekä pitkulaisten saarten kirjomaa järvenselkää. 

Tällaista näkymää ei juuri ole muualla maailmassa, ja Pielisen saaristoa onkin kaavailtu yhdessä Saimaan kanssa jopa Unescon maailmanperintökohteeksi.

Lieksan, Joensuun ja Kontiolahden kunnissa sijaitseva Kolin kansallispuisto on perustettu vuonna 1991, ja sen laajuus on 30 neliökilometriä. Pinta-alalla mitattuna puisto ei ole kovin iso, Pohjois-Suomessa on melkein sata kertaa laajempia kansallispuistoja, mutta maisemiltaan ja luontoarvoiltaan Kolin kansallispuisto on suuri ja mahtava.

Kolin maisemia ovat ikuistaneet maalaustaiteemme suurimmat nimet, kuten Akseli Gallen-Kallela ja Pekka Halonen. Kenties tunnetuimman Koli-aiheisen teoksen maalasi vuonna 1899 Eero Järnefelt. Syysmaisema Pielisjärveltä -panoraamamaalauksessa näkyy ruskan lisäksi se, kuinka vielä sata vuotta sitten Kolin maisemat olivat nykyistä avoimemmat: metsiä poltettiin kaskiviljelmien tieltä, ja paljaat kalliot paistoivat kilometrien päähän.

Kaskikulttuurin perintönä Kolin ympäristössä on edelleen paljon lehtimetsiä, ahoja, niittyjä ja peltoja. Perinnemaiseman ylläpitämiseksi Kolilla poltetaan yhä kaskia ja jäljitellään entisaikain maataloustöitä.

Lehtipuut, etenkin haavat, ovat tärkeitä alueen luonnon monimuotoisuudelle. Koli on Suomessa ainoa paikka, josta on löydetty erittäin harvinaisia ja uhanalaisia harmaasulkukotiloita. Myös sienet, hyönteiset ja koloissa pesivät linnut kiittävät haapojen runsautta.

Kolin kuusirinteiden kosteissa laaksoissa viihtyvät puolestaan harvinaiset kasvit, kuten orkideoihin kuuluva neidonkenkä. 

Lumikengät ovat tarpeen Kolin vaarajonon lakimetsissä. 

Tutustuminen Kolin kansallispuistoon on hyvä aloittaa suoraan huipulta. Vaaran päälle vie mutkitteleva maantie, joka on suomalaisittain harvinaislaatuinen serpentiinitie. Myös hotellille ja laskettelurinteiden päähän vievä kiskohissi tuo mieleen pikemminkin Keski-Euroopan vuoristot kuin suomalaisen metsämaiseman.

Hotellin pihalta lähtee polku kansallispuistoon, ja hengästyttävä nousu jyrkkiä portaita pitkin palkitsee kulkijan huikealla maisemaelämyksellä. 

Kolin huipulta komeasti näkyvä Pielinen ja sen pitkulaiset harjusaaret ovat Itä-Suomen suurjärville tyypillisesti luode–kaakkosuuntaisia, kuin jättimäinen riivinrauta olisi raastanut maisemaa. Ja niinhän siinä onkin käynyt, sillä viimeisimmän jääkauden loppuessa noin 10 000 vuotta sitten kilometrien paksuinen mannerjäätikkö suli ja vetäytyi Pohjolasta juuri luoteeseen päin luoden Itä- ja Kaakkois-Suomen ihmeellisen järvialueen.

Jääkausi hioi myös Kolin huippuja, mutta nämä kivenkovat kalliot ovat vielä paljon vanhempaa perua. Lähes kaksi miljardia vuotta sitten Fennoskandiaan syntyi Karelidien poimuvuoristo, jonka mataliksi kuluneisiin jäänteisiin Kolikin kuuluu.

Kolin vaarajono on kovaa kvartsiittia, joka on kestänyt luonnonvoimien kulutusta paremmin kuin ympäröivän maaston pehmeämmät kivilajit. Siksi se kohoaa jopa 250 metriä vieressä lainehtivan Pielisen yläpuolella. Korkeusero on Suomen oloissa harvinaisen suuri. 

Merenpinnan tasosta mitattuna Koli yltää 347 metrin korkeuteen, mikä näkyy korkeimpien kohtien ilmastossa ja kasveissa. Huipun suippolatvaiset kuuset ovat matalia ja kitukasvuisia, ja talvella ne peittyvät paksuun tykkylumeen.

Kolin ikivanha kvartsiittikallio on kestänyt ajan hammasta hyvin.

Geologia on tärkeä osa Kolin kansallispuiston viehätystä. Vaaleanharmaina, jopa valkoisina hohtavat kvartsiittikalliot levittäytyvät näyttävästi vaarajonon huipulla: Ukko-Koli on muodoltaan kuin kupoli, kun taas sen lähellä Akka-Kolilla on laaja, kalteva kalliokenttä. 

Kolin kalliossa voi myös nähdä aaltojen muotoista, muinaista kivettynyttä rantahiekkaa.

Ehkä dramaattisimmillaan kansallispuiston maisemat ovat Paha-Kolilla, jossa kalliojyrkänne ja taustalla näkyvät metsäiset rotkolaaksot tekevät maisemasta melkein vuoristomaisen.

Kolin laen kalliossa on uhrirakona tunnettu yli kaksikymmentä metriä syvä mutta vain kämmenen levyinen halkeama, jonne ihmiset ovat aikojen saatossa heitelleet kolikoita kuin toivomuslähteeseen. Erään tarinan mukaan halkeama on niin syvä, että sinne lantin viskannut ehtii lukea Isä meidän -rukouksen ennen kuin raha kilahtaa pohjalle.

Vaarajonon juurella, lähellä Pielisen rantaa, lymyilee Pirunkirkon luola, joka kuuluu Suomen pisimpiin lohkareluoliin.

Koli oli merkittävä innoituksen lähde 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kansallisromanttisille taiteilijamestareille säveltäjä Jean Sibeliuksesta kirjailija Juhani Ahoon. Kolilta itään päin Pielisen selälle katsoessa voi melkein tuntea suomalaisuuden myyttiset juuret ja kalevalaisen, ikiaikaisen tunnelman.

Nykytaiteilijoista pohjoiskarjalainen kirjailija Heikki Turunen on koskettavimmin kuvannut Kolin kansallismaiseman olemusta. Seuraava katkelma on hänen ja valokuvaaja Reino Turusen teoksesta Pielisen kirja:

”Mutta koko Pielisen talven valtiaskruunua kantaa tietenkin Koli. Se on tuollaisina talvina kuuluisa pitkistä kuusistaan, jotka ovat peittyneet tykkyyn niin ettei niiden neulasoksista näy vilaustakaan. Ne seisovat rinteillä ja Ukko-Kolin laella uskomattoman valkeina lumipatsaina, näyttäen liekehtivää pakkasruskoa vasten jättimäisiltä käsinvaletuilta timanttikoristeisilta talikynttilöiltä.”

Vuodenkierron keikahdus kevättä kohti saa Turusen päättämään kirjansa syvällisiin sanoihin:

”Pielisellä on kohta taas kevät, joutsenet palaavat, teeri huutaa järvellä, ihme toistuu, vain yksinkertainen kaunis elämä järviäidin sydämessä on ikuinen.”

Koli on Suomen kuvatuimpia paikkoja. Olen itsekin käynyt siellä pikkupojasta lähtien toistakymmentä kertaa, vaikka asun puolentuhannen kilometrin päässä. Mutta yhä uudelleen tuo maisema jaksaa säväyttää, koskaan se ei jätä kylmäksi. ●

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 19.1.2016