Apu

Kansalliseläin karhu – myyttinen mesikämmen



Kansalliseläin karhu – myyttinen mesikämmen

Entisajan Suomessa karhu oli niin pelätty ja kunnioitettu olento, ettei sen nimeä saanut lausua. Karhussa nähtiin yliluonnollisia ja myös ihmismäisiä piirteitä. Vielä tänä päivänäkin metsän kuningas vetää lumouksellaan puoleensa luontokuvaajia ja metsästäjiä.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen

Mikael Agricolan hämäläisten epäjumalien luettelossa vuodelta 1551 ensimmäinen oli Tapio, metsän kuningas, pyyntionnen antaja. Tapio tarkoitti metsää, mutta se henkilöityi karhuun. Muinaisille suomalaisille karhun syntymän ja kuoleman kierto määritti koko kalenterivuotta. Kevättalvella koitti aina tärkeä tapahtuma, karhun herääminen talviunilta. Kierto huipentui karhun rituaaliseen kaatoon ja peijaisiin.

Kansalliseläimemme ainutlaatuista asemaa suomalaisessa kulttuurissa käsitellään kirjassa Karhun vuosi (Tampereen museoiden julkaisuja, 2010). Kirjan tutkimusaineisto piirtää karhusta kuvan milloin noitana, milloin onnen tuojana – milloin taas lähestulkoon ihmisenä. Suomalaiset, samoin kuin monet Siperian ja Pohjois-Amerikan kansat, nimittivät karhua isoisäksi tai kantaisäksi. Karhussa on jotain pelottavan ihmismäistä. Kun karhu nousee kahdelle jalalle nähdäkseen korkeammalle tai ottaakseen vainua, se tuo mieleen jättimäisen karvaisen soturin tai metsästäjän. Karhun pyöreät kasvot ja ilmeikkäät, tuijottavat silmät muistuttavat ihmisen naamaa. Ihmisen tavoin karhu on kanta-astuja, kävelytyyleissä on yhtäläisyyksiä. Karhun pyöreä jalanjälki varpaineen on kuin suurikokoisen vauvan jättämä. Ihminen ja karhu ovat sekasyöjiä, joille maittavat marjat, sienet, kala ja lihakin. Ihmisestä poiketen karhun suolisto kestää myös pilaantunutta lihaa ja raatoja. Jopa kaksi- ja puolimetriseksi sekä yli 300-kiloiseksi kasvava karhu on kuitenkin fyysisesti ylivoimainen. Karhulla on arvioitu olevan jopa viisi kertaa isommat voimat kuin keskimääräisellä ihmisellä.

Karhuja on metsästetty pitkään, vaikka sen liha ei ole erityisen maukasta. Karhunkaatoon on aina sisältynyt voimakasta symboliikkaa, ja monet ikivanhat perinteet, kuten kaadon jälkeiset peijaiset, ovat voimissaan vielä nykyäänkin. Peijaisilla pyritään palauttamaan kaadettu eläin takaisin metsästysmaille, ikään kuin lepyttelemään sitä. Joissakin peijaisissa karhu saatettiin vertauskuvallisesti jopa naittaa nuoren neidon kanssa, jotta kontio olisi tyytyväinen ja sen sielu palaisi uudelleen luontoon. Entisaikaan karhua ei saanut sanoa karhuksi, muuten uskottiin karhun kuulevan sen ja tulevan sanojan päälle tai kiertävän metsästäjien asettamat ansat. Tämän vuoksi suomen kielessä on karhulle kiertoilmauksia ainakin niin paljon kuin vuodessa on päiviä.   Karhun vuosi -kirjassa nimet on jaoteltu useiden teemojen mukaisesti. Jumalallista tai pyhää alkuperää ovat esimerkiksi Otava, Ohto, Autuas, Erä, Haltia ja Puhas elävä. Noitien maailmankuvaan viittaavat puolestaan Maan kavala, Sykkö eli käärme ja Kärmenjalka. Mesikämmen-nimi kertoo karhun viehtymyksestä makeaan, etenkin hunajaan. Kaikille tuttuja nimiä ovat Otso ja Kontio sekä hellittelyyn viittaavat Nalle ja Nallukka. Osa nimistä viittaa eroottisuuteen, kuten Lullamoinen, Pärnä, Pöppö, Karvahousu ja Luukyrpä. Karhusta on ollut moneksi! Jopa ”karhu” on kiertoilmaus, joka tulee sanasta karhea ja viittaa turkkiin. Otso-sanaa pidetään karhua vanhempana, kun taas kontio on itämurteiden ilmaus ja tulee verbistä kontata. Mesikämmenen myyttisyyttä lisää se, että ilmeisesti ei tiedetä, millä nimellä karhua on alun perin kut­suttu.

Harteikkaalla otsolla on monen miehen voimat. Karhun olemuksessa on kautta aikojen nähty ihmismäisiä piirteitä.

Kun Suomessa katselee kivikautisia kalliomaalauksia, silmään pistävät lukuisat hirvet ja muut saaliseläimet. Mutta karhun kuvia ei juuri näy. Ilmeisesti karhun kuvan piirtäminen oli samankaltainen tabu kuin nimen lausuminen – väkivahvaa ja pelättyä kontiota ei haluttu manata esiin. Suomessa elävä karhu on lajinimeltään ruskeakarhu (Ursus arctos). Pohjois-Amerikassa elävät sen alalajit kodiakinkarhu ja harmaakarhu, joka siellä tunnetaan lempinimellä grizzly. Suurin osa maailman kaikkiaan noin 200 000 ruskeakarhusta elää Venäjällä, jossa niitä on noin 120 000. Ei ihme, että karhu on Venäjän kansallinen symboli; suomalaisten tapaan venäläiset ovat valinneet sen kansalliseläimekseen. Meitä yhdistää venäläisiin muukin kuin metsät, järvet, puurakentaminen ja melankolinen musiikki. Monesta Euroopan maasta karhut hävitettiin sukupuuttoon satoja vuosia sitten, esimerkiksi Brittein saarilta jo tuhat vuotta takaperin. Nykyisin karhujen vahvimmat asuinsijat ovat Itä-Euroopassa, etenkin Karpaattien vuoristossa, Balkanilla ja Venäjän puoleisessa Karjalassa.

Kun kristinusko levisi Suomeen 1300-luvulla, karhunpalvontaa pidettiin pakanallisuuden ilmentymänä, ja karhu sai kärsiä uskonnollisista puhdistuksista siinä missä saamelaisten noitarummutkin. Suomessa elää nykyisin tuhatkunta karhua. Se on selvästi vähemmän kuin Ruotsissa, mutta enemmän kuin Virossa ja Norjassa. Etelämpänä Euroopassa on enemmän karhuja kuin Suomessa, mutta olosuhteetkin ovat erilaiset: etelän karhut asuvat syrjäisillä vuoristoalueilla, joissa ihmisiä on vähän tai ei ollenkaan. Suomessa ei ole syrjäisiä vuoristoalueita, vaan maaseudulla on harvaa asutusta ja metsäautoteitä melkein kaikkialla, joten täällä ihmisen ja karhun välille syntyy helpommin eturistiriitoja. Suomessa olevien karhujen määrä vaihtelee, koska eläimet liikkuvat sujuvasti rajan yli ja takaisin – niitä eivät rajamuodollisuudet ja viisumipakko häiritse. Tämänkin jutun kaikki kuvat on otettu Kuhmon erämaassa rajavyöhykkeellä paikassa, josta melkein näkee Venäjän puolelle.

Kuvien kontiot ovat tulleet paikalle haaskojen houkuttelemina, ja kuvat on otettu piilokojusta – luonnonvaraisia karhuja on lähes mahdoton kuvata muuten. Välttämättömät järjestelyt eivät millään muotoa laimentaneet kokemustani, vaan koin erittäin vahvoja luontoelämyksiä odotellessani metsän kuningasta saapuvaksi. Sitä saikin vartoa: piilokojuun mentiin saattajan kanssa iltapäivällä neljän aikaan, ja ensimmäinen karhu piipahti haaskalla noin kuuden tunnin kuluttua. Jännittävimmät hetket koin kesäyön hämärimpään aikaan hieman ennen kello kahta, kun karhu hiiviskeli äänettömästi usvaisen metsälammen rantaan vain kymmenen metrin päässä kojumme vaneriseinästä. Jonkinlainen metsästysvietti elää meissä luontokuvaajissakin, ja karhu on tänä päivänäkin kaikkein tavoitelluimpia saaliseläimiä, joita kameralla voi ”kaataa”.

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 23.5.2017