Apu

Kannattaako karppaus?



Kannattaako karppaus?

Vähähiilihydraattinen ruokavalio voi parantaa elämänlaatua huomattavasti, mutta siinäkin kannattaa säilyttää kohtuus ja järki.
Teksti Milla Talja

Olin pitkään sitä mieltä, että karppaaminen on lähinnä rasittavaa vouhotusta ja massojen muoti-ilmiö. Osittain olen tätä mieltä edelleen. Toisaalta minusta on tullut takinkääntäjä.

Ryhdyin kokeilemaan karppaamista kolmisen kuukautta sitten. Halusin kai todistaa itselleni, ettei se toimi. Kokeilun taustalla olivat myös vuosia piinanneet vatsakivut: välillä tuntui, että suolistoni suuttui, söinpä mitä tahansa. Lisäksi minuun iskee aina pimeään vuodenaikaan megalomaaninen hiilihydraattihimo, ja karppauskoe oli ikään kuin vastalääkettä sille.

Aluksi vedin tiukkaa linjaa ja söin hiilihydraatteja todella vähän. Se oli yllättävän helppoa, sillä makeanhimo katosi oikeastaan kokonaan parissa päivässä. Nälkäkään ei yllättänyt, sillä karppaamisessa ei ole tarkoitus vähentää kaloreita.

Viikonloppuherkutteluun hankin ihania juustoja ja hedelmiä. Patonkia ei tullut ikävä. Leivän pois jättäminen oli muutenkin helppoa, koska olin jo ennestään lopen tympääntynyt tylsiin ja mössöisiin pussileipiin.

Parin viikon kuluttua tajusin, että vatsakipuni olivat kadonneet lähes kokonaan. Olin myös paljon pirteämpi kuin yleensä loppusyksystä: tavallisesti muistutan silloin äreää karhua, jota ei päästetä pesäänsä nukkumaan. Poissa pysyi myös aamuturvotus, jopa juhlien jälkeen. Sivuvaikutuksena myös kiloja alkoi kadota, ja rasvaa näytti lähtevän nimenomaan vyötäröltä – tähän ei ole mikään vuosien varrella kokeilemani kitudieetti pystynyt.

EN KUITENKAAN OLE RYHTYNYT absolutistiksi. Jouluna söin iloisesti muun muassa suklaata, vaikka kehitinkin glögistä sokerittoman version. Tosin neljän päivän hiilarikemujen jälkeen vatsani ilmoitti, että on aika palata ruotuun.

Nykyisin sallin itselleni ruokajoustoja silloin tällöin, koska liika tiukistelu vie elämästä ilon. Kun perusta on kunnossa, voi joskus repsahtaa ilman syyllisyyttä. Sitä paitsi voin nyt syödä pari karkkia tai keksin ilman, että kroppani huutaa koko pussin perään. Valkoista vehnää kartan silti minkä voin, sillä se lienee mahaparkani vihollinen numero yksi. Hankalinta karppaaminen onkin reissun päällä, sillä valtaosa pikapurtavasta sisältää huonoja hiilareita usein vaalean leivän tai ranskanperunoiden muodossa.

Entä sitten voi, jonka pitäisi joidenkin ravitsemusasiantuntijoiden mukaan vielä tappaa minut? Ennen joulua ostettu 250 gramman paketti – puolikiloiset oli jo riistetty hyllyiltä – riitti tammikuun loppupuolelle. Käytän kyllä voita ja kuohukermaakin, mutta järjellisiä määriä, lähinnä ruoan maustamiseen. Sekä tolkuton rasvalla läträys että pelkillä kevyttuotteilla kärvistely ovat hullun hommaa.

Syön myös kohtalaisesti lihaa, mutta myös huomattavasti enemmän vihanneksia kuin ennen: ne ovat korvanneet riisin ja rakastamani pastan. Silloin tällöin saatan syödä viipaleen karppileipää, jos kaipaan alustaa päällisille tai kumppania keitolle. Ja taannoin kokkasin nautinnollisesti ihanaa italialaista makaronilaatikkoa, jossa ei juustoa säästellä. Täysjyväpastasta, totta kai. Enkä tullut kipeäksi.

Julkaistu: 1.2.2012