Apu

Kallioiden sitkeät kaunottaret



Kallioiden sitkeät kaunottaret

Kallioilla ja puilla kasvaa merkillinen pienoismaailma. Jäkälät ovat äärimmäisiä olosuhteita kestäviä yhteiseliöitä, joista monet sietävät lähes 200 pakkasasteen kylmyyttä.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Timo Nieminen

Jäkälät koristavat lähes kaikkia kivipintoja ja monia puunrunkoja. 

Kiven pinnalla on torvijäkäliä, röyhelöjäkäliä ja rupijäkäliä. Ne peittävät kiviä keltaisina, harmaina, mustina ja vihreinä ympyröinä, kaarina ja karttoina. Torvijäkälät ovat kuin metsänpeikkojen pikareita, toisten torvien reunoilla loistavat helakanpunaiset kotelomaljat. 

Jäkälä on erikoinen eliö. Samassa sekovarressa elää kaksi eliölajia, jotka hyödyttävät toisiaan eli elävät symbioosissa. Jäkälä muodostuu aina sieniosakkaasta eli mykobiontista sekä levä- tai syanobakteeriosakkaasta eli fotobiontista. Ne ovat niin sidoksissa toisiinsa, etteivät juuri pysty elämään erillään.

Monet torvijäkälät ovat hyvin koristeellisia punaisine kotelomaljoineen. 

Levät ja syanobakteerit tuottavat auringonvalosta ja hiilidioksidista sokereita, joista sieniosakaskin saa ravintoa. Sieni suojaa yhteyttäviä osakkaita kuivumiselta ja huolehtii veden sekä epäorgaanisten ravinteiden saannista. Ne se saa pääosin ilmasta ja sadevedestä.

Jäkälät tulevat toimeen äärimmäisessä niukkuudessa, ja ne kestävät ääreviä olosuhteita. Suuret lämpötilan vaihtelut, kuivuus ja auringon paahde eivät saa niitä luopumaan elinpaikastaan. Monet jäkälät kestävät upottamisen nestemäiseen typpeen, jonka lämpötila on 196 celsiusastetta.

Vuonna 2005 avaruuteen lähetettiin keltakartta- ja loistokeltajäkälää. Niitä altistettiin avaruuden armottomille olosuhteille 15 päivää, jolloin ne lopettivat aineenvaihduntansa. Palattuaan Maahan jäkälät virkosivat normaaleiksi.

Jäkälien muotomaailma on rikas. Torvijäkälä voi muistuttaa kouraa, sormia tosin on liikaa.

Jäkälien  muodot ovat mitä moninaisimpia. On torvia, puikkoja, monihaaraisia pikkupensaita, karttoja. Toiset muistuttavat rahaa ennustavia uudenvuodentinoja, hirvensarvia, röyhelöitä ja peikon partoja. 

Jäkälä koostuu sekovarresta, jonka suojassa levät ovat. Jäkälien ulkomuoto vaihtelee huomattavasti. Pinnanmyötäisinä kasvavia rupijäkäliä on eniten, ja meillä noin kaksi kolmasosaa jäkälistä on rupimaisia. Ne ovat niin tiukasti kiinni alustassaan, ettei niitä saa irti kuin lohkaisemalla palan kiveä tai puun kuorta mukaan.

Lehtijäkälät ovat löyhemmin kiinni alustassaan. Ne ovat usein litteän liuskamaisia. Pensasmaisten pensasjäkälien haarat ovat litteitä tai liereitä, ja ne kasvavat joko pystyinä, kuten poronjäkälät tai riippuvina, kuten naavat ja lupot.

Useimmat jäkälät ovat herkkiä ilmansaasteille. Monet riippuvat jäkälät, kuten naavat ja keuhkojäkälät, ovat harvinaistuneet. Toisaalta kaupungeista löytyy omat, saasteita hyvin kestävät lajit, kuten seinäsuomujäkälä ja puistokehräjäkälä.

Viherlevä aiheuttaa pilkkunahkajäkälän vihreän värin, typpeä sitovat syanobakteerit mustat pilkut.

Jäkälät lisääntyvät suvullisesti  sekä  suvuttomasti. Suvullisesti itiöistä leviämisessä on monia hankaluuksia. Itiön pitää pudota paikkaan, jossa kasvupaikka on sopiva ja jossa on oikea leväosakas. Monia jäkälissä eläviä leviä ei juuri löydy vapaina, joten itiön kasvaminen jäkäläksi on vähintäänkin vaikeaa. 

Monet jäkälät leviävät pääasiassa suvuttomasti kasvullisten leviäimien avulla. Niissä on valmiina sieni- ja leväosakas, joten jäkälä pääsee heti kasvun alkuun.

Kuivuuttaan ritisevissä kalliomänniköissä ei pääse kävelemään ilman, että tallaisi hienoja jäkälämattoja. Laajat, yhtenäiset matot peittävät karuimpia mäntykankaita valkoisina palleroporonjäkälinä ja siniharmaina harmaaporonjäkälinä. 

Tuulirokkojäkälän itiöitä valmistavat kotelomaljat ovat kauniin punaisia.

Palleroporonjäkälä lienee tutuimpia jäkäliämme. Sen laajat, yhtenäiset kasvustot peittävät laajoja alueita. Lähempää katsoessa jäkälikkö näyttää kääpiökokoiselta lehtimetsältä. Sen säännöllisten muotojen vuoksi palleroporonjäkälää on käytetty vanhastaan ikkunoiden välissä kosteudensitojina. 

Poronjäkälät ovat porojen tärkeää talviravintoa. Ne kaivavat sitä paksunkin lumen alta, mutta kun lumipeite vahvistuu liiaksi, ne tyytyvät puilla kasvaviin tummaluppoihin. Poronjäkälää kuljetetaan talvisin poronhoitoalueen eteläpuolelta poroille ravinnoksi, sillä valtaosa talvilaitumista on ylilaidunnettuja.

Keltakarttajäkälä ei kavahda jäätymistäkään. Se kestää myös paahdetta

Ihminen on käyttänyt jäkäliä hyödykseen satoja vuosia. Egyptiläiset käyttivät Suomessakin kasvavaa hankakarvetta muumioiden täyttämiseen. 

Nykyisin jäkäliä käytetään hajuvesiteollisuudessa ja antibioottien valmistuksessa. Ilmansaastetutkimuksissa ja metsien luonnontilaisuuden arvioinneissa niitä käytetään bioindikaattoreina.

Jäkälät maistuvat kitkeriltä. Jotkut ovat jopa myrkyllisiä, ja niiden ravintoarvo on vähäinen. Silti niitä on käytetty monissa kulttuureissa ravintona. 

 Isohirvenjäkälää ja poronjäkäliä on käytetty pula-ajan ravintona Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Islannissa ja Venäjällä. Jäkälistä poistettiin kitkerät, haitalliset aineet keittämällä ja liottamalla niitä päiväkausia liuoksessa, joka valmistettiin potaskasta, soodasta tai tuhkasta. Valmista jäkäläjauhetta käytettiin leivissä jauhojen jatkeena ja puuronkeitossa. Isohirvenjäkälällä on Suomen jäkälistä korkein ravintoarvo.

Jäkälää käytettiin – ja käytetään – myös viinanvalmistuksen raaka-aineena. Ruotsissa kerättiin 1700-luvulla poronjäkälää, josta tislaamot valmistivat viinaa. Venäjällä viinatehtaat käyttivät toisen maailmansodan aikana isohirvenjäkälää. Islannissa valmistetaan edelleen jäkälästä viinaa.

Värjäyksessä jäkäliä on käytetty jo tuhansia vuosia. Jäkälistä saatavat värit pureutuvat hyvin villaan ja muihin luonnonkuituihin. Langoista saadaan keltaisia ja ruskeita kallioisokarpeella, sormipaisukarpeella ja isohirvenjäkälällä. Kuhmujäkälästä saadaan ammoniakkikäymisen avulla purppuranpunaista.

Palleroporonjäkälää käytetään edelleen koristeissa, ja arkkitehtien pienoismalleissa ne esittävät puita. Jäkälää nostetaan kaupallisesti ainakin Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Hailuodossa jäkälänkeruu on merkittävä elinkeino. 

Jäkälillä on lääkitty monia vaivoja useissa kulttuureissa. Suomessa isohirvenjäkälä oli merkittävä ruoansulatus- ja hengityselinvaivojen kansanlääkinnässä. Itä-Euroopassa isohirvenjäkälää kerätään teehen, jota käytetään yskänlääkkeenä.

Pilkkunahkajäkälällä on yläpinnassaan pieniä, tummia pisteitä. Aikanaan pisteissä nähtiin yhtäläisyyttä sammaksen aiheuttamiin laikkuihin suussa ja nielussa, ja vaivaa yritettiin parantaa jäkälällä.

Monet jäkäläaineet estävät bakteerien kasvua. Varsinkin runsaasti usniinihappoa sisältävistä jäkälistä on valmistettu antibioottisia voiteita. Jäkäliä tutkitaan aktiivisesti, ja niistä on löydetty kasvaimia hillitseviä ja HI-viruksen kasvua estäviä aineita.

Hajuvesiteollisuudessa jäkäliä käytetään parantamaan deodoranttien ja hajuvesien ominaisuuksia. Keski- ja Etelä-Euroopassa kerätään vuosittain 8 000–10 000 tonnia Suomessakin kasvavia valkohankajäkälää ja hankakarvetta. 

Erittäin hitaasti kasvavien jäkälien avulla määritetään kivipintojen ikää. Kun jäkälän kasvunopeus tunnetaan, voidaan kivipinnan halkaisijaltaan suurimman jäkälän avulla laskea sen vähimmäisikä. Sen avulla on tutkittu muun muassa pohjoisten jäätiköiden vetäytymistä ja Pääsiäissaaren kivipatsaiden ikää. ●

Teksti ja kuvat Timo Nieminen

Julkaistu: 8.11.2016