Masennusvaiheeseen kuuluvat tyypilliset masennuksen oireet eli madaltunut mieliala, nautintakyvyn lasku, energiattomuus ja väsymys, ruokahalun heikkeneminen, uni- ja keskittymisvaikeudet, epätoivoisuus, itsetuhoisuus sekä pessimismi. Jokaisella on omanlaisensa yhdistelmä oireista, ja ne kestävät ainakin kaksi viikkoa.

Mielialan kohoamisvaiheessa oireita ovat epätavallisen hyvä mieliala ja energisyys. Toisaalta mielialan nousu voi ilmetä myös ärtyisyytenä. Impulsiivinen käytös, liiallinen rahankäyttö ja suunnitelmien epärealistisuus liittyvät maniavaiheeseen. Voi myös esiintyä suuruudenhulluja kuvitelmia itsestä, ja vaikeissa tapauksissa psykoosioireita, kuten hallusinaatioita ja harhaluuloja. Unentarve vähentyy.

Kummatkin mielialat ovat selvä poikkeama tavallisesta mielialasta. Masennusoireita ja mielialan kohoamista voi esiintyä myös yhtäaikaisesti.

Kovin selviä sukupuolieroja ei vaikeammassa muodossa ole. Naisia näyttäisi olevan enemmän niissä tapauksissa, joissa mielialan kohoamisen häiriö on lievempi.

Etenkin hypomanian eli lievemmän mielialan kohoamisen diagnosointi voi olla vaikeaa. Yleensä hoitoon päädytään ensin masennuksen vuoksi. Diagnooseissa on aiemmin ollut huomattavaa viivettä: kohoamisjaksoja on voinut olla vaikea jäljittää, jos ne eivät ole olleet niin vakavia, että on päädytty sairaalahoitoon.

Diagnoosi tehdään oirekriteerien perusteella ja selvittämällä, onko oireiston kesto ollut diagnoosiin riittävä ja liittyykö oireisiin toimintakyvyn laskua. Toisinaan häiriö on helppo diagnosoida, mutta joskus riittävän tiedon saanti on vaikeaa. Vasta myöhemmässä vaiheessa havaitaan, mistä oikeastaan oli kyse.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön periytyvyys on suurta, ja noin 80 prosenttia selittyy perintötekijöillä. Luku ei tarkoita sitä, että sairaus väistämättä siirtyy jälkeläisiin, vaan kyse on alttiudesta.

Lisäksi periytyvyydessä esiintyy yksilöllistä vaihtelua. Perintötekijöillä on yleensä enemmän merkitystä vaikeammissa tiloissa. Sairautta esiintyy suvuittain, mutta suvussa voi olla myös muita psykiatrisia sairauksia.

Lääkitys on kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä sairauden perushoitoa, jonka lisänä voidaan käyttää psykoterapeuttisia hoitoja. Lääkityksen laiminlyönti lisää uusiutumisen riskiä, ja lääkehoidon avulla sairausjaksot jäävät lyhyemmiksi. Litiumlääkehoito liittyy potilailla myös selvästi pienempään kuolleisuuteen.

Jos jaksoja on useita, uusiutuminen voi periaatteessa kiihtyä. Ei ole epätavallista, että potilas ei halua lääkettä. Usein taustalla on pelkoa siitä, että mielialan kohoamisjaksojen estyminen tarkoittaisi hyvien jaksojen katoamista. Mielialan kohoaminen voi riskeistä huolimatta tuntua upealta. Kun valtaosa sairausajasta kuluu masennusvaiheessa, kohoaminen tuntuu hyvältä poikkeamalta.

Sairausjaksoilla on myös taipumus vähentyä itsestään, mutta ilman lääkehoitoa uusiutumisen riski on hyvin suuri seuraavan vuoden aikana. Nykyään netistä löytää paljon virheellistä tietoa lääkehoidoista, mikä vaikeuttaa hoidon toteuttamista.

Pitkällä aikavälillä itsemurhakuolleisuus on suurempaa ilman lääkehoitoa. Riskinä on myös jaksojen kiihtyminen. Lisäksi henkilö saattaa aiheuttaa itselleen vahinkoa mielialan kohoamisvaiheessa. Jos mielialaa tasaavaa lääkettä ei ole käytössä, voi seurata avioeroja, velkaantumista ja ongelmia töissä.

Tämä riippuu sairauden vaikeusasteesta. Elinikäinen lääkehoito on tarpeen vaikeassa muodossa, jossa esiintyy manioita, toistuvaa sairaalahoidon tarvetta ja jaksojen uusiutumisia. Sitä ei välttämättä tarvita lievemmissä muodoissa, joissa esiintyy hypomaniaa eli lievempää mielialan kohoamista.

Kaikki lääkehoito pitää suunnitella hyöty ja haitta -näkökulmasta. Hoidossa käytetään litiumia, epilepsian hoitoon kehitettyjä lääkkeitä ja psykoosilääkkeitä. Toisinaan muutakin lääkitystä tarvitaan. Litiumin pitoisuutta veressä joudutaan seuraamaan, jotta pitoisuus ei ole liian suuri tai pieni. Litiumista voi seurata toisinaan hypotyreoosia eli kilpirauhasen vajaatoimintaa tai munuaisten vajaatoimintaa, minkä vuoksi lääkitys joudutaan lopettamaan. Lisäksi se voi isoina annoksina aiheuttaa vapinaa, huimausta ja suolisto-oireita.

Epilepsialääkkeillä on erilaisia haittoja. Yksi (lamotrigiini) voi aiheuttaa ihottumaa, toinen (valproaatti), huimausta, painonnousua, vapinaa käsissä, ylävatsaoireita ja naisilla rakkuloita munasarjoissa, ja joistain (karbamatsepiini ja oksakarbatsepiini) saattaa seurata kaksoiskuvia, hyponatremiaa eli veren alhaista natriumtasoa ja huimausta.

Uudempien psykoosilääkkeiden haittoja voivat olla painonnousu ja siitä aiheutuvat riskit sekä uneliaisuus, tokkuraisuus, vapina ja levottomuuden tunne jaloissa.

Haitat vaihtelevat yksilöittäin ja ovat useimmiten annosriippuvaisia, mutta valtaosin lääkkeet ovat aika hyvin siedettyjä.

Sairauden hoitoon on kehitetty terapia, joka painottaa säännöllisiä elämäntapoja eli ateriointia, heräämistä ja nukkumaanmenoa vakioaikoina sekä stressinhallinnan keinojen opettelemista etenkin vuorovaikutussuhteissa. Tätä ei tosin ole Suomessa juuri saatavilla.

Sairaus on elinikäinen, mikä tarkoittaa sitä, että uusiutumisen riskiä ei voida poistaa. Joillakin jakso ei koskaan uusiudu, mutta toisilla se uusiutuu nopeasti. Mikään terapia ei tätä poista.

Psykoterapiasta voi olla hyötyä stressin säätelytaidoissa, tilaan liittyvässä elämänlaadun kohentamisessa, toivottomuuden hoidossa, muussa psykiatrisessa oireistossa sekä toimintakyvyn ylläpidossa ja palauttamisessa. Jaksojen uusiutumista ei mikään muu hoito ehkäise niin tehokkaasti kuin lääkitys. ◆

Asiantuntija: psykiatrian professori, erikoislääkäri Jyrki Korkeila, Turun yliopisto.