Ihmiseen voi rakastua pelkän hymyn perusteella. Niin valkokankaalla kuin tosielämässä hymy on kuin välähdys kaikesta siitä mitä elämä tämän ihmisen kanssa lupaa. Minä rakastuin jo vuosia sitten nuoren australialaisen Mia Wasikowskan hiukan kitsaaseen mutta sitäkin vaikuttavampaan hymyyn, ja nyt siitä saa nauttia Fjodor Dostojevskin romaaniin löyhästi perustuvassa, huolellisessa mutta hiukan päämäärättömässä elokuvassa The Double. Siinä kelmeän pikkuvirkamiehen (Jesse Eisenberg) tottelevaisen elämän mullistavat röyhkeä kaksoisolento sekä toimiston viehkeä kopisti (Wasikowska).
Mitä Wasikowskan hymy minulle sitten on luvannut? Ei välttämättä mitään hyvää. Teinityttönä hän oli suorastaan pelottava, ja kenties juuri siksi rakastuinkin häneen heti, kun hän alkoi käydä tohtori Paul Westonin vastaanotolla tv-sarjassa Terapiassa, ensimmäisessä merkittävässä roolissaan. Minussa sattuu nimittäin olemaan jokin osa, joka tietää jo huoneen ovella, ketä siellä on kaikkein vaikein miellyttää, ja saa istuutumaan juuri hänen jalkojensa juureen. Wasikowskan Sophien bullshit detector is, like, nuclear, ja hänen hymynsä tuntuu selkäpiissä samalta kuin heräisi yksin nukkuessaan siihen, että huoneessa kuuluu toinenkin hengitys sekä jotakin, joka muistuttaa hihitystä.
Alun perin eteerisestä joskin luisevasta Wasikowskasta piti tulla balettitanssija, mutta loukkaantuminen teki aikeesta lopun. Mitään muodollista näyttelijänkoulutusta Wasikowska ei ole saanut; Sophien roolin hän sai lähettämänsä videon perusteella. Sittemmin hän on tehnyt kolmekin elokuvaa vuodessa, ja hänestä on tullut tähti. Kaunottaren rooleja nyt 24-vuotias Wasikowska ei tee. Hän on uupumaton, peloton näyttelijä, joka Australian läpivaellusta kuvaavassa elokuvassa Tracks antoi paitsi käärmeen luikerrella kaulansa yli myös kasvatti säärikarvat. Hänen elokuvansa ovat keskenään hyvin erilaisia, Kotiopettajattaren romaanista ja Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -elokuvasta leppoisaan The Kids Are All Rightiin ja klaustrofobiseen The Doubleen, mutta efekti on aina sama: kaikki yksinäiset valkokankaalla ja katsomossa lumoutuvat Wasikowskasta peruuttamattomasti. Tällä on jotakin tekemistä sen kanssa, että muiden filmitähtien valaistuksesta vastaavat valomiehet, kun taas Wasikowskan valaisee salaisella sopimuksella täysikuu.
Yksinäiset eivät tietenkään ole mikään yhdenmukainen porukka, eivät he muuten yksinäisiä olisikaan. Jotkut heistä lankeavat siihen ensimmäiseen, pimeässä hengittävään hymyyn, jotkut taas siihen toiseen. Se toinen on varovainen hymy, joka saa Wasikowskan katseessa sojottavat mustat keihäät lopulta väistymään, kuin jokin hyvin arka ja ankara olento päättäisi yhtäkkiä avata portin puutarhaansa, jossa kukaan ihminen ei ole päässyt käymään vuosisatoihin. Tämän hymyn kanssa kykenee kilpailemaan ainoastaan Claire Danesin hymy Isänmaan puolesta -sarjan jaksossa The Smile, ja ne ovat kaksi ainoaa hymyä, jotka nähdessäni olen itkenyt.
Itkeminen onkin se lopullinen koe. Yksinäiset ovat rakkaudessaan varovaisempia kuin muut, eivät he muuten yksinäisiä olisikaan. Ihmiseen voi rakastua hymyn perusteella, mutta häntä uskaltaa rakastaa vasta kun näkee miten hän itkee. Mia Wasikowska itkee vielä ihanammin kuin hymyilee. Hän itkee vihaisesti, kuin vasten tahtoaan mutta silti vuolaasti, eikä hän milloinkaan koske itkiessään hiuksiaan. Itkeminen on ankaraa, raskasta puuhaa, ja kun ihminen itkee tosissaan, hän ei muista hiuksiaan, jotka ovat henkiinjäämisen kannalta täysin turha elementti. Jos muistaa, hän ei itke vaan kyynelöi, luultavasti itsesäälistä tai saadakseen huomiota. Mia Wasikowska on hylätty, petetty ja kielletty, mutta koskaan vielä käsi ei ole noussut hiuksiin, eikä nouse nytkään. Se tarkoittaa, että hän on tosissaan, ja rakkauden arvoinen.
Entä hymyileekö Wasikowska The Doublessa? Kyllä, hän väläyttää sekä ykkösen että kakkosen. Kuten aina, kakkonen pitää ansaita, joskus sokeutumalla, joskus heittäytymällä ikkunasta alas, joskus katsomalla elokuva, josta ei juuri pidä. Mutta se kannattaa. Portti narahtaa, on pari sekuntia aikaa tajuta se ja ehtiä raosta sisään. Sitten se jo kalahtaa kiinni, ja siellä sitä ollaan, pysyvästi arvoituksellisen armoilla. ■
